Teksti: Nella Ruonala
Kuva: Hertta Pasanen

SYKSYLLÄ 2026 julkaistut Pisa-tulokset osoittavat, että suomalaisnuorten sinnikkyys on heikentynyt selvästi. Vain 41% lisää ponnisteluaan kohdatessaan vaikean tehtävän. Tämä ei ole pelkkä oppimistulos, vaan se voi toimia indikaattorina laajemammasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Samaan aikaan työnantajat kuvaavat työmarkkinoita, joilla aloitekyky, ongelmanratkaisu ja pitkäjänteisyys ovat heikentyneet.

Kun nämä havainnot asetetaan rinnakkain, syntyy kysymys siitä, onko suomalainen yhteiskunta vähitellen menettämässä kykyään tukea sellaisten toimijoiden kehittymistä, jotka kestävät painetta ja epävarmuutta – juuri sitä, mitä moderni toimintaympäristö edellyttää.

YLEN (2026) tiivistämä raportti opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisemista Pisa-tuloksista osoittaa, että suomalaisnuorten osaaminen on heikentynyt kaikilla mittareilla. Lukutaito on pudonnut jyrkimmin, matematiikan tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien ja luonnontieteissä etumatka OECD-keskiarvoon on kaventunut. Erityisen hälyttävä on sinnikkyysmittarin tulos. Tämä herättää pohtimaan sitä, liittyykö oppimistulosten heikkenemiseen tiedollisten tekijöiden lisäksi myös muita tekijöitä.

PISA-TULOSTEN lasku ei ole yksittäinen poikkeama, vaan siihen voi liittyä useita samanaikaisia rakenteellisia muutoksia. Digitalisaatio on siirtänyt oppimisen ympäristöihin, jotka voivat palkita nopeaa reagointia ja lyhytjänteistä suoriutumista, mutta eivät välttämättä tue syvää keskittymistä. Printtilukemisen väheneminen voi osaltaan heikentää kykyä käsitellä pitkiä, monimutkaisia tekstejä. Myös pedagogisiin käytänteisiin tehdyt muutokset herättävät kysymyksen siitä, ovatko vaatimustaso ja ponnistelun merkitys muuttuneet.

Opetussuunnitelman itseohjautuvuutta korostavat piirteet ovat siirtäneet vastuuta oppijalle, mikä voi olla ongelmallista silloin, jos oppimista tukevat rakenteet eivät ole riittäviä. Yhdessä nämä tekijät luovat ympäristöä, jossa oppimisen haastaminen ei ole olennainen osa kokonaisuutta. Sen sijaan haasteita kierretään mahdollisuuksien mukaan, mikä heijastuu sinnikkyysmittarin tuloksiin.

NUORTEN sinnikkyyden lasku ei ole vain koulutuksellinen ilmiö, vaan sitä voidaan tarkastella osana laajempaa kulttuurista muutosta. HS Vision artikkeli osoittaa, että työnantajien mielestä nuorten suurimmat kehityskohteet ovat tavallisia elämäntaitoja: keskittymiskyky ja pitkäjänteinen työskentely (71 %), vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot (70 %) sekä itsenäinen työskentely ja vastuunotto (58 %). Näissä taidoissa korostuu kyky sietää epävarmuutta, kohdata vaikeuksia ja jatkaa tehtävää ilman välitöntä palkintoa.

Työnantajien etujärjestön mukaan nuorten osaamisen heikentyminen ei ole heidän syytään, vaan järjestelmän, joka ei tue riittävästi oppilaita eikä opettajia. Työnantajien kokemukset eivät kuitenkaan yksin kerro kaikkien nuorten työelämävalmiuksista, vaan kuvaavat ennen kaikkea havaittuja kehityskulkuja yleisemmällä tasolla.

Työpaikoilla nuorten koetaan tarvitsevan aiempaa enemmän ohjausta, ja perehdytyksestä on tullut keskeisempi ja enemmän resursseja vaativa osa yritysten arkea. Perustaitojen heikentyessä osa yrityksistä harkitsee erilaisia rekrytoinnin keinoja.

KUN nämä havainnot yhdistetään Pisa-tuloksiin, ilmiö näyttäytyy laajempana kysymyksenä siitä, tukeeko suomalainen toimintaympäristö riittävästi pitkäjänteisyyttä, epävarmuuden sietämistä ja vaikeuksien kohtaamista. Järjestelmä näyttää osin siirtävän vastuuta oppimisesta nuorille ja työpaikoille ilman riittäviä rakenteita tämän vastuun tueksi. Digitaaliset ympäristöt puolestaan voivat vahvistaa välittömyyttä ja sirpaleisuutta, vaikka työelämässä tarvitaan juuri pitkäjänteistä työskentelyä ja kykyä ratkaista vaikeita ongelmia.

JOS suomalainen yhteiskunta haluaa vastata tähän kehitykseen, tarvitaan samanaikaisia toimia yhteiskunnan rakenteisiin. Koulutuksen osalta olisi perusteltua palauttaa vaatimustasoa ja selkeyttää arviointikriteerejä niin, että ne ohjaavat pois lyhytjänteisen suorittamisen tavasta. Työpaikoilla nuorten perehdytyksen vahvistaminen on perusteltua, mutta sen rinnalla tulisi kehittää malleja, jotka harjoittavat vastuunkantoa ja itsenäistä työskentelyä ennen työelämään siirtymistä.

Kulttuurisesti olisi tärkeää vahvistaa käsitystä siitä, että vaikeus ei ole merkki epäonnistumisesta, vaan osa oppimista. Yhteiskunnan kyky tukea pitkäjänteistä työskentelyä ei palaudu yksittäisillä uudistuksilla, vaan laajemmilla muutoksilla, joissa sinnikkyys ja keskittyminen palautetaan oppimisen ja työnteon ytimeen.

LOPULTA kysymys ei ole vain siitä, miten nuorten sinnikkyyttä voidaan vahvistaa, vaan siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa. Suomi on pitkään rakentanut maakuvaansa koulutuksen laadun ja osaavan työvoiman varaan, mutta nykyinen kehityskulku osoittaa, että nämä perustukset eivät säily vahvoina ilman tietoista ylläpitoa. Sinnikkyyden heikkenemisellä voi olla vaikutuksia myös laajemmin siihen, miten ihmiset kykenevät sopeutumaan muutokseen, ratkaisemaan ongelmia ja kantamaan vastuuta.

Nuorten elämäntaitojen vahvistaminen ei ole vain koulutuspoliittinen kysymys, vaan myös laajempi yhteiskunnallinen haaste. Tarvitaan kulttuurinen suunnanmuutos, jossa haastavuus säilyy osana oppimisen ja työnteon arkea. Vasta silloin Suomi voi vahvistaa edellytyksiä sille, että nuoret eivät ainoastaan selviydy epävarmuudesta, vaan kykenevät myös toimimaan ja rakentamaan uutta sen keskellä. •