Cannesin kultaisen palmun voittaja kuvaa kidutuksen jäljistä selviämistä tuskallisen voimakkaasti.

Kuva: Les Films Pelleas

Se oli pelkkä sattuma, ohjaus Jafar Panahi.
104 min. K16

Teksti: Petja Vaismaa

Ennen kuin puhun itse elokuvasta, taustoitan sitä hieman. Yksi nykyelokuvan suurimmista ohjaajista, iranilainen Jafar Panahi, on tunnettu hänen poliittisista ja kantaa ottavista elokuvistaan, joissa hän kritisoi erityisesti Iranin hallintoa. Filmihullujen lisäksi myös Iranin hallinto oppi tuntemaan Panahin tuotannon, mikä johti siihen, että häneltä kiellettiin sekä elokuvien tekeminen että maasta poistuminen.

Nämä mitättömät seikat eivät kuitenkaan pidätelleet Panahia. Vuonna 2010 annetusta kiellosta huolimatta hän ei suostunut lopettamaan, vaan sen sijaan esimerkiksi yksi kiellon aikana tehty elokuva, Tämä ei ole elokuva, välitettiin Cannesin elokuvajuhlille täytekakkuun leivotussa muistitikussa.

Kiellon aikana Panahi teki viisi elokuvaa, joissa kaikissa hän itse esiintyy ja joissa hän jatkaa kriittistä teemaansa. Tuomio kumottiin vuonna 2025 ja Panahi pääsi itse laillisesti osallistumaan juhlille Cannesiin, jossa näytettiin hänen elokuvansa Se oli pelkkä sattuma. Tuon elokuvan nähtyään Iranin hallinto tuomitsi Panahin vankeuteen, jonka Panahi lupasi palata Iraniin suorittamaan.

Se oli pelkkä sattuma on yksiselitteisesti moderni mestariteos. Sen elokuvakerronnallinen ylivertaisuus tiivistyy yhteen alitajuiseen ääneen, johon kiteytyy ja jossa purkautuu kaikki ihmisen kärsimys. Elokuva kertoo viidestä vankilasta vapautuneesta iranilaisesta, jotka uskovat kohdanneensa heidän kiduttajansa. Elokuva pureutuu ihmisen tuskaan ja erityisesti pyrkimyksiin irrottautua siitä. 

Elokuvan juoni ja kerronta muistuttavat hyvin paljon kansansatua: kaavaa noudattava kulttuuriin sidottu kertomus moraalisella twistillä. Eläimien sijaan elokuva vain sattuu kertomaan Iranin totalitaarisesta hallinnosta.

Ei ole ollenkaan liioiteltua väittää, että Se oli pelkkä sattuma on vähintään 20-luvun voimakkain elokuva

Lisäksi Se oli pelkkä sattuma on totta. En tarkoita, että se perustuisi tositapahtumiin – vaikka jopa henkilökohtaisia kytköksiä todellisuuden kanssa sillä onkin. Tarkoitan, että elokuva on totta. En tiedä, milloin olen nähnyt viimeksi uuden elokuvan, joka olisi yhtä aito, suora, defenssitön. 

Panahin taiteellisessa jäljessä on aina ollut nähtävissä selviä vaikutteita edesmenneen iranilaisen mestarillisen ohjaajan Abbas Kiarostamin tyylistä, mutta tämä elokuva korostaa tätä suhdetta vielä entisestään: lukuisten melkein suorien viittausten lisäksi tarinallisesti Se oli pelkkä sattuma on kuin käänteinen Kirsikan maku. Siinä missä Kirsikan maussa ihminen pyrkii pakenemaan ja tukahduttamaan tuskan hautaamalla itsensä, Panahin versiossa sama päämäärä pyritäänkin saavuttamaan hautaamalla tämän tuskan lähde.

Jo yli kymmenen vuotta Panahia varjostaneen kiellon aikana hän on tehnyt ainoastaan elokuvia, jotka ovat korostetun itsetietoisia. Hän on esimerkiksi esiintynyt kaikissa itse ja niistä on usein hankala sanoa, ovatko ne käsikirjoitettuja vai eivät. Se oli pelkkä sattuma kuitenkin katkaisee tämän putken palaamalla takaisin tyyliin, jota Panahi edusti ennen kieltoa. Siitä huolimatta kieltoa edeltävän tyylin lisäksi tässä elokuvassa tiivistyvät myös kiellon aikaiset elokuvat.

Voisi sanoa, että Se oli pelkkä sattuma on Panahin tähänastisen tuotannon synteesi. Elokuva on kuin koko Panahin tuotanto olisi tislattu entistä räikeämmällä kritiikillä ja ohjaajan omakohtaisilla kokemuksilla väkeväksi ja kirkkaaksi nesteeksi, joka juotuna polttaa sisuskalut armotta. Sen alitajuinen väkevyys ja läpitunkeva voima, jotka tiivistyvät yhdessä tuskaa vikisevässä öljyämättömän proteesin kirskunnassa, lävistävät rinnan myrkkynuolen tavoin: ikuinen kidutus, joka ei pääty edes vankilasta vapautumiseen; mahdottomuus paeta sitä, joka ihmistä kiduttaa.

Ei ole ollenkaan liioiteltua väittää, että Se oli pelkkä sattuma on vähintään 20-luvun voimakkain elokuva.