Teksti: Elli Pihlajaniemi

Kuva: OpenClipArt

Lokakuussa sivulle Kansalaisaloite.fi kirjattiin kansalaisaloite, jossa ehdotetaan kannabiksen laillistamista Suomessa. Kansalaisaloitteen tavoitteena on oikeudenmukaistaa Suomen huumepolitiikkaa ja lieventää kannabiksen tuotantoon ja kauppaan liittyviä yhteiskunnallisia haittoja. Kannabiksen laillistaminen tekisi kannabistuotteista myös verotettavia, ja siten niiden myynnistä kertyvillä verovaroilla voitaisiin maksaa päihteen käytöstä yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia.

Väitän kuitenkin, ettei kannabista tulla lähitulevaisuudessa laillistamaan Suomessa – jos koskaan. Syynä on diskurssi, joka hallitsee tämänhetkistä kannabiksesta käytävää julkista keskustelua. Kun vuonna 2020 kansalaisaloite kannabiksen dekriminalisoinnista vietiin eduskuntaan, puolueista vain vihreät kannatti aloitetta. Puolueen kannanotosta syntyikin melkoinen kohu niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Suomalaisessa konsensushakuisessa politiikassa kokonaisen puolueen onkin melko uskaliasta ottaa julkisesti kantaa kannabiksen kaltaisen päihteen dekriminalisoinnin puolesta, puhumattakaan sen laillistamisesta. Useat kansanedustajat (etenkin vasemmistoakselilta) ja puolueiden nuorisojärjestöt tukevat kannabiksen dekriminalisointia tai laillistamista, mutta puoluekuri sekä yleinen laittomia päihteitä ympäröivä keskusteluilmapiiri Suomessa estävät lain läpiviemisen.

Miksi keskustelu kannabiksen laillistamisesta herättää niin voimakasta vastarintaa? Kyseessä on kuitenkin aine, jonka arvioidaan aiheuttavan käyttäjälleen lievempiä haittoja kuin tupakka ja alkoholi sekä koukuttavan vähemmän kuin kofeiini. Perustelut kieltolaille ottavat usein vauhtia psykoosiriskistä ja vääräksi todetusta porttiteoriasta. On itsestäänselvyys, että Vauva.fi:n kaltaisilla foorumeilla käytävässä keskustelussa argumentit äityvät vihamielisiksi tai jopa absurdeiksi, mutta keskustelu ei tunnu politiikassakaan olevan kovin neutraalia. Tosiaan, laittomat päihteet ja kaiken pahan alkusyyn jalustalle nostettu kannabis herättävät vahvoja tunteita lähes meissä jokaisessa.

On ymmärrettävää, ettei yleinen mielipide ole kannabikselle suotuisa. YK on luokitellut kannabiksen korkean väärinkäyttöriskin ja haittavaikutusten Schedule I -aineiden luokkaan vuonna 1961 solmitussa huumausaineyleissopimuksessa. Alkuperäinen luokitus myös Schedule IV -aineisiin, johon luokitelluilla aineilla nähdään olevan muita aineita haitallisempia vaikutuksia ja joiden terapeuttisia hyötyjä ei tunnisteta, poistettiin vuonna 2020. Yhdysvalloissa kannabis luokitellaan Schedule I -aineisiin – toisin sanoen kannabiksen väärinkäytön riski on erittäin korkea eikä sen lääketieteellisiä hyötyjä tunnisteta. Samaan luokkaan on Yhdysvalloissa luokiteltu esimerkiksi heroiini, kun taas alempaan Schedule II -luokkaan luetaan muun muassa kokaiini sekä metamfetamiini. Asioihin vähänkään perehtyneellä herää tästä useita kysymyksiä: Mitä perusteita päihteiden sijoittamiseen eri luokkiin käytetään? Miksi kannabis, joka ei synnytä juurikaan riippuvuutta tai kasvata toleranssia kuten esimerkiksi opioidit, on luokiteltu korkeampaan luokkaan kuin esimerkiksi metamfetamiini? Ja katsoessamme esimerkkejä maista, joissa kannabis on jo laillistettu, näyttäytyykö tämä luokitus enää oikeasuhtaisena?

“Perustelut kieltolaille ottavat usein vauhtia psykoosiriskistä ja vääräksi todetusta porttiteoriasta.”

Kannabiksen kriminalisoinnin historiaan liittyy niin uskonnollisia kuin rasistisiakin motiiveja. Kannabiksen käytöstä on löydetty todisteita esimerkiksi kreikkalaisesta mytologiasta, ja etenkin shamanismissa ja “pakanallisissa” alkuperäiskansauskonnoissa kannabista käytetään tajuntaa laajentavassa tarkoituksessa. Historiaa pitkään hallinnut kristinusko julistaa perinteisesti kaiken “pakanallisen” olevan pahasta, ja alkuperäiskansojen systemaattinen sortaminen löytöretkeilyn ja kolonialismin yhteydessä tarkoitti sitä, että kulttuuria vahvasti kasassa pitävät uskonnolliset perinteet ja rituaalit kiellettiin. Myöhemmin, hippiliikkeen kukoistuksen aikana 1960-luvulla, kannabiksesta ja psykedeeleistä tuli arkielämän kuvastoa – ja näiden väärinkäytön seurauksena etenkin nuoria ihmisiä kuoli, mikä johti laajaan moraalipaniikkiin ja kyseisten aineiden demonisoimiseen. Yhdysvalloissa 1970-luvun “huumesotaan” liittyvät kannabiksen sääntelyn ja rangaistusten tiukentamisen seuraukset kohdistuivat etenkin sotaa vastustaviin hippeihin, mutta myös afro-amerikkalaisiin yhteisöihin, joissa kannabiksen käyttö oli yleisempää. 

Yhdysvaltain hegemonisen aseman ansiosta myös huumeisiin liittyvä moraalipaniikki levisi ympäri maailmaa. Meitä edeltävä sukupolvi, mutta osittain mekin olemme kasvaneet ilmapiirissä, jossa kannabis ja psykedeelit on sysätty samaan luokkaan kokaiinin, amfetamiinin ja heroiinin kanssa. Suomen kielessä käytettävä “huume”-sana negatiivisine konnotaatioineen onkin jossain määrin ongelmallinen; jonkin aineen sisällyttäminen tähän kategoriaan näyttää olevan jokseenkin mielivaltaista. “Huumeet” ovat yleisesti jollakin tapaa tajuntaan vaikuttavia, psykoaktiivisia aineita – tämä on niille yhteistä. Kuitenkin myös alkoholi, tupakka, kofeiini ja sokeri ovat psykoaktiivisia aineita. Vaikkapa sokerin luokitteleminen huumeeksi tuntuisi kenestä tahansa täysin absurdilta, sillä sokeri ei sinänsä aiheuta merkittävää vaaraa kuluttajalleen. Sokeri on kuitenkin rinnastettu esimerkiksi kokaiiniin sen aiheuttaman riippuvuuden osalta. Kukaan ei silti väitä, että sokeri ja kokaiini ovat ihmisille yhtä vaarallisia aineita. 

Miksi siis on niin, että kannabiksen ja psykedeelien kaltaiset aineet rinnastetaan hyvin vahvasti koukuttaviin opioideihin tunkemalla ne väkivalloin samaan “huumeiden” yleiskategoriaan? Opioideista syntyvä riippuvuus on voimakas ja toleranssi niitä kohtaan syntyy nopeasti, altistaen käyttäjän kuolemaan johtavalle yliannostukselle. Kannabiksen kohdalla tunnettua kuolettavaa yliannostusta ei ole. Sen sijaan kannabiksen “yliannostus” voi aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin liika alkoholin nauttiminen (jolloin harvemmin puhutaan alkoholin “yliannostuksesta”), kuten esimerkiksi pahoinvointia, koordinaatiovaikeuksia ja kommunikaation hankaluutta. Kannabiksen käytön haittavaikutuksista eniten pelotellaan sen aiheuttamalla psykoosilla, ja kieltolakia perustellaan usein vetoamalla sen vaaraan. Psykoosi aiheutuu kuitenkin useimmin päihteen säännöllisestä ja runsaasta käytöstä. Psykoosin riskin on myös arveltu olevan suurempi niillä, jotka ovat muutenkin geeniperimältään alttiimpia psykoottisille mielenterveyden häiriöille, vaikka tätä ei olekaan vielä täysin varmasti voitu todistaa. 

” Päihteiden käyttöön ei tule rohkaista ketään, mutta koska täysi kieltäminen ei sekään estä niiden käyttöä, olisi tärkeämpää huolehtia, että mahdollisimman moni päihteenkäyttäjä käyttäisi päihdettä kohtuudella ja oikein”

Kieltolain perusteleminen kannabiksen aiheuttamalla psykoosilla on kyseenalaista, sillä saman logiikan mukaisesti myös alkoholi tulisi kieltää: alkoholin ongelmakäyttö voi sekin aiheuttaa erinäisiä mielenterveyden häiriöitä, joiden joukkoon lukeutuu esimerkiksi psykoottinen ja bipolaarinen mielenterveyden häiriö. Päihteiden käyttöön ei tule rohkaista ketään, mutta koska täysi kieltäminen ei sekään estä niiden käyttöä, olisi tärkeämpää huolehtia, että mahdollisimman moni päihteenkäyttäjä käyttäisi päihdettä kohtuudella ja oikein. Laillisten päihteiden kohdalla on huomattavasti matalampi kynnys hakeutua avun pariin, sillä käyttäjää ei leimata tai stigmatisoida yhtä herkästi; myöskään pelkoa rikosrekisterimerkinnästä ei ole. Lisäksi lievät alkoholin aiheuttamat ongelmat ja samantasoiset kannabikseen liittyvät haittavaikutukset käsitetään vakavuudeltaan aivan eri tasoille. Tämä johtuu osittain siitä, että yhteiskunnassa laittomien päihteiden kohdalla ei juurikaan tunnisteta viihde- ja ongelmakäyttäjän eroa.  Toisaalta, koska apuun hakeutumisen kynnys on niin korkea, äityvät ongelmat helpommin vakaviksi, mikä taas vahvistaa entisestään käsitystä ongelmakäytön yleisyydestä. 

Kannabiksen kieltolaki ei selkeästi ole onnistunut tavoitteessaan, sillä vaikka ainetta ei ole laillisesti saatavilla, sen käyttö on ollut kasvussa viime vuosikymmeninä. Tämän lisäksi se aiheuttaa monenlaisia lieveilmiöitä, kuten sen, että järjestäytynyt rikollisuus pyörittää kannabiksella käytävää bisnestä, ja että ostajalla ei ole mahdollisuutta tietää ostettavan aineen laatua etukäteen. Ylipäänsä kieltolaki antaa kannabiksen myyjälle enemmän valtaa ostajaan nähden: myyjä voi päättää tuotteen hinnan, ja toisaalta houkutus muuntaa myytävää tuotetta vahvemmaksi ja koukuttavammaksi kasvaa – näin asiakkaat todennäköisesti palaavat. Vaikka porttiteoria onkin tutkimuksella kumottu, pimeiltä markkinoilta kannabista ostavat asiakkaat altistuvat samalla mahdollisesti myös kovempien huumeiden kuvastolle ja markkinoinnille. Kieltolain haitat eivät jää tähän, mutta varsinkin huume- ja ongelmakäyttödiskurssin kannalta nämä ovat joitakin merkittävimmistä.

Kieltolain kumoamisen tarkoituksena ei ole kannustaa kansalaisia käyttämään kannabista tai muitakaan huumeiksi luokiteltuja päihteitä. Tavoitteena on pikemminkin vähentää huumeisiin liittyvää stigmaa ja tehdä keskusteluilmapiiristä sallivampi sekä tuoda käyttöön liittyvä informaatio helpommin saataville. Historiallisen taakan vuoksi kannabiksesta käytävä keskustelu kärjistyy hyvin nopeasti älyttömyyksiin – tuntuu, että jopa tieteellisessä keskustelussa aihe menee tunteisiin. Nykyinen kieltolaki ja laittomien päihteiden käyttöä ympäröivä stigma eivät auta meitä saavuttamaan päihteetöntä yhteiskuntaa, vaan lähinnä kontribuoivat keskusteluilmapiirin räjähdysherkkyyteen sekä laittoman huumekaupan kukoistavaan monopoliasemaan.