Teksti: Juho Pylvänäinen

Kuvitus: Eeri Laaksonen ja Lotta Laaksonen

Kuningatar Elisabet II:n kuolema on merkittävä käännekohta Yhdistyneen kuningaskunnan historiassa. Edesmenneen kuningattaren vuonna 1952 alkanut valtakausi oli Britannian historian pisin. Muutama vuosi toisen maailmansodan jälkeen valtaistuimelle noussut Elisabet II todisti britti-imperiumin hajoamista, viimeistenkin siirtomaiden itsenäistyessä. Imperiumin on korvannut Kansainyhteisö, jonka tarkoituksena on ylläpitää Yhdistyneen kuningaskunnan suhteita vanhoihin siirtomaihin. 

Osa Kansainyhteisön jäsenistä tunnustavat edelleen Britannian monarkin symboliseksi johtajakseen. Näitä maita kutsutaan nimellä “Commonwealth realm” ja niihin kuuluvat muun muassa Kanada, Australia ja Jamaika. Alun perin vuonna 1926 perustetun Kansainyhteisön kaikkien jäsenten oli tarkoitus pitää monarkkia päämiehenään, mutta Intian julistautuessa tasavallaksi vuonna 1949 sääntöjä muutettiin ja tasavaltojenkin annettiin pysyä jäseninä. Jäsenyyden ehtoja on avattu myös siten, että muutkin kuin vanhat imperiumin osat saavat liittyä Kansainyhteisöön.

Viime vuosina tasavaltalaisuus on taas nostanut päätään Commonwealth realmeissa. Barbados julistautui tasavallaksi vuonna 2021, ja Jamaikan hallitus on julistanut saman olevan yksi tämän vaalikauden tärkeimmistä tavoitteistaan. Myös Antiguaan ja Barbudaan suunnitellaan kansanäänestystä aiheesta ja jotkut australialaiset kokevat kuningattaren kuoleman olevan hyvä taitekohta monarkiasta luopumiselle. Jopa Britanniassa republikanismi kerää suosiota (ei vähiten taannoin Guardianin paljastaman ”monarkin suostumus”-kohun takia), vaikka kollektiivisen suremisen aikana kyseistä mielipidettä ei paljoa julkisesti esitetä. 

Kansainyhteisön maille tasavallaksi julistautuminen ei aiheuta valtavaa käytännöllistä muutosta. Monarkin valta on Yhdistyneessä kuningaskunnassakin hyvin rajattua ja Kansainyhteisön maissa lähes olematonta. Barbadoksessa kuningatarta edustaneen kenraalikuvernöörin nimi muutettiin presidentiksi. Nimitysvastuu säilyi Barbadoksen parlamentilla. Nykyinen kuningas Charles III oli Walesin prinssin roolissa paikalla, kun Barbados julistautui tasavallaksi ja vakuutti Barbadoksen ja Yhdistyneen kuningaskunnan välien pysyvän entisellään. 

Symbolista merkitystä julistuksella tietysti on, varsinkin Karibian maissa, joissa tasavaltajulistusten taustalla on vaatimus korvauksista kolonialismin ajan rikoksista. Keväällä pr-operaatioksi suunniteltua prinssi Williamin ja Katen matkaa Jamaikalle varjostivat laajamittaiset mielenosoitukset, joissa vaadittiin sekä lopullista irtautumista brittivallasta että kuninkaallista anteeksipyyntöä. 

Mikä on ollut kuninkaallisten rooli kolonialismissa? Britannian kohdalla kolonialismi oli parlamentin, kuninkaallisten ja yksityisten kauppakompanioiden yhteisprojekti. Tällä hetkellä asuttamattomia kuninkaallisia palatseja hallinnoiva Historic Royal Palaces on aloittanut tutkimuksen, jonka tarkoituksena on selvittää kuninkaallisten palatsien ja orjuuden yhteyttä. Tutkimus on jatkumoa aiemmin tehdylle, Britannian luontokohteita ja kulttuuriperintöä vaalivan National Trustin, vastaavalle tutkimukselle. Historic Royal Palacesin kuraattori, Lucy Worsley, kertoi Timesin haastattelussa, että kaikessa Stuarteihin (hallitsivat Englantia, Skotlantia ja Irlantia 1603–1714) liittyvässä on auttamatta mukana orjuudesta saatua rahaa. Esimerkiksi Walesin prinssin asuntona käytetyn Kensington Palacen alun perin ostanut Vilhelm III omisti osakkeita Royal Africa Companyssa. 

”“Britannian kohdalla kolonialismi oli parlamentin, kuninkaallisten ja yksityisten kauppakompanioiden yhteisprojekti.”

Kiinteistöjen lisäksi brittikuninkaallisten kruunujalokivillä on vahva kolonialistinen historia. Afrikan tähtenä – jonka mukaan nimetyn lautapelin kolonialistisuus vaikutti tulevan monelle yllätyksenä – tunnettu timantti, Cullinan I, löytyy kuninkaallisesta valtikasta, kun taas samasta raakatimantista hiottu Cullinan II löytyy kruunajaisissa käytetystä Imperial State Crownista. Tämän lisäksi kuningataräidin kruunua koristaa Koh-i-Noor-timantti, joka on historian varrella vaihdellut omistajaa persialaisten ja intialaisten hallitsijoiden välillä, kunnes East India Company, pakotettuaan Punjabin lapsihallitsijan kirjoittamaan asiaankuuluvat paperit, julisti sen kuningatar Viktorian omaisuudeksi. Sittemmin ainakin Intian, Pakistanin ja Afganistanin hallitukset ovat vaatineet timantin palautusta. Cullinanin osien kohdalla samanlaisia vaateita ei ole syntynyt, sillä timantit olivat alun perin lahja Etelä-Afrikan siirtomaahallitukselta. 

Kuningatar Elisabetin kohdalla voi toki huomauttaa, että britti-imperiumin hajoaminen sijoittuu juuri hänen valtakaudelleen. Valtaosa nykyisistä Kansainyhteisön jäsenistä on itsenäistynyt Elisabetin vuoden 1952 valtaannousun jälkeen ja vaikka hän pysyikin Kansainyhteisön nimellisenä johtajana, on Yhdistyneen kuningaskunnan suhde entisiin siirtomaihin tasavertaistunut hänen valtakaudellaan. Elisabetin valtakaudelle sijoittuu kuitenkin myös verinen Mau-mau-kapina, jossa kenialaisten kikujujen kansannousu murskattiin verisesti. Konflikti alkoi Elisabetin kuningatarkauden ensimmäisenä vuonna 1952 ja jatkui vuoteen 1960 asti. Virallisten lukujen mukaan konfliktissa kuoli kymmenentuhatta kenialaista, mutta historioitsijoiden mukaan luku on paljon suurempi. Murhien ja teloitusten lisäksi kidutus ja laittomat pidätykset olivat yleisiä. 

Elisabetin rooli Kenian tilanteessa on herättänyt kysymyksiä. Historioitsija Caroline Elkins kertoo Voxin haastattelussa kuinka ainakin Britannian silloinen pääministeri Harold Macmillan pyrki harhaanjohtamaan kuningatarta, väittäen Keniassa tapahtuneiden raakuuksien olleen vain yksittäisten siirtomaavirkamiesten ylilyöntejä, eikä hallituksen virallinen linja. Täten vastuuta Kenian raakuuksista ei voida suoraan sälyttää kuningattarelle, vaikka Elkins myös huomauttaa, että tämä oli tunnettu ulkopoliittisesta tietämyksestään ja hyvästä valmistautumisestaan tapaamisiin pääministerin kanssa. Tätä taustaa vasten voi olla vaikea uskoa, että Elisabet olisi ollut täysin tietämätön Kenian tapahtumista. 

Mau-mau-kapinan tapauksessa on huomattavaa, että vuonna 2013 brittihallitus myöntyi maksamaan 20 miljoonaa puntaa korvauksia reilulle viidelle tuhannelle kidutuksen uhriksi joutuneelle kenialaiselle. Tästä päästäänkin myös monia Karibian maita puhuttaneeseen teemaan, eli korvauksiin kolonialismin ajan rikoksista. Kuningasperheen kannanotot kolonialismiin liittyen ovat olleet kädenlämpöisiä. Viime kesänä Kansainyhteisön kokouksessa silloinen prinssi, nykyinen kuningas, Charles puhui valtavasta henkilökohtaisesta surusta, jota hän tuntee kolonialistisen historian suhteen. Lausuntoon ei kuitenkaan liittynyt suoraa anteeksipyyntöä tai monarkiainstituution vastuun tunnustamista. Spekulaatioiden mukaan suora anteeksipyyntö voisi avata oven korvauksille.

”Kuningasperheen kannanotot kolonialismiin liittyen ovat olleet kädenlämpöisiä.”

Siinä missä britti-instituutiot ovat tehneet omia tutkimuksiaan orjuuden ja omistustensa suhteesta, on Karibian maiden perustama Caricom Reparations Council (CRC) tehnyt oman kymmenkohtaisen suunnitelman korvausten järjestämisestä. CRC:n mukaan eurooppalaiset hallitukset olivat vastuussa laajamittaisen orjuuden mahdollistaneista rakenteista ja hyötyivät näistä rahallisesti, mikä on mahdollistanut nykyisen elintason Euroopan maissa. CRC:n suunnitelmaan kuuluu muun muassa velkojen mitätöintiä, koulutus- ja terveyspoliittisia uudistuksia sekä Afrikasta vietyjen orjien jälkeläisille mahdollisuus palata lähtömaihinsa. 

CRC:n suunnitelma muistuttaa siitä tärkeästä tosiasiasta, että vastuu kolonialismista tai siitä saadut hyödyt eivät rajoitu vain Britannian kuningasperheelle. Kolonialismin rikosten selvittäminen on laajempi yhteiskunnallinen tehtävä, johon kaikkien globaalin pohjoisen maiden tulee osallistua. Kuningasperheellä on kuitenkin suuri symbolinen arvo. Charles itse viittasi ensimmäisessä puheessaan monarkian historiaan, korostaen kuinka tärkeitä traditiot ovat, vaikka maailma muuttuukin ja kuningasperhe muuttuu sen mukana. Historiaan viittaaminen vaatinee kauniiden seremonioiden lisäksi myös synkempien kausien tunnustamista. 

Toki pelkkä tunnustus ei riitä. Esimerkiksi British Museumin sivuilta löytyy lista eniten julkisuutta saaneista varastetuista aarteista, sekä perustelut sille, miksi niitä ei palauteta, ainakaan pysyvästi. Myöskään Historic Royal Palacesin selvitystä ei tule pitää vallankumouksellisena. Kuten sanottua, HRP hallinnoi vain asuttamattomia kuninkaallisia palatseja. Näiden lisäksi on olemassa kruunun omistamia palatseja, sekä muutama Windsor-Mountbattenien suvun henkilökohtaisesti omistama linna. Näiden taustoista ei tiettävästi olla tekemässä selvitystä. On myös epäselvää, mitä HRP voi tehdä tilanteen korjaamiseksi, jos mitään. 

Kolonialismin historia jatkaa kuningashuoneen maineen tahraamista niin pitkään, kun asiaan ei kunnolla puututa. Charlesin puheet henkilökohtaisesta surusta voidaan nähdä yrityksenä kommentoida asiaa, lupaamatta mitään konreettista. Ulkoisen paineen kasvaessa on selvää, että asiaa ei voi kierrellä ikuisesti.