Kirjoittaja: Eetu Kukila

Kuvat: Wikimedia Commons

Ruotsissa käytyjen vaalien lopputulos vaikuttaa merkilliseltä. Miten sosiaalidemokraatit lisätessään kannatusta ja voittaessaan vaalit menettivät pääministeripaikkansa? Kuinka vasta vaalien kolmanneksi suurin maltillinen kokoomus sai hallituksen muodostajan tehtävän? Taustalla vaikuttaa kaksipuoluejärjestelmää muistuttavan blokkipolitiikan periaatteet.

Ruotsissa käytiin viime syyskuussa samaan aikaan kolmet vaalit: valtiopäivä-, maakunta- ja kuntavaalit. Näistä suurinta huomiota herätti odotetusti valtiopäivävaalit. Niissä valittiin 349 kansanedustajaa seuraavalle vuodet 2022–2026 kattaville valtiopäiville.

Äänestysaktiivisuus jäi vähäisemmäksi kuin edellisissä vaaleissa. Huolimatta äänestysaktiivisuuden laskusta Ruotsin noin 83 prosentin äänestysaktiivisuus ylitti yli 10 prosenttiyksiköllä Suomen eduskuntavaalien äänestysprosentin.

Valtiopäivävaaleissa eniten ääniä keräsi sosiaalidemokraattinen puolue (30,3 %), joka lisäsi äänimääräänsä vuoden 2018 vaaleihin verrattuna ja sai seitsemän edustajapaikkaa lisää maan parlamenttiin. Yhteensä demareilla on vaalien jälkeen 107 paikkaa valtiopäivillä.

Hopeasijalla vaalien tuloksissa paistattelee ruotsidemokraatit (20,5 %), jotka lisäsivät kannatustaan noin viisi prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. ruotsidemokraatit saivat 11 uutta edustajapaikkaa, jolloin puolueen paikkamäärä parlamentissa kohosi 73:een.

Kolmanneksi tullut maltillinen kokoomus koki vaalitappion. Puolue sai ääniä vain 19,1 % menettäen kaksi edustajanpaikkaa parlamentissa pudottaen puolueen paikkamäärää 68:aan.

Vaalimatematiikan näkökulmasta sosiaalidemokraatit voittivat – ja kirkkaasti. Kannatus nousi edellisistä vaaleista ja puolue kahmi eniten edustajia parlamenttiin. Päähaastaja maltillinen kokoomus ei päässyt tekemään niskalenkkiä pääministeripuolueesta.

Kuitenkin vain päivä ääntenlaskun loppuun saattamisesta antoi sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Magdalena Andersson eroilmoituksensa pääministerin tehtävistä. Miten näin pääsi käymään? Vastatakseen tähän kysymykseen on luotava katsaus Ruotsin parlamentaariseen järjestelmään ja sitä leimaavaan blokkipolitiikkaan.

Blokkipolitiikka

Ruotsin poliittinen historia on sosiaalidemokraattien historiaa. Demarit olivat 1940-luvun jälkeen pitkään vallan kahvassa, välillä jopa yksinään. Historiansa aikana sosiaalidemokraatit eivät ole koskaan muodostaneet enemmistökoalitiohallitusta tai vastaavaa sinipunahallitusta kuin Suomessa on nähty kokoomuksen ja SDP:n välillä. Kuitenkin vuosikymmenten saatossa demarit ovat tarvinneet, ja saaneet, tuekseen vasemmistopuolueen, ympäristöpuolue vihreät ja viimeisimpänä keskustapuolueen. Demareiden ympärille on muodostunut niin kutsuttu vasemmistoblokki.

Sosiaalidemokraattien valtaa horjutettiin kunnolla vasta 2000-luvulla. Tuolloin vuosien 2006–2014 aikana porvarillisten puolueiden liittouma pääsi hallitusasemiin. Näin maltillisen kokoomuksen, kristillisdemokraattien, liberaalien ja tuolloin vielä keskustapuolueen muodostama oikeistolainen porvariblokki asetti pysyvän vastavoiman vasemmistolle.

Ruotsin parlamentaarinen järjestelmä koostuu siis kahdesta vastakkaisesta ryhmittymästä: oikeisto- ja vasemmistoblokista. Jokainen parlamentin puolue on järjestäytynyt jompaankumpaan blokkiin luodakseen vastavoiman toiselle ideologiselle vastakohdalle.

Blokkipolitiikan syntyyn on vaikuttanut muiden muassa maan parlamentaarinen järjestelmä. Vaalien voittajat eivät ole pystyneet muodostamaan hallitusta yksin, vaan ovat tarvinneet tukea omiensa ulkopuolelta. Tuki on haettu johdonmukaisesti oman aatteellisen ja ideologisen siiven lähettyviltä. Vihreät ja vasemmistolaiset puolueet ovat tukeneet lähintä heidän politiikkaansa ajavaa suurta puoluetta ja oikeistolaiset puolueet heidän arvojaan lähellä olevaa suurta puoluetta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon on erittäin selvä.

Suomen politiikasta poiketen Ruotsissa hallitukset ovat lähtökohtaisesti olleet vähemmistöhallituksia. Hallitus pysyy pystyssä koska yli puolet valtiopäivistä ei vastusta istuvaa pääministeriä. Tilannetta voidaankin luonnehtia niin, että tukemisen sijaan pikemminkin siedetään nykyistä hallitsevaa puoluetta. Vallassa pysyäkseen hallitseva puolue kuuntelee oman blokkinsa vaatimuksia.

”Tuen sijaan pikemminkin siedetään nykyistä hallitsevaa puoluetta”

Vaalien tulokset ilmoitetaan myös blokkikohtaisesti. Myös näissä vaaleissa tulokset kerrottiin niin, että oikeistoblokki sai valtiopäiville 176 paikkaa ja punavihreä blokki 173 paikkaa. Oikeistoblokki sai siis enemmistön parlamenttiin aiheuttaen vasemmistoblokille häviön, vaikka sosiaalidemokraatit olikin puolueiden välisessä vertailussa voittaja.

Kärjistettynä voidaan todeta, että vain blokkien vaaleissa keräämällä paikkamääräjaolla on väliä. Mutkia edelleen suoristaen sana “blokki” voidaan korvata sanalla “puolue”, eikä se johda harhaan. Kahden blokin muodostamassa poliittisessa kentässä vasemmisto- ja oikeistopuolueet eivät mahdu samaan hallitukseen; toisen blokin on oltava oppositiossa toisen hallitessa. Ruotsin parlamentin toimintakulttuuria muistuttaakin kaksipuoluejärjestelmää.

Ruotsalainen kaksipuoluejärjestelmä

Ruotsin valtiolaivan ruorista kilpailee käytännössä kaksi puoluetta. Toinen pysyttelee vallassa oman blokin tuen ansiota ja vastapuolen blokki pyrkii kaikin puolin horjuttamaan tilannetta edukseen.

Oikeisto- ja vasemmistoblokkien välinen yhteistyö on vähäistä, lähes olematonta. Hallitukset koostuvat vain yhden blokin jäsenistä. Samaan blokkiin kuuluvat puolueet tukevat omiaan eivätkä muodosta toisilleen kovin vahvaa sisäistä oppositiota.

Blokkipolitiikan myönteisinä puolina on esitetty sen tarjoavan äänestäjille selvät vaihtoehdot vaaleihin. Annettu ääni tukee tiettyä arvomaailmaa, eikä se hyödytä vastapuolta. Suomen kaltaisia, jopa kuuden eri ideologisen puolueen monipuoluehallituksia ei näin ollen ole länsinaapurissa nähty. Ruotsin blokkipolitiikka tarjoaakin selvän ideologisen vastakkainasettelun ja hallitus-oppositioasetelman. Tämä selkeyttää äänestäjän valintaa.

”Ruotsin parlamentti muistuttaa kaksipuoluejärjestelmää”

Toisaalta Suomen kaltaista konsensushakuisuutta ja eri arvomaailmojen välistä yhteistyötä ei ole Ruotsissa totuttu kokemaan. Eri ideologioiden pohjalta ponnistavat ruotsalaiset puolueet eivät ole luopuneet vastakkainasettelusta, eikä apua oteta vastapuolelta. Suomeen verrattuna Ruotsin politiikkaa onkin luonnehdittu polarisoituneemmaksi.

Ruotsin parlamentaarinen järjestelmä muistuttaakin näin vahvaa kaksipuoluejärjestelmää, jossa keskeistä ei ole sisäisten näkemysten yhteensovittaminen, vaan vastavoiman luominen toiselle osapuolelle.

Blokkijärjestelmän murros

Suomen poliittiseen historiaan elämään jäänyt “jytky” kantautuu vuoden 2011 eduskuntavaaleista. Tuolloin perussuomalaiset murtautuivat eduskunnan ulkolaidoilta vaalivoittoon ja tulivat vaaleissa kolmanneksi lisäten 34 paikalla edustajiaan. Vaalien lopputulos aiheutti kolmen suuren puolueen hegemonian murtumisen ja oikeistopopulistisen puolueen nousemisen parlamentin ytimeen.

Ruotsin politiikkaa seuranneet ovat jo pitkään ennustaneet kahden suuren blokin murtumista ruotsidemokraattien nousun myötä. Oikeistopopulistinen ruotsidemokraatit on vaaleista toiseen kasvattanut paikkamääräänsä ja aiheuttanut blokkijärjestelmän kolhiintumista. Oikeistoblokin muut puolueet joutuvat tahtomattaan ottamaan huomioon Jimmie Åkessonin luotsaaman, natsisympatioistaankin mediassa kohistun, ruotsidemokraattien äärioikeistolaiset äänenpainot. Keskustapuolueelle riitti ja se vaihtoi leiriä, mutta muut ovat pysyneet asemissaan.

Ruotsidemokraatit kuuluvat oikeistoblokkiin, mutta puolueen äärioikeistolainen tyyli ja politiikka on herättänyt muissa porvariblokkiin kuuluvissa kiusaantumista. Keskustapuolue hylkäsikin porvariblokin ja liittyi tukemaan sosiaalidemokraatteja, vaikka puolueiden talouslinjat olivatkin eri puusta veistetyt. Keskustan tapauksessa puolueen vaalimat arvot ylittivät talouspolitiikkaan liittyvät erimielisyydet.

Ruotsidemokraatit eivät saa rajuilla ulostuloillaan ja oikeistopopulistisella tyylillään laajaa hyväksyntää omalta porvariblokiltaan. Ruotsidemokraatit ei voi havitella pääministeripaikkaa, koska puolueelta puuttuu oman blokkinsa tuki – puhumattakaan vasemmistoblokin tuesta. Toisin sanoen, oman blokkinsa sisällä vaaleissa eniten ääniä saaneen puolueen asemasta huolimatta on ruotsidemokraatit poliittisesti kyvytön muodostamaan hallitusta.

Nyt päästään aiemmin esitettyyn kysymykseen siitä, miksi vaaleissa vasta kolmanneksi tullut puolue aloitti hallitustunnustelut. Oikeistoblokin tukala tilanne ratkaistiin siten, että ruotsidemokraatteja ei päästetty kokoamaan hallitusta, vaan jonkun muun oli otettava vetovastuu. Maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson aloitti heti vaalituloksen selvittyä hallitustunnustelut ja tulee todennäköisesti muodostamaan Ruotsiin tulevan hallituksen.

Ruotsin valtiolaiva aallokossa

On sanottu, että Ruotsin vaaleissa vain puolueella on väliä. Eräällä tavalla niin onkin: Ruotsissa käytetty listavaalitapa korostaa puoluetta ehdokkaan sijaan. Puoliavoimessa listavaalissa jokainen puolue asettaa ehdokkaat listallensa järjestykseen, jonka mukaisesti ehdolla olijat tulee valituksi. Äänestäjän tehtäväksi jää ensisijaisesti äänestää haluamaansa puoluetta.

Valtiopäivillä järjestäytyessään puolueet omaksuvat jommankumman blokin toimintatavat ja poliittinen järjestelmä saa samoja sävyjä kuin kaksipuoluejärjestelmät. Blokkipolitiikan syvälle muuratut perustukset ovat kuitenkin alkaneet natisemaan liitoksistaan, kun yleiseurooppalaista trendiä seuraten vanhojen puolueiden hegemonia rakoilee oikeistopopulististen puolueiden toimesta.

Ruotsin valtiolaiva vältti myrskyn, kun vaaleissa kolmanneksi tullut maltillinen kokoomus otti hallituksen vetovastuun itselleen pelastaen oikeistoblokin sisäiseltä hajaannukselta. Samalla blokkijärjestelmä säilyi ainakin seuraaviin vaaleihin asti.

Mutta kuinka käy aaltojen noustessa? Oikeistopopulistisen liikehdinnän sisäpoliittiset vaikutukset ja kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset aiheuttavat vääjäämättä muutoksia puolueiden välisessä työskentelyssä. Tuleeko vielä aika, jolloin Ruotsissa nähdään viisaammaksi ylittää kaksipuoluejärjestelmän rajoitteet ja tarttua valtiolaivan ruoriin yhteistyöllä? Toimittajien lempilainausta käyttäen, nähtäväksi jää.

Kirjoittaja on Policyn entinen päätoimittaja.