Teksti: Elli Pihlajaniemi

Kuva: Kaisa Laaksonen

“Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”, lukee Journalistiliiton journalistin ohjeiden kohdassa 8. Totuus on siis keskeisessä roolissa journalistisessa ammattietiikassa. Myös yleisö luottaa siihen, että journalistit noudattavat tätä ohjetta. Elämme sen oletuksen kanssa, että uutisista lukemamme on totta, eikä meitä sen kautta pyritä ohjailemaan tai suostuttelemaan. 

Tämä olettamus osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, kun tarkastelemme mediaa ja julkista keskustelua hieman lähemmin. Kaikkea ihmisten välistä kommunikaatiota, siis myös tiedonvälitystä ja uutisointia, ohjailevat jotkin diskursiiviset painotukset ja taustalla hiljaiseloa elävät ideologiat, halusimme tai emme. Tarkkaavaisuus riittää vain rajalliseen määrään informaatiota, jonka tulisi muodostaa koherentti kokonaisuus, joten kehystystä on tehtävä ja aiheita priorisoitava. 

”Kriittinen medianlukutaito on ollut käsitteenä esillä jo pitkän aikaa, ja väitän, että monet tällaista kriittisyyttä jo harjoittavatkin. Median itsensä tasolla kriittisyys ja itsereflektio tuntuu kuitenkin usein jäävän taka-alalle.”

Tämän lisäksi totuus on pohjimmiltaan filosofinen kysymys. Julkisessa keskustelussa ja mediassa objektiivisuuden saavuttaminen on erittäin hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Sisällöntuottajien tekemien rajauksien ja painotusten lisäksi meillä kaikilla on erilaisia käsityksiä niin käsitteiden määrittelystä kuin totuudesta itsestäänkin, riippuen kielestä, kulttuurista ja erinäisistä tilannetekijöistä. 

Kriittinen medianlukutaito on ollut käsitteenä esillä jo pitkän aikaa, ja väitän, että monet tällaista kriittisyyttä jo harjoittavatkin. Median itsensä tasolla kriittisyys ja itsereflektio tuntuu kuitenkin usein jäävän taka-alalle. Etenkin Ukrainan kriisin uutisoinnissa totuus käsitetään hyvin mustavalkoisena: Venäjä hyökkää valehtelemalla ja läntinen maailma pyrkii vastaamaan hyökkäykseen totuudenmukaisella tiedotuksellaan. Ukrainalaiset pyrkivät saamaan venäläiset sukulaisensa näkemään, mitä rintamalla todella tapahtuu, ja että Venäjän hyökkäys on täysin mielivaltainen, mutta Venäjällä tätä ei uskota. Kontrasti Venäjän propagandan syövyttämän median ja läntisen, ulkopuolisista vaikutuksista vapaan julkisuuden välillä on suuri. 

Voiko meillä kuitenkaan olla varmuutta siitä, että omalla mediallamme olisi täysin puhtaat jauhot pussissa? Helsingin Sanomia lukiessa huomaa, että vähintään ensimmäisten neljän aukeaman jutut liittyvät suoraan Ukrainan kriisiin. Pääkirjoituksissa määritellään päivä toisensa jälkeen mediatalon virallista kantaa kriisiin. Pääkirjoitus 16. päivänä maaliskuuta oli otsikoitu seuraavasti: “Venäjällä on eri todellisuus”. Kirjoituksessa muun muassa kehystettiin Venäjän kansaa vankasti maanjohtoon luottavana, vuosikymmeniä jatkuneen propagandan aivopesemänä kansana, jotka uskovat olevansa oikealla puolella, sodassa ukrainalaisia natseja vastaan – tai oikeastaan pikemminkin kansana, joka on valinnut helpoimman tien ja tehnyt valinnan uskoa tätä valtion jatkuvalla syötöllä rummuttamaa propagandaa. 

Samaiseen pääkirjoitukseen oli ohimennen rustattu huomio siitä, kuinka “Sodan aikana kaikkeen tietoon kannattaa suhtautua kriittisesti, myös ukrainalaisten tarjoamaan.” Tästä kuitenkin herää kysymys: miksi vain ukrainalainen media on mainittu, eikä vaikkapa länsieurooppalaista tai yhdysvaltalaista mediaa? Millä perusteella näiden läntisten, liberaalien valtojen totuus olisi sen objektiivisempi kuin itäeurooppalaisen Ukrainan?

Sota ja valtioiden väliset suhteet ovat hyvin monimutkaisia ja -tahoisia ilmiöitä. Totuuksia näiden ilmiöiden ja niiden asiantilojen osalta on hyvin vaikea määritellä juuri näistä syistä. Miten voimme tietää totuuden vaikkapa kahden valtion välillä vallitsevasta suhteesta, sen ilmapiiristä ja jännitteisyydestä?  Tällaisen totuuden löytääksemme meidän olisi ensin tiedettävä, mihin todellinen valta kyseisissä maissa kytkeytyy, kuka sitä käyttää, mitä näiden valtaapitävien tahojen pään sisällä tapahtuu ja niin edelleen. Siksi mielestäni olisi tärkeää pohtia laajemminkin sitä, mitä ylipäänsä tarkoitamme puhuessamme totuudesta.

Totuus on monimutkaisempi asia kuin arkiajattelumme perusteella sen käsitämme olevan. Sen luonne on yksi keskeisimmistä teoreettisen filosofian kysymyksistä ja monenlaisia totuusteorioita on kehitelty totuuden rakentumisen hahmottelemiseksi. Näiden tarkasteleminen myös median kontekstissa on mielenkiintoista, ja myös hyödyllistä vaikkapa vallankäytön rakenteiden pohdinnalle.

Totuusteorioista lähimpänä arkiajatteluamme on totuuden korrespondenssiteoria, jonka mukaan tosia ovat sellaiset väitteet, jotka vastaavat todellisuutta ja siinä vallitsevia asiantiloja sellaisinaan. Väitteen ja todellisuuden välinen etäisyys ei kuitenkaan ole täysin poistettavissa, sillä ihmiset ovat subjektiivisia olentoja, jotka hahmottavat todellisuutta aistien ja kielensä kautta. Kun oletetaan, että aistimme sentään tuottavat luotettavaa tietoa todellisuudesta, aistein havaittavat tapahtumat on helppo julistaa totuuksiksi konkreettisen todistusaineiston varjolla.

Ongelmiin kuitenkin törmätään heti, kun kyseessä on abstrakti ilmiö, jonka todellista luonnetta ei voi mitata millään konkreettisella mittarilla. Otetaan esimerkiksi valtioiden väliset suhteet. Hyvin merkittävä osa näihin suhteisiin liittyvästä tiedosta ei ensinnäkään ole julkista tietoa, joka on kenen tahansa saatavilla. Suhteisiin vaikuttavat tekijät ovat nekin lukemattomia ja usein abstrakteja. Lopultakin tarkastellessa ilmiöitä eri näkökulmista ja linssien läpi päädytään eri lopputuloksiin, jolloin käsissämme on monia eri totuuksia. Parhaassakin tapauksessa totuuden korrespondenssiteoria voi ainoastaan pyrkiä objektiivisuuteen.

Totuuden koherenssiteoriassa taas totuuksina pidetään väittämiä, jotka sopivat yhteen aiemmin tosiksi todettujen väitteiden kanssa. Tällöin ei oleteta totuuksen yhtäpitävyyttä todellisuuden kanssa, mutta toisaalta totuuden sitominen aiempiin totuuksiin johtaa siihen, että yhden totuuden osoittautuessa vääräksi koko totuuksien järjestelmää on korjattava. Ongelmallista on myös sen määritteleminen, mitkä ovat ne ensimmäiset tosiksi hyväksytyt väitteet, joille kaikki muut totuudet perustuvat; miten nämä väitteet on todettu tosiksi; ja kuka nämä totuudet on määritellyt. 

Venäjän tilanteeseen peilaten voidaan koherenssiteorian varjolla katsoa, että mikäli yksilö pitää valtion virallista linjaa muutoinkin totena, väitteet “erikoisoperaation” oikeuttamiseksi ovat hänelle myöskin tosia, sillä ne sopivat yhteen tämän linjan kanssa. Tällainen perusta totuudelle vaikuttaa ensinäkemältä hauraalta ja dogmaattiselta, mutta omaa arkielämäänsä tarkastellessaan voi havaita, että tekee tällaiseen totuusteoriaan perustuvia, heuristisia päätelmiä jatkuvasti.

Vielä mielivaltaisempi totuuden perusta on pragmatistisessa totuusteoriassa. Tämän teorian mukaan tosia ovat sellaiset väitteet, jotka johtavat mahdollisimman menestykselliseen toimintaan käytännössä. Toisin sanoen totuusväittämä, joka edistää yksilön toimintaa ja auttaa häntä saavuttamaan tavoitteitaan, on tälle henkilölle totta. Sitä mahdollisuutta ei suljeta pois, että myös jonkin muun määritelmän mukaan epätodet väittämät voivat edesauttaa yksilön toimintaa. 

”Totuusrelativistin mukaan kummatkin sodan osapuolet voivat olla oikeassa pitäessään omia väittämiään tosina – totuuskäsitykset ovat sinänsä tasa-arvoisia keskenään, eikä niiden arvioimiseen ole mitään universaalisti toimivaa mittatikkua.”

Tällaista määritelmää soveltamalla voi olla Venäjän kansakunnan kannalta kannattavinta pitää valtion virallista linjaa totuutena. Tämä totuus on paras edistämään kansakunnan tavoitteita, kuten kansallista yhtenäisyyttä sotatilanteessa, tai sitten vaikkapa vain hengissä pysymistä. Samoin meillä lännessä on käytännön kannalta järkevintä pitää totena läntisen median väittämiä sotatilanteesta. Pragmatistisen totuusteorian ongelmallisuus piileekin juuri siinä, että se altistaa totuuden täysin sen määrittelijän mielivaltaisuudelle, eikä toisaalta mitään yhtenäistä totuutta tämän teorian pohjalta voida saavuttaa. Se mikä on yhdelle edullista, voi olla toiselle tuhoisaa.

Mutta voiko totuus olla riippuvainen subjektista? Totuusrelativisti argumentoisi tämän puolesta väittämällä, että totuus on suhteellista. Naiivin totuusrelativismin mukaan väite on totta silloin, kun sen esittäjä pitää sitä totena, kun taas totuuden konsensusteorian mukaan tosia ovat ne väitteet, joiden totuusarvosta tietty sosiaalinen ryhmä on tullut yhteisymmärrykseen. 

Totuus siis riippuu yksilön tai jonkin ryhmän uskomuksista, arvoista ja kulttuurista sekä toisaalta ajasta ja yhteiskunnallisesta kontekstista jossa väittämiä esitetään. Sosiaalinen konstruktivismi edustaa myöskin totuusrelativismia väittäessään, että totuus on aina kamppailun alaisena ja jatkuvassa muutoksessa. 

Totuusrelativistin mukaan kummatkin sodan osapuolet voivat olla oikeassa pitäessään omia väittämiään tosina – totuuskäsitykset ovat sinänsä tasa-arvoisia keskenään, eikä niiden arvioimiseen ole mitään universaalisti toimivaa mittatikkua. Tällainen käsitys kuitenkin tekee väittelyn totuudesta mahdottomaksi, sillä kahden keskenään ristiriitaisen totuuden välille on mahdotonta rakentaa siltaa. Kaksi toisensa kumoavaa väitettä eivät voi olla totta samanaikaisesti, ja jos kummankin osapuolen väitteet ovat heille itselleen totta, ei näitä väitteitä kyetä yhdistämään. 

On siis erilaisia tapoja käsittää totuuksia. Jotkut niistä tuntuvat intuitiivisilta ja toiset jopa pöyristyttävän autoritaarisilta, mutta kaikki nämä näkyvät myös omassa elämässämme. Arkiajattelusta löytyy kaikilla näillä teorioilla oikeutettuja, usein heuristisia totuusolettamia. Saman ilmiön voi huomata myös mediassa, jonka sisällöt ovat loppujen lopuksi vain ihmisten tuottamia. Totuusteorioiden pohtiminen osoittaa, ettei minkään varman universaalin totuuden olemassaoloa voida pitää varmana – ja vaikka tekisimmekin olettamuksen tällaisen totuuden olemassaolosta, emme voi koskaan saapua tämän totuuden äärelle.

Tästä kaikesta huolimatta totuuden olemassaolon olettaminen on välttämätöntä niin tiedonvälittämisen kuin jokapäiväisen kanssakäymisenkin kannalta. Jos totuutta ei olisi, mitä mieltä olisi edes pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen?