Teksti: Jyri Huttunen

Elämäni 20 ensimmäistä vuotta olivat tavallisen suomalaisen elämää. Elin tavallisessa, keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Puutaloja ja betonia, asuinalueiden ympärillä metsää. Oli kavereita, pari harrastusta, tavallista turvallista arkea. Olin ehkä 12-vuotias, kun ensimmäisen kerran halusin pois. 

Keskikokoisessa kotikaupungissani ei tietysti ole mitään vikaa. Kaikki vain yrittävät olla mahdollisimman keskinkertaisia, keskiluokkaisia, keskimääräisiä – liian tavallisia.

Keskinkertaisuudella on nimittäin myös kääntöpuolensa. Erilaisuus huomataan välittömästi. Sen vuoksi ihmiset pyrkivät ahtautumaan sallittuihin, keskinkertaisiin sosiaalisiin lokeroihin, joita nuorille on tarjolla muutama. Mihinkään ei kannata suhtautua liian intohimoisesti. Ei myöskään kannata paljastaa, ettei tiedä mitään viimeisimmästä futismatsista tai uusimmasta pelistä, josta kaikki muut jauhavat. Sen sijaan kannattaa vähän urheilla, vähän pelata, vähän sitä mitä muutkin. Ottaa kokeesta mieluummin kasi kuin kymppi, vaikka pystyisikin parempaan. 

Kun ripustaudutaan keskinkertaisuuteen, sosiaaliset suhteet jäävät pinnallisiksi. Kukaan ei halua jäädä ulkopuoliseksi, mutta annettuihin sosiaalisiin lokeroihin tuskin juuri kukaan todellisuudessa mahtuu. Osa ihmisten minuudesta jää niiden ulkopuolelle. 

Toki voi olla ylpeästi erilainen, mutta se on lähes varma tapa sulkea itsensä porukan ulkopuolelle. Lukioita on yksi, baareja kaksi ja piirit ovat pienet, eikä siltoja kannata polttaa. Kun kaikki tuntevat toisensa, ristiriidat jonkun kanssa kärjistyvät äkkiä riidoiksi kaikkien kanssa. Juorut leviävät nopeasti, mikään ei pysy salassa pitkään. Ajatus uudesta kaveriporukasta tai yhteisöstä jää haaveeksi: vaikka toiselta puolen Suomea saapuisi uusi tuttavuus, ahtautuu hänkin pian osaksi laajempia normeja.

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen onkin outoa löytää itsensä Helsingistä, missä ei enää tarvitse etsiä vanhoja rooleja. Yhtäkkiä yliopistoyhteisössä voikin olla oma itsensä. On vapauttavaa, ettei enää tarvitsekaan sopeutua muiden odotuksiin ja oletuksiin. Yliopistoyhteisössä tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Kotikaupungin ahtaat roolit ovat vaihtuneet moninaisemmiksi olemisen tavoiksi. Jokainen otetaan hyväksyen vastaan. 

Vaikka vapaus on ihanaa, keskinkertaisuuden kahleista vapautuminen ei välttämättä ole ihan helppoa. Kun on koko elämänsä tottunut sopeutumaan keskinkertaisuuteen ja yrittänyt olla kuin kaikki muutkin, on outoa huomata, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. 

Helsinki ei ole niin iso metropoli, että kellään kuluisi kauaa opetella tuttuja reittejä, ja julkisen liikenteen käytön oppii äkkiä. Sen sijaan on vaikeaa vapautua vanhoista haitallisista tavoista ja normeista, joita on aina tänä asti noudattanut. Uusi yliopistoyhteisö on sallivampi, suotuisampi ja parempi. Silti siihenkin täytyy sopeutua: Täytyy antaa itselleen lupa olla sellainen kuin on.