Titane

Teksti: Aaro Taina

Kuva: Titane Press Kit

Cannesissa Kultaisella Palmulla palkittu ranskalaiselokuva Titane avasi tämän vuoden Night Visions -festivaalin 1.12.2021. Paljon huomiota ja kehuja saanut elokuva tulee Suomessa ainakin suppeaan levitykseen ensi vuonna. Titane on ohjaaja Julia Ducournaun toinen elokuva, ja sitä voidaan pitää hänen kansainvälisenä läpimurtonaan. 

Omaperäisyyden puutteesta elokuvaa ei voi syyttää. Ducournaun tyyli on provosoiva, revittelevä ja outoudessaan yhtenäinen. Elokuva käsittelee seksuaalisuutta, sukupuolen joustavuutta ja queer-tematiikkaa oivaltavasti mutta ajoittain tarpeettoman alleviivaavasti. Maskuliinisuuden kuvaus on terävää sekä karrikoitua: elokuvassa miehisyys on ahdas ja tukahduttava lokero, kun taas naiseus on räiskyvää ja vapaampaa, vaikkakin elokuvan epämiellyttävien miesten terrorisoimaa. 

Titane tekee satiiria kääntämällä monesti perinteiset elokuvakerronnan sukupuoliroolit päälaelleen: nainen on väkivaltainen ja syö sohvalla muroja epäsiististi, miehellä on hoivavietti ja läheisyydenkaipuu. Leikittely on raikasta, mutta Ducournau ei tässä mielessä ole uudisraivaaja: sukupuolirooleilla on leikitelty taide-elokuvassa jo pitkään. Tärkeä aihe ei itsessään ole vielä riittävä perustelu elokuvan ylistämiselle. 

Elokuva jättää tilaa monenlaisille tulkinnoille, ja tarinaa voi lukea kertomuksena pyyteettömästä rakkaudesta, toisen hyväksymisestä, sukupuoliroolien ahtaudesta tai emansipaatiosta. Titane tulee sivunneeksi myös vanhemmuutta ja raskauteen liittyvää ahdistusta ja kehollisten muutosten tukaluutta. Siinä missä David Lynchin Eraserhead kuvasi aikanaan aihetta miehen näkökulmasta, Titanessa päähuomio on äidin kokemuksissa. 

Elokuvassa on muutama upea kohtaus, ja paketti on kuorrutettu ajoittain erittäin toimivalla mustalla huumorilla. Elokuva ei ota itseään liian vakavasti, ja alusta loppuun ohjaajalla säilyy pilke silmäkulmassa. Kokonaisuutta kuitenkin vaivaa poukkoilevuus ja hajanaisuus, vaikka kyseessä on mitä luultavimmin tyylivalinta. Salista poistuessa katselukokemuksesta jää päällimmäisenä mieleen levoton jälki. 

Titane nojaa tolkuttoman paljon sokeeraavaan ja mässäilevään väkivaltaan, mikä toki herättää katsojassa tunnereaktion. Sokeeraaminen oli kiinnostavaa, kun William Friedkin tai Pier Paolo Pasolini tekivät sen 1970-luvulla. Tänä päivänä sen sijaan mässäilysokeeraus on helpoin ja mielikuvituksettomin tapa saada katsoja tuntemaan jotain, joten se ei ilmaisullisena keinona voita ainakaan allekirjoittanutta puolelleen.

Odotukseni olivat korkealla, sillä elokuva vei Kultaisen palmun upean Hytti nro 6:n nenän edestä. Titane on kunnianhimoinen elokuva, muttei yllä kohdallani aivan odotusten tasolle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s