Miksi Martti Ahtisaaren Nobel-palkinto lisäsi EU-kriittisyyttä Suomessa?

Teksti: Aaro Taina

Elämme kenties Euroopan unionin historian kivikkoisinta aikaa. Etenkin viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana EU on kohdannut monenlaisia vaikeuksia. Finanssikriisin jälkeen eurokriisi ravisteli unionia. Pian sen jälkeen alkoivat poliittiset erimielisyydet Euroopasta turvaa hakevien ihmisten tasapuolisesta jakautumisesta eri EU-maihin. Britannian ero EU:sta on nostanut lisää tummia pilviä unionin ylle. Maiden välillä on syviä jakolinjoja ja samalla puhe EU-instituutioiden legitimiteettikriisistä yltyy. 

EU-kriittisyyttä on perinteisesti tulkittu identiteettien ja utilitarististen kehikkojen kautta: Jos kansalaisella on voimakas kansallistunne, hän vastustaa EU:ta. Jos kansalainen katsoo, että EU ei hyödytä jäsenmaansa taloutta, kyseessä on ”huono diili”. 

Catherine De Vriesin mukaan yllä mainitut lähestymistavat eivät onnistu yksinään selittämään euroskeptisyyden viimeaikaisia trendejä. Hän esittele teoksessaan Euroscepticism and the Future of European Integration uuden teorian, joka pyrkii löytämään parempia selityksiä 2010-luvun kehityskuluille.

De Vries nimittää teoriaa benchmark-teoriaksi. Siinä keskeinen ajatus on, että suhtautuminen Euroopan unionin jäsenyyteen riippuu niin sanotusta “EU-differentiaalista”. Kansalainen muodostaa suhtautumisensa maan EU-jäsenyyteen aina niin, että hän vertailee keskenään status quoa (maa on osa EU:ta) tai vaihtoehtoista tilaa (ero EU:sta). Vaihtoehtoisesta tilasta kansalaisella ei ole varmuutta, mutta hän voi tehdä valistuneen veikkauksen sillä perusteella, miten hän näkee kansallisen hallintonsa ja sen tekemän politiikan. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan työkalua voi hyödyntää esimerkiksi näin: Tehdään kyselytutkimus siitä, miten kansalainen näkee jäsenmaansa hallinnon sekä EU:n hallinnon. Luottamusta kumpaankin voidaan esimerkiksi ilmaista asteikolla yhdestä kymmeneen. EU-differentiaali selviää vertaamalla näitä lukuja keskenään: lasketaan siis lukujen välinen erotus. Teoriaa on helpompi havainnollistaa kuvitteellisen esimerkin kautta:

Jos esimerkiksi espanjalaiset antaisivat EU:lle arvosanan 3 asteikolla 0-10 ja britannialaiset antaisivat EU:lle arvosanaksi 5, moni tulkitsisi, että britit ovat espanjalaisia tyytyväisempiä EU:hun. Benchmark-teoriassa kuitenkin on aina oleellista verrata lukua kansalliseen vertailuarvoon. Espanjalaiset voisivat esimerkiksi antaa omalle kansalliselle hallitukselleen arvosanaksi matalamman arvosanan 2 ja britit korkeamman 6. Vähennyslaskun tuloksena Espanjan EU-differentiaaliksi muodostuisi +1, eli julkinen mielipide kallistuisi tukemaan EU-jäsenyyyttä, kun taas Iso-Britannian EU-differentiaaliksi muodostuisi -1, mikä tarkoittaa, että julkinen mielipide EU-jäsenyyteen on skeptisempi kuin Espanjassa – ero EU:sta on tällöin todennäköisempi Iso-Britanniassa. EU-kannatus on aina suhteellista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kansallisen tason tapahtumat. 

Benchmark-teorian mukaan positiiviset tapahtumat kansallisella tasolla voivat aiheuttaa EU-differentiaalin laskun, jolloin eurokriittisyys kasvaa. Samoin negatiiviset tapahtumat kansallisella tasolla vaikuttavat niin, että EU-jäsenyyden kannatus nousee. 

Esimerkiksi Martti Ahtisaaren Nobel-palkinto laski EU-differentiaalia Suomessa, sillä kansainvälinen tunnustus entiselle presidentille sai suomalaiset näkemään kansallisen hallinnon ja politiikan positiivisemmassa valossa kuin aiemmin. Luottamus kansalliseen politiikkaan nousi, ja suhteellinen luottamus EU:hun laski, vaikka absoluuttinen luottamus EU-instituutioihin pysyi hyvin korkeana. Kärjistetysti suomalaiset ajattelivat, että meillä menee kansallisella tasolla niin hyvin, että pärjäämme mainiosti myös ilman Euroopan unionia.

Vastaavasti Espanjassa skeptisyys EU-jäsenyyttä kohtaan ei ole De Vriesin mukaan noussut, vaikka maa oli eurokriisin jälkeen suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja EU:n asettamat talouskuritavoitteet kasvattivat työttömyyttä Espanjassa. Luottamus kansallisen tason hallintoon ja politiikkaan on muun muassa korruptioskandaalien takia niin matalalla, että espanjalaiset mieluummin luovuttavat vallan EU:lle. 

De Vriesin mukaan eurokriittisyys on voimakkainta matalan maissa, joissa työttömyyttä on vähiten, sekä maissa, joissa on hyvä luottamusta herättävä hallinto. Eurokriittisyys taas on heikointa maissa, joissa esiintyy paljon työttömyyttä ja huonoa hallintoa.

Benchmark-teoria suhtautuu kannatukseen suhteellisena asiana, ei absoluuttisena. Se vetää mutkia suoriksi ja yksinkertaistaa liiaksikin, mutta täydentää hyvin aiempien teorioiden puutteita tuomalla esiin uuden näkökulman. Se selittää onnistuneesti esimerkiksi eurokriisin jälkeisiä asetelmia: karkeasti Etelä-Euroopassa, johon eurokriisi osui kaikista koviten, EU-jäsenyyden kannatus säilyi. Taas pohjoisessa, joka säilyi eurokriisistä helpommalla, kriittisyys kasvoi. Iso-Britannia erosi EU:sta, mitä benchmark-teoria näyttääkin selittävän oivallisesti.

Teoria asettaa hyvät suurpiirteiset raamit EU-kannatuksen tulkintaan, mutta tarkempia johtopäätöksiä tekevän on otettava paljon muita tekijöitä huomioon ja pohdittava asioita aina kunkin jäsenmaan kontekstissa. Esimerkiksi Suomessa EU-jäsenyys nähdään myös geopoliittisena asiana: EU-jäsenyyden kannatukseen vaikuttaa myös ”Venäjän uhka”.

Teoria ei luultavasti onnistu selittämään kaikkea viime vuosien kehitystä. De Vries paaluttaa, että Etelä-Euroopassa jäsenmaiden korruptoituneisuus ja huono hallinto pitää maat vankkoina EU-jäsenyyden kannattajina. Tästä huolimatta Italian hallituksen muodosti vuonna 2018 kohtuullisen eurokriittinen koalitio, ja Italian eroa EU:sta on toden teolla pelätty viime vuosina. Onko teorialla tarjota työkaluja tällaisten ilmiöiden tulkintaan? 

Jos teorian haluaa puolestaan tuoda kotimaisen politiikan nykykontekstiin, voi tarkasteluun ottaa esimerkiksi Marinin hallituksen koronapolitiikan, jota on luonnehdittu kansainvälisessä vertailussa onnistuneeksi monella eri mittarilla. Voiko se Ahtisaaren Nobel-palkinnon tavoin nostaa luottamusta kotimaisiin instituutioihin ja hallintoon niin, että suhteellinen luottamus EU-instituutioihin laskee ja ero EU:sta näyttäytyy entistä houkuttelevampaa vaihtoehtona?

Kuva: Oxford University Press

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s