Fuksin puheenvuoro: Onko valtsikaan hyväntekeväisyyskiintiötä?

Teksti ja kuva: Joanna Ahola

Kulutan lapsuuttani ja nuoruuttani Prinsessapäiväkirjoissa sekä teinidraamoissa, joiden nuoret aikuiset viihtyvät Harvard-paidoissaan. Eksyn eliitin arvojen rihmastoon, johon pohjaan oman käsitykseni tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Peruskoulussa alan kantaa mukanani abstraktia aikuisuusunelmaa, josta en kasvuympäristöni tavoin ymmärrä luopua ja jota lapsenomainen naiivius suojelee.

Yliopisto on päiväunissani pääsylippu nousujohteiselle luokkaretkelle hyvään elämään

Kirjoitan valmiiksi omaa kasvutarinaani, jossa draamankaari ymmärtämättäni noudattaa kaikille tuttua ryysyistä rikkauksiin -juonta. Maalaan todellisuutta lapsen rajattomalla itsetunnolla ja populaarikulttuurin tarjoamilla kliseillä. Jaot huono- ja hyväosaisiin tai väittelyt lähtökohdista ja mahdollisuuksien tasa-arvosta tuntuvat minulle merkityksettömiltä, kun ihailen kaupunginkirjaston loputtomia niderivejä.

”En ole koskaan kantanut huolta työväenluokkaisesta taustastani, ennen kuin astun yliopiston ovista sisään.”

Kasvan 2000-luvun tasa-arvomyytissä, jonka turvin pujottelen sujuvasti luokkayhteiskunnassa. En osaa nimetä jääväni mistään paitsi tai koe, että joutuisin tyytymään johonkin. Ystävieni ja koulukavereideni elämät heijastelevat omaani: käymme samoissa ilmaisissa harrastuksissa ja vanhempamme ovat töissä lähikaupassa, ravintola-alalla tai puutehtaalla. En tunne ketään korkeakoulutettua opettajiani lukuunottamatta. Suunnittelen luokkaretkeäni kympin tytön kilpailuvietin turvin sekä hyvinvointiyhteiskuntaan nojaten.

En ole koskaan kantanut huolta työväenluokkaisesta taustastani, ennen kuin astun yliopiston ovista sisään.

***

Kannattaako opintolaina sijoittaa vai kuluttaa keskustan baareissa? Voisitko ikinä seurustella ei-korkeakoulutetun kanssa? Puheenaiheet pyörivät kuin luonnostaan jo odottavien oman alan töiden ja Helsingin arvoalueilla sijaitsevien lapsuudenkotien keskellä. Kuinka vältytään epäonnistumiselta. En haluaisi ajatella, että jollekulle pahin mahdollinen tilanne on löytää itsensä minun paikaltani.

Muille elämäni on surullisen hauskoja anekdootteja tai keskustelun draaman elementtejä. Arkisille jutuilleni lapsuudestani ja perheestäni annetaan uusia sävyjä köyhyys- ja aluepolitiikkana. Tajuan taustani toiseuden, jota yliopistolaisuuden ristiriita korostaa, ja ymmärrän jättää asioita sanomatta ääneen.

Vaikka joku jakaisikin saman, muiden joukossa pysyttelemme yhdessä hiljaa. 

Navigoin yliopistoyhteisössä ja etsin muilta salaa keinoja sopeutua. Ennen syksyä kuvittelin, että yliopistohaaveiden toteutuessa elämäni tuntuu yhä enemmän omalta. Muutaman kuukauden takainen minäni vaikuttaa nyt itselleni vieraalta. Silloin olin vielä ajatellut, että solahtaisin tänne vaivattomasti.

Muiden keskuudessa koen sekä rivoa mielihyvää että syvää häpeää aina silloin, kun nopeasti haltuunottamaani roolia ei eroteta minusta. On kuin olisin hetken yhtä ympäristöni kanssa, vaikka samalla valepuvussani olen tietoisempi itsestäni kuin koskaan. Suren, kuinka koen osan minusta vähemmän halutuksi täällä, ja yhtä aikaa teen itseäni näkymättömäksi.

Minut otetaan mukaan hauskoihin vitsailuihin ammattiin opiskelleista, enkä kehtaa kysyä, olenko minäkin muiden mielestä vain amiksen lapsi. Kuuntelen tulevaisuudensuunnitelmiksi naamioitua sosiaalipornoa, jossa pelastetaan maailman köyhät lapset ja pohdin, olenko tullut tänne hyväntekeväisyyskiintiössä. 

***

Myös minä voin olla muodikkaasti ostolakossa tai tehdä tiedostavasti löytöjä kirpputoreilta. Ennen yhdistin luokan vain rahaan ja tasa-arvomyyttini nautti yliopiston lukukausimaksujen puutteesta. Opiskelupaikkojemme takana on sama ilmainen pääsykoevalmennus ja kun syömme ennen luentoa alle kolme euroa maksavaa lounasta keskustakampuksen opiskelijaravintolassa, melkein herätän haavekuvan vaihtoehtoisesta todellisuudesta uudelleen henkiin.

Kuuntelen haltioituneena ystävieni puheita korkeakoulutetuista vanhemmista ja sisaruksista, samassa tiedekunnassa opiskelevista lapsuudenystävistä. Ajattelen, olisinko minäkin luonnollinen ja kokonaisempi osa tätä kaikkea, jos olisin saanut esikoulun ainejärjestökulttuurista ja niistä sellaisista hiljaisista säännöistä, joita en löydä mistään. Mietin vanhempiani, jotka eivät tiedä eroa kandin ja maisterin välillä tai sitä, kuinka kauan opiskelen ja missä vaiheessa menen viimein töihin. Googlaan vuju-etikettiä ja yliopiston perinteitä, joihin en tunne mitään sidettä.

Akateemisesta taustasta peräisin olevien kavereideni yliopistolaisuuden omaksuminen on hienovaraisempi muutos heidän jo valmiiksi ylempikeskiluokkalaiseen, yleisesti oletettuihin arvoihin ja haluttuihin päämääriin nojaavaan kasvuympäristöön. Sisäistän myöhään, kuinka omakohtaiset identiteettiasiani eivät ole yleisiä kokemuksia. Kun muut sovittavat itsensä saumattomasti yliopistomaailmaan, joudun lopulta priorisoimaan sitsiperinteisiin perehtymisen edelle neuvotteluja mielessäni siitä, miten sovitan yliopistolaisuuden itseeni.

Käyn läpi omia, toisenlaisia kasvukipuja. Olenko edelleen osa kasvuperimääni vai määritänkö itseäni enemmän yliopiston kautta? Miksi en tunne kuuluvani tänne yhtä hyvin kuin muut? Voinko olla ylpeä koulutuksestani, ja mitä sukulaiseni siitä ajattelevat? Voinko pitää kiinni taustastani, ja mitä muut yliopistolla minusta ajattelevat?

***

Samalla kun käyn läpi sopeutumisriittiä yliopistolaisuuteen ja omaksun uusia akateemisia ja ylempikeskiluokkalaisia perinteitä osaksi tätä uutta minää, luovun kipeästi kodinperinnöstäni, jolle en enää löydä tilaa. 

Häivyttäessäni aiemman elämänpiirini taka-alalle, unohdan itsestäni kaiken sen, mikä ylläpiti yliopistohaaveitani. Pidän itsenäisiä taideharrastuksiani vähäpätöisinä muiden kalliisiin kuvataidekouluihin ja musiikkiopistoihin verrattuna. En mainitse keskusteluissa lukiotani, jonne pääsee seiskan keskiarvolla. Annan duunareita ja kouluttamattomia mollaavien lausahdusten valua ohitseni tekemättä numeroa. Alan epäillä kuuluvuuttani, kun tarkastelen itseäni kriteerein, jotka eivät tunne luokkaa. Olenkohan edes lukenut samat Arendtit kuin muut? Taivun odotusten edessä ja hyväksyn juuri tietynlaiset kulttuuriset normit osaksi itseäni.

Mitä enemmän uusi ympäristö piilottaa taustaani, sitä enemmän siihen tarraudun. Hetkittäiset havahtumiset opiskelupaikkani merkityksestä ja hakupainealan antamasta statuksesta tuovat mukanaan helpotusta (tulevaisuudesta), mutta sitä enemmän häpeää ja syyllisyyttä itseni osan jättämisestä jälkeen. 

***

Riitelen itseni kanssa siitä, mitä lapsuuteni pääomaa kannan mukanani ja mihin resursseihin haluan oikeasti tarttua akateemisessa ympäristössä. Yritän täyttää niin itseni kuin erilaisessa todellisuudessa kasvaneen yhteisöni odotuksia, ja koitan rakentaa yliopistoidentiteettiäni jonnekin niiden väliin. Löydän kuitenkin itseni yliopistopelistä, jota pelataan säännöillä, joihin taustani ei sovi.

”Yritän täyttää niin itseni kuin erilaisessa todellisuudessa kasvaneen yhteisöni odotuksia, ja koitan rakentaa yliopistoidentiteettiäni jonnekin niiden väliin.”

Puheet toiseen yhteiskuntaluokkaan nousemisesta tuntuvat minusta nykyään oudoilta. En osaa ajatella kouluttautumistani siirtymänä ylöspäin jostain aiemmasta (tai alemmasta), kun muiden varmojen askelten joukossa tunnen itseni vieraaksi. Olen kuin ulkomailla, jonne muiden ei tarvitse integroitua ja jään koti-ikäväni kanssa yksin.

En haluaisi olla tällä hetkellä missään muualla, mutta en osannut odottaa, kuinka paljon kohdallani valtsikaa määrittää luopuminen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s