Turvallinen seksi on poliittinen kysymys

Teksti: Saara Pylkkänen

Myöhäinen 2010-luku näyttäytyy nykyhetkestä käsin ajanjaksona, jona tila puhua seksistä, seksuaalisesta vallankäytöstä ja muihin näihin konsepteihin liittyvistä teemoista avautui aivan uudella tavalla. Tapahtumien taustalla vaikutti sosiaalinen liikehdintä, eritoten seksuaalista vallankäyttöä käsittelevä metoo-liike ja siihen kytkeytyvät, raiskauksen lainsäädännöllistä tunnusmerkistöä muuttamaan pyrkivät suostumuskampanjat. 

Metoo-liike käsittelee pitkälti sukupuolittunutta, cis-miesten cis-naisiin kohdistamaa seksuaalista vallankäyttöä. Liikkeen sanomaan kytkeytyy tiiviisti huomio siitä, että elämme heteronormatiivisuuden läpäisemässä yhteiskunnassa, jonka miehinen kulttuuri on pitkään sisältänyt yksioikoisen lupauksen oikeudesta nautintoon ja sen lähteeseen, naisen vartaloon. Lukuisat tilastoinnit ja tutkimukset osoittavat metoon esiin tuomien kokemusten perustavanlaatuisuuden: heterokontekstissa naiset nauttivat seksistä vähemmän, saavat vähemmän orgasmeja ja kokevat seksin aikana enemmän epämukavuutta ja kipua. Naiset ovat myös huomattavasti useammin vakavan seksuaalisen häirinnän ja raiskauksen uhreja.

Metoon jälkimainingeissa keskustelu seksuaalisesta vallankäytöstä on kääntynyt väkivallan ehkäisyyn ja tuomitsemiseen. Esillä on ollut etenkin nykyisen raiskauslainsäädännön kykenemättömyys tunnistaa ja tuomita raiskauksia sekä ylipäätään oikeuslaitoksen välinpitämättömyys seksuaalista väkivaltaa kohtaan. Suomen kontekstissa näihin kysymyksiin on tarttunut Suostumus 2018 -kansalaisaloite, joka pyrkii muuttamaan Suomen seksuaalirikoslainsäädännön suostumusperustaiseksi. Käytännössä uusi lainsäädäntö tarkoittaisi sitä, että seksi, johon ei olla annettu kaikkien osapuolten suostumusta, täyttää raiskauksen tunnusmerkit. 

Suostumus on lainsäädännöllisenä työkaluna tärkeä väline, parannus nykyiseen lainsäädäntöön, joka jättää valtaosan raiskauksista tuomiotta. Suostumusretoriikan tavat hahmottaa seksuaalista väkivaltaa välittyvät kuitenkin edelleen käsityksiimme seksistä ja seksuaalisuudesta, suhteessa sekä halumme kohteisiin että meihin itseemme. Haluankin kysyä, kuinka pitkälle voimme määrittää keskustelua seksistä nimenomaan sen asettamien kehysten mukaisesti. Mihin emme ehkä silloin pääse käsiksi?

Kuva: Flickr

Metoo toi miljoonien seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokeneiden naisten äänet esiin luomalla tilan jakaa omia kokemuksia yhdessä, ympärillä olevien ihmisten tukemana. On arvokasta, että saamme kertoa tarinoitamme ja jakaa kokemuksiamme. Yhtä tärkeää on myös se, että saamme kuulla tarinoita, joista tunnistamme itsemme ja omat kokemuksemme: tarinoiden representaatiolla on edottomasti väliä. 

Aikamme tuntuu suhtautuvan tarinoihin kuitenkin oudon pakkomielteisesti. Huomiotalouteen perustuvat mediaympäristömme suorastaan janoavat tarinoita, kannustavat jakamaan kovimmat, vaikeimmat kokemuksemme lupaamalla – no, huomiota? Reaktioita, joissa kertojaan kohdistetaan äärimmäisiä tunteita, eritoten vihaa? Halutaanko tarinoita seksuaalisesta väkivallasta kuulla siksi, että jotain voitaisiin todella muuttaa parempaan, vai siksi, että kaupallistunut media kukoistaa klikkiotsikkojen ja reaktiivisen tunteidensiirron avulla? Mitä tapahtuu meille ja seksuaalisuudellemme kulttuurissa, joka kannustaa meitä luomaan minuuttamme narratiiviseen muotoon? 

Katherine Angel kirjoittaa kirjassaan Tomorrow Sex Will Be Good Again suostumusretoriikkaan nojaavan seksikäsityksen vaikutuksista seuraavasti: “Suostumus, sen vaatimus täydestä varmuudesta, asettaa taakan hyvästä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisten harteille – siihen, mitä he haluavat, tietävät ja sanovat halustaan.” Suostumusretoriikassa on nähdäkseni usein toki läsnä halun ambivalenssi, mahdollisuus aina muuttaa mieltään. Tätä tendenssiä vahvempana siihen sisältyy kuitenkin myös Angelin esittämä vaatimus tuntea itsensä, omat rajansa ja halunsa. 

Angel tuo kirjassaan esiin sen, miten suostumusretoriikan juuret ovat minäpystyvyyttä ja itsevarmuutta alleviivaavassa retoriikassa, jossa korostuvat yksilöiden vankka itsetietoisuus ja työ minän rajojen ja halujen määrittämisen parissa. Nämä retoriikat yhdistyvät nähdäkseni esimerkiksi seksuaalikasvattaja ja somevaikuttaja Kaisa Merelän suosituissa Queen Salon -valmennuksissa. Esittelytekstissä kuvataan, kuinka “Voimaannuttavan ja tavoitteellisen deittailun ytimessä on omanarvontunto, omien mieltymysten ja arvojen tiedostaminen, anteeksipyytelemätön visio tulevaisuudesta sekä kyky sanoa kyllä ja ei oikeissa kohdissa”

Retoriikka on monelle voimaannuttavaa, missä piilee varmasti myös sen suosio. Kun huomioidaan deittailun ja seksin laajempi konteksti, voidaan huomata, kuinka se kuitenkin jää kertakaikkiaan kykenemättömäksi vastaamaan asettamiinsa tavoitteisiin yksittäisiä suhteita laajemmin. Seksuaalisten kokemusten sukupuolittuneisuutta ei voida ratkaista vain tilanteisen, verbaalisen kommunikaation avulla. Taustaoletuksena minäpystyvyyttä korostavan puheen taustalla on nimittäin kontrolloitava tilanne, jossa yksilöillä on aina toisiinsa nähden samankaltaiset valtasuhteet, yhdenvertainen mahdollisuus toimijuuteen ja kuulluksi tulemiseen. 

Väestöliiton Lupa koskea – Mitä on suostumus -blogikirjoituksessa todetaan myös hyvin suoraviivaisesti, että nautinnollinen seksi niin sanotusti odottaa pyytäjäänsä. “Puhe on vahvasti yhteydessä seksin laatuun. Kun uskallat avata suusi, saat myös sellaista seksiä mitä itse haluat ja mistä nautit. Jos puhuminen hävettää tai pelottaa, et selvästi ole valmis harrastamaan seksiä tai kumppanisi saattaa olla väärä.” Tällaisessa lähestymistavassa ohitetaan paitsi seksin konteksti, myös ylipäätään halun luonne. Se, että oman seksuaalisuuden tunteminen ei ole kovin helppoa. Seksuaalinen halu ei Angelin mukaan tottelekaan suostumusretoriikan tai yksiselitteisen toiveiden kommunikoinnin logiikkaa. Halu ilmenee tilanteisesti suhteessa toiseen, kehittyvänä ja muuntuvana, vetäytyvänä ja uudelleen kurottautuvana. 

Sen sijaan, että pyrimme kontrolloimaan seksuaalisten kohtaamisten sisältöä, tulisi meidän ehkä ensisijaisesti keskittyä luomaan turvallisempi ilmapiiri, jossa seksuaalisuutta ja haluja ilmaista. Angelin esittämästä näkökulmasta katsottuna huono ja turvaton seksi onkin “ennen kaikkea poliittinen ongelma, jota määrittävät epätasa-arvoinen mahdollisuus nautintoon ja itsemääräämiseen”. Seksuaalinen väkivalta ja sukupuolittuneet seksuaaliset kokemukset ilmenevät molemmat kulttuurissa, jota määrittävät sukupuolinormit, puutteellinen seksuaalikasvatus ja pohjimmiltaan misogynistiset ja rasistiset näkemykset ihmisten seksuaalisuuden ilmenemistä. Tällaisten väkivallan uhkaa sisältävien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen normien taakka ei voi jäädä yksilöiden kannettavaksi. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s