Teksti: Tuukka Saari

Taloudelliset sanktiot ovat valtioille yleinen keino asettaa poliittista painetta muille poliittisille toimijoille. Ne nähdään usein parhaana keinona vaikuttaa globaaleihin valtasuhteisiin käyttämättä sotilaallista voimaa, mutta syvemmin katsottuna sanktioihin liittyy paljon problematiikkaa, ja ne tulisi ymmärtää osana laajempaa hybridisodankäynnin kokonaisuutta. Sanktioiden poliittiset tarkoitukset ja mahdollisuudet niiden asettamiseen sitoutuvat suoraan historiallisen kapitalismin ja kolonialismin luomiin valtarakenteisiin ja konflikteihin. Tutkimukset osoittavat myös, että sanktioiden seurauksena eniten kärsivät kohdemaiden siviiliväestön kaikkein heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset. Tällä hetkellä sanktiot vaikuttavat noin kolmasosaan maailman väestöstä 39:ssä eri maassa. 

Mitä sanktiot ovat?

Sanktiot ovat jonkin valtion tai valtioiden muodostaman liittouman toista valtiota, ryhmää tai yksilöä vastaan asettamia taloudellisia rangaistuksia, joiden tavoitteena on painostaa kohdennettua tahoa toimimaan sanktioiden asettajan haluamalla tavalla. Sanktiot pohjautuvat valtioiden poliittisiin tai taloudellisiin intresseihin. Tässä kirjoituksessa viittaan sanalla sanktiot nimenomaan suvereeneja valtioita vastaan asetettuihin talouspakotteisiin. 

Sanktioita hyödynnetään yleensä valtioiden välisissä konflikteissa silloin, kun sotilaallista konfliktia halutaan välttää, tai sen ei nähdä olevan legitiimiä tai kannattavaa. Ne ovat olleet yleinen sodankäynnin keino etenkin kylmän sodan jälkeisenä aikana. Käytännössä sanktiot ilmenevät toisinaan kahdenkeskisten kauppasuhteiden katkaisemisena, mutta vahvimmillaan niiden avulla kohdevaltio voidaan sulkea kokonaan kansainvälisen kaupankäynnin ulkopuolelle, eli kauppasaartoon. Tällöin kaikki valtion kansainväliset liiketoimet torjutaan, jolloin sen sisältä ei voida myydä tuotteita ulkomaille, eikä rajojen ulkopuolelta voida ostaa tuotteita valtion sisälle. Tällä on luonnollisesti voimakas vaikutus sekä valtion vientitalouteen ja tuloihin, että monien muualla tuotettujen elintärkeiden tuotteiden kuten ruoan, energian ja lääkkeiden tarjontaan maassa. Tunnetuin esimerkki tällaisista sanktioista lienee Kuuba, jota Yhdysvallat on pitänyt poliittisista syistä kauppasaarrossa jo liki 60 vuotta. 

Näin laajamittaiset sanktiot ovat voimakas vallankäytön keino, jolla pyritään heikentämään kohdevaltion taloudellista tasapainoa siihen pisteeseen asti, että valtionhallinto joko alistuu noudattamaan sanktiot asettaneen maan vaatimuksia, tai vaihtoehtoisesti sanktioidun maan kansa kääntyy hallintoa vastaan. Esimerkiksi The Economistin (2019) mukaan Yhdysvaltain silloinen presidentti Donald Trump ja Venezuelan opposition johtaja Juan Guaido “lyövät vetoa”, että Yhdysvaltojen asettamat sanktiot saavat Venezuelan kansan kääntymään hallintoa vastaan ennen nälänhätää. Venezuelan ja Yhdysvaltain välisen konfliktin historiasta voi lukea lisää täältä. 

Sanktiot ovat yksi osa etenkin Yhdysvaltojen harjoittamaa hybridisodankäyntiä, johon lukeutuu erilaisia aseellisia ja ei-aseellisia sodankäynnin keinoja, joita ei kuitenkaan virallisesti luokitella sodaksi. Andrew Korybkon määritelmän mukaisesti hybridisodankäynti on “ulkoisesti aiheutettuja identiteettikonflikteja, jotka käyttävät hyödyksi historiallisia, etnisiä, uskonnollisia, sosioekonomisia ja maantieteellisiä eroja geopoliittisesti strategisten valtioiden sisällä, hyödyntäen vaiheittaisia siirtymiä värivallankumouksista epätavanomaisiin sotiin. Tavoitteena on kontrolloida tai häiritä moninapaisia kansainvälisiä infrastruktuuriprojekteja muuntelemalla, syrjäyttämällä tai uusimalla maiden hallintoa.” 

Sanktiot on toisinaan mahdollista kiertää vahvistamalla vaihtoehtoisia kauppasuhteita muiden maiden kanssa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja EU:n sen kumppanina Venäjää vastaan asettamat pakotteet ovat lisänneet Venäjän kaupankäyntiä Kiinan ja muiden BRICS-maiden kanssa. Venäjän tapauksessa kyse on tosin suuresta ja historiallisesti vahvasta valtiosta, joten on odotettavissakin, että sen talous ja poliittinen hallinto pystyvät kestämään sanktiot ilman merkittäviä vahinkoja. Useimmiten taloudellinen sodankäynti kuitenkin kohdistuu pienempiin ja heikompiin valtioihin, joiden asema sanktioiden alaisena on huomattavasti kriittisempi. Vaikka sanktioidut maat voivat käydä kauppaa keskenään, voidaan tämäkin joissain tapauksissa estää muilla kuin taloudellisilla keinoilla. Viime vuonna Yhdysvaltain merivoimat esimerkiksi ottivat lähellä Hormuzinsalmea haltuun neljä iranilaista tankkeria, jotka olivat viemässä polttoainetta Venezuelaan, uhaten laivojen kapteeneja sanktioilla.  

Sanktioiden vaikutukset

Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen mukaan kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa vallitseva konsensus on, että sanktioilla hyvin harvoin saavutetaan toivottuja tuloksia, ja niiden tarkoittamattomat vaikutukset ovat usein merkittävämpiä kuin tarkoitetut. Eniten taloudelliset sanktiot vaikuttavat maiden siviiliväestöön. Useimmiten maissa, joihin sanktioita kohdistetaan, realiteetteja ovat jo valmiiksi korkea työttömyys ja inflaatio, korkeat ruuan ja polttoaineen hinnat, rajallinen pääsy antibiootteihin ja muihin lääkkeisiin, sekä alikehittynyt asumisen ja terveydenhuollon infrastruktuuri. 39:stä taloudellisten sanktioiden regiimin kohdentamista maista 31 ovat globaalin etelän maita, joista moni lukeutuu asukaskohtaisen bruttokansantuotteen mukaan mitattuna maailman köyhimpiin. 

Sanktioiden aiheuttama laajamittainen taloudellinen epävakaus ja talouskuri vaikuttavat automaattisesti ensimmäisenä yhteiskuntien heikko-osaisimpiin ja sorretuimpiin ihmisryhmiin, kuten kroonisesti sairaisiin ja invalideihin, vanhuksiin ja vastasyntyneisiin, etnisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin sekä hoitajiin. Nämä ihmisryhmät ovat jo valmiiksi kapitalismin, patriarkaatin ja rasististen rakenteiden uhreja. Etenkin feministisessä maailmanpolitiikan tutkimuksessa nostetaan esille sekä sanktioiden sukupuolittuneen vaikutuksen eri väestön osiin, että maskuliinisen valtion roolin ja poliittisen tarkastelun näkökulman kapeuden koko sanktioregiimin asettamisessa ja kansainvälisissä suhteissa. Esimerkiksi Irakiin kohdistetuilla sanktioilla nähdään olleen vahvasti sukupuolittunut vaikutus maan siviiliväestöön.

Esimerkkejä sanktioiden brutaalista vaikutuksesta siviiliväestöön on pitkä liuta. Satojentuhansien lapsikuolleisuus Irakissa Persianlahden sodan jälkeisten sanktioiden seurauksena; Kuuban 60 vuoden kauppasaarto, joka on estänyt ruuan, lääkkeiden ja elintärkeiden sairaalavälineiden tuonnin maahan; Haitissa vuosien 1991 ja 1992 välillä sanktiot johtivat lapsikuolleisuuden nousuun jopa 64 %:lla; Venezuelassa sanktiot ovat johtaneet arviolta  40000 kuolemaan vuosien 2017 ja 2018 välillä. Jopa Venäjällä hallinto on joutunut harjoittamaan enemmän köyhiin kohdistuvaa talouskuria ja tuotannon uudelleen strukturointia sanktioiden seurauksena, mikä ei ole kuitenkaan johtanut Ukrainan konfliktin ratkaisuun.

Center For Economic and Policy Research:in (CEPR) raportin mukaan Venezuelaa vastaan asetetut sanktiot täyttävät sekä Genovan että Haagin kansainvälisten sopimusten siviiliväestön kollektiivisen rankaisemisen kriteerit. Sopimukset allekirjoittaneiden maiden joukosta löytyy myös sanktiot asettanut maa Yhdysvallat. Kaikki pakottavat unilateraaliset sanktiot ovat myös kansainvälisen lainsäädännön ja moniin kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan humanitaarisen lainsäädännön vastaisia. Myös YK on raportoinut sanktioiden negatiivisesta vaikutuksesta kohdemaiden siviiliväestöön. Vuonna 2018 järjestön taloudellisten sanktioiden erityisselvittelijä Idriss Jazairy totesi, että “taloudellisten sanktioiden alaisuudessa ihmisiä kuolee myös, mutta räjähteiden sijaan ruuan ja lääkkeiden puutteen seurauksena”, verraten sanktioiden vaikutuksia aseelliseen konfliktiin.

Sanktiot ja globaali epätasa-arvoisuus

Kuten jo todettu, suurin osa sanktioiduista maista sijoittuvat globaaliin etelään ja lukeutuvat maailman köyhimpiin valtioihin. Esimerkiksi Venäjä on sanktiokeskustelussa poikkeus, sillä maalla on paljon poliittista ja taloudellista valtaa. Venäjän kohdalla sanktiot ovat ensisijaisesti osa suurten maailmanpoliittisten toimijoiden geopoliittista konfliktia, eikä vahvan valtion selvästi heikompaa vastaan asettama yksipuolinen pakottava toimenpide. 

Globaali taloudellinen järjestelmä, jonka ylläpitämisen olennainen pala sanktiot ovat, on epätasa-arvoinen monella tavalla. Taloudellisesti alikehittyneet maat, jotka usein ovat entisiä kolonioita siirtomaa-ajalta, ovat olennainen osa globaalin kapitalismin korttitaloa. Kuten Jason Hickel et al. osoittavat, etenkin 80-luvun uusliberaalit taloudelliset reformit kuten finanssimarkkinoiden globalisaatio ja deregulaatio, sekä muutokset kansainvälisissä rahalaitoksissa ovat vaikuttaneet negatiivisesti globaalin etelän maiden asemaan. 

Intan Suwandin mukaan ongelman ytimessä on globaalien tuotantoketjujen monimutkaistuminen tuotannon ulkoistamisen ja pääoman vapaan globaalin liikkumisen johdosta. Rakenteellisten uudistusten seurauksena monikansalliset korporaatiot ovat voineet ulkoistaa tuotantoketjuja globaaliin etelään joko suorilla sijoituksilla (FDI) tai niin sanotuilla arm’s length -sopimuksilla, joiden avulla globaalin etelän tuotantoa voidaan kontrolloida epäsuorasti. Tuotannon ulkoistamisella korporaatiot voivat kasvattaa pääoman voittomarginaaleja, ja pääoman ollessa kasaantunutta globaaliin pohjoiseen, ovat globaalin etelän valtiot niistä taloudellisesti riippuvaisia. Ulkomaisia investointeja saadakseen globaalin etelän maiden on pidettävä työn hinta mahdollisimman alhaisena.

Lisäksi maat, jotka ovat kolonialismin seurauksena alikehittyneitä ja poliittisesti epävakaita, ovat infrastruktuuria ja taloudellista perustaa rakentaakseen olleet itsenäistymisestä lähtien riippuvaisia pääosin länsimaiden kontrolloimien rahoituslaitosten (IMF ja Maailmanpankki) lainoista. Lainojen saamiseen on etenkin 80-luvun uudistuksista lähtien liittynyt ehtoja, jotka keskittyvät maiden taloudellisten rakenteiden uudistamiseen vapaakauppakapitalismia ja edellä kuvailtua globaalia työnjakoa suosivaksi. Kuten Suwandi tiivistää: “Multikansallisiin korporaatioihin ruumiillistuvalla globaalin pohjoisen pääomalla, yhdessä valtiokoneiston ja niiden kätyrien kuten rahalaitosten kanssa, on voima uudelleen strukturoida globaalin etelän taloudet täyttämään imperialististen ydinvaltioiden tarpeet.”

Pyrkimykset kieltää vapaakauppaa edistävät rakenteelliset uudistukset sekä irtautua riippuvuudesta ulkoiseen pääomaan ovat maissa yleisiä. Vaihtoehtoisina kehittymisen tapoina pidetään esimerkiksi protektionistista talouspolitiikkaa ja tuotannon kansallistamista. Nämä ovat keinoja, joita länsimaat todellisuudessa itse käyttivät kehittyessään, ja joiden toteuttamista globaalissa etelässä voidaan vaikeuttaa interventioiden tai sanktioiden uhalla. Esimerkkejä tästä ovat mm. Venezuela, Chile, Iran, Kuuba ja Zimbabwe. Poliittisen talouden näkökulmasta sanktiot ovat siis yksi olennainen taloudellisen imperialismin väline. 

Sanktioiden toimintaperiaate nostaa globaalin hallinnan demokraattisuuden ja valvonnan puutteen lisäksi esille suurimpia ongelmia myös kapitalistisen maailmantalouden ja rahamarkkinoiden sisäisistä dominoivista valtasuhteista. Yhdysvaltojen järjestelmällinen dominanssi kapitalistisessa maailmantaloudessa pohjautuu isoksi osaksi toisen maailmansodan jälkeen luotuun Bretton Woods -järjestelmään, jonka seurauksena Yhdysvaltain dollarista tuli dominoiva reservivaluutta ja maa sai suurimman siivun vallasta uusissa globaaleissa rahalaitoksissa: Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa. 

Tämä muutos tarkoitti muiden valuuttojen ja kansainvälisen kaupanteon sitoutumista tiukasti dollariin ja Yhdysvaltojen johtamiin instituutioihin. Vuonna 1971 Bretton Woods -järjestelmä kaatui, kun Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon päätti irrottaa yhdysvaltain dollarin arvon kultastandardista. Tällöin siitä tuli kelluva valuutta, jonka arvoa maan hallinto pystyy vapaammin kontrolloimaan. Samojen reformien yhteydessä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin rooleja muutettiin, ja niiden kehityslainojen ehtoihin liitettiin aiemmin mainittuja vaatimuksia rakenteellisista uudistuksista. 

Yhdysvaltain dollarin rooli globaalin kaupankäynnin johtavana valuuttana on niin vahva, että sitä käytetään jopa 80 %:ssa kaikesta kansainvälisestä liiketoimesta. Tämä synnyttää hyvin epäsymmetrisen valta-aseman globaaleilla markkinoilla, sillä yhdysvaltalaiset pankit voivat estää yksittäisiä transaktioita, tai maan hallitus voi asettaa sanktioita muiden maiden keskuspankeille ja jäädyttää yhdysvaltalaisiin pankkeihin tai yhtiöihin sidonnaisia varoja. Uhkaamalla muiden maiden pankkeja sanktioilla, maan hallinto voi myös painostaa niitä toimimaan yhteistyössä. Viimeaikainen esimerkki tästä on, kun yhdysvaltalainen Citibank ja saksalainen Deutsche Bank ottivat haltuun 1,4 miljardin dollarin arvosta venezuelalaista kultaa Yhdysvaltain hallinnon asetettua sanktioita Venezuelan keskuspankille. 

Globaalin sanktioiden järjestelmän voidaan siis nähdä olevan pitkälti Yhdysvaltojen hallinnon ja pankkien määräysvallan alaisuudessa oleva unilateraalinen vallankäytön keino, johon kauppakumppanit, esimerkiksi EU, voidaan myös painostaa mukaan sanktioiden uhalla. Uuden kansainvälisen reservivaluutan toimeenpanemista on ymmärrettävästi ehdotettu monesti Yhdysvaltain dollarin ja maan hallinnon unilateraalisen vallan hillitsemiseksi. Bretton Woods -järjestelmän yksi keskeisimmistä suunnittelijoista, John M. Keynes, ehdotti jo järjestelmän luomisvaiheessa Bancor-nimisen multilateraalisesti reguloidun reservivaluutan luomista. Myöhemmin esimerkiksi YK vuoden 2009 kaupankäynti ja kehitys –raportissa (s. 123), sekä Kiina ja Venäjä ovat ehdottaneet vastaavan valuutan luomista. 

Kohti demokraattisempaa kansainvälistä yhteistyötä

Kun otetaan huomioon historia viimeisen 300 vuoden ajalta ja artikkelissa kuvatut rakenteet, on helppo nähdä, miksi länsimaiden moraalinen auktoriteetti puuttua muiden valtioiden sisäisiin asioihin on etenkin ‘kolmannen maailman’ maiden näkökulmasta pitkälti olematon. Globaalin kapitalismin epätasa-arvoinen status quo myös vaikeuttaa diplomaattisten suhteiden muodostamista. Analyysistä voidaan vetää johtopäätös, että usein sanktiot lähinnä syventävät konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, joita niiden on länsimaiden mukaan tarkoitus ratkaista. 

Maailmaan tarvitaan etenkin ilmastonmuutoksen aiheuttaman humanitaarisen kriisin syvetessä kipeästi multilateraalisia tahoja ja suuria rakenteellisia muutoksia talouteen, jotta kansainvälisiin suhteisiin saataisiin demokraattista kontrollia omia etujaan ajavien valtioiden ja pääoman vallan hillitsemiseksi. Dominoivien valtasuhteiden ja imperialistisen eksploitaation purkaminen tulisi olla ihmiskunnan kannalta prioriteeteissa korkealla, jotta valtiot ja muut poliittiset organisaatiot voisivat toimia diplomaattisesti yhteistyössä keskenään ja maailmasta voitaisiin rakentaa humanitaarisempi.