Venezuela, imperialismi ja länsimainen vasemmisto

Teksti: Onni Ahvonen ja Tuukka Saari

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan Venezuela on ollut yhdysvaltalaisen imperialismin vastustuksen eturintamalla. Tässä kirjoituksessa pyrimme analysoimaan Yhdysvaltain harjoittamaa imperialismia Venezuelaa kohtaan ja sitä, miten länsimainen vasemmisto on sitä käsitellyt käytännöllisellä ja teoreettisella tasolla. 

Jotta nykyhetkeä voi ymmärtää, on ensin tarkasteltava Venezuelan taloudellista ja poliittista historiaa.  

Bolivarilaisen vallankumouksen juuret 

1970-luku oli Venezuelassa niin kutsuttua kulta-aikaa. Carlos Andrés Pérezin vasemmistolainen hallitus pyöritti taloutta runsailla öljytuloilla ja venezuelalaiset kokivat olevansa matkalla kohti kehittyvää hyvinvointivaltiota. 1980-luvulla kansalaisten toiveikkuus kuitenkin hiipui ulkomaisten lainojen kasaantuessa toistuvien devalvaatioiden ja köyhyyden räjähdysmäisen kasvun seurauksena. Tilanne kulminoitui helmikuussa 1989, jolloin Caracasissa nähtiin poliittisen raivon ennennäkemätön purkaus. Köyhät kansalaiset reagoivat aggressiivisesti tuolloisen hallituksen uusliberalistisiin talousohjelmiin ja mellakoivat kaupungin kaduilla. Eri laskelmien mukaan hallituksen asevoimat tappoivat satoja, elleivät jopa tuhansia ihmisiä. Tapahtuma tunnetaan nimellä “Caracazo”. Se on Venezuelan poliittisen historian merkittävimpiä hetkiä, ja se symbolisoi gramscilaisittain uuden ja vanhan aikakauden murrosta. 

Koko 1990-luku oli Venezuelassa turbulenttia aikaa. Vuonna 1992 tuleva presidentti Hugo Chávez yritti joukkoineen vallankaappausta, mutta epäonnistui. Vuotta myöhemmin presidentti Andrés Pérez erotettiin virasta kesken toisen kautensa korruptiosyytteiden nojalla. Vuonna 1994 Venezuelassa puhkesi pankkikriisi. 

Venezuelan 90-lukua määrittelee uusliberaalin talouspolitiikan aiheuttama talouskriisi ja perinteisten puolueiden luhistuminen. Samaan aikaan kansan vastarinta ja poliittisuus aktivoituivat maassa merkittävällä tavalla. Vuoden 1989 mielenosoitukset aloittivat ketjureaktion, joka näkyi koko mantereella. Tapahtumat inspiroivat myös Chávezia haastamaan maan hallitsevaa luokkaa. Epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Chávez päätti muuttaa strategiaansa ja pyrki maansa johtajaksi demokraattisten rakenteiden puitteissa. Vuonna 1998 hänet valittiin Venezuelan presidentiksi. 

Chávez oli uniikki poliittinen johtaja Etelä-Amerikassa. Häntä voisi kuvailla radikaaliksi vasemmistolaiseksi nationalistiksi, jonka kansainväliset näkemykset olivat lähempänä Fidel Castroa kuin ketään muuta latinalais-amerikkalaista johtajaa. Chávezin vallankumouksellinen retoriikka elvytti Simón Bolívarin ja Simón Rodríguez radikaalia nationalismia. Hän korosti Venezuelan itsenäisyyttä sekä solidaarisuutta muiden anti-imperialististen valtioiden kanssa. Chávezia kannatettiin etenkin maan köyhimpien ja marginalisoitujen yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Hän haastoi maan oligarkkeja, äärioikeistoa ja yhdysvaltalaista imperialismia, ja hänen politiikkansa sai siksi vaikutusvaltaisia vihollisia. 

Chávezin bolivarilaisen vallankumouksen ensimmäinen tehtävä oli perustuslain muuttaminen, ja se toteutettiin vuonna 1999 kansanäänestyksellä. Uuden perustuslain myötä kansalaisten oikeudet ja demokraattiset mahdollisuudet kasvoivat. Tästä huolimatta länsimaisessa valtamediassa Chávez esitettiin pelkästään diktatorisena johtajana, joka ahmi valtaa itselleen ja oli vastuussa kansan sortamisesta. Samankaltaista kohtelua ovat saaneet muutkin kolmannen maailman vasemmistolaiset liikkeet ja johtajat, jotka ovat vastustaneet imperialismin ja pääoman hegemoniaa yhteiskunnassa. Näiden liikkeiden sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset saavutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle tai sivuutettu täysin. 

Chávezin aikakaudella työttömyys laski vuosien 2003-2009 aikana yli kymmenen prosenttia, ja panostukset terveydenhuoltoon kolminkertaistuivat. Köyhyys väheni dramaattisesti.  Venezuelan taloudellinen kehitys Chávezin tai myöhemmin Maduron aikana ei kuitenkaan ole ollut pelkkää tuhkimotarinaa. Maa on täysin riippuvainen öljytuloista. Kaikki talouden rakenteet nojaavat öljyyn, eikä maa ole onnistunut monipuolistamaan talouttaan. 

Öljyn hinnan laskulla ja kulutuksen epävakaudella on ollut tuhoisat seuraukset Venezuelan taloudelle. Olennaista on kuitenkin pitää mielessä jatkuva imperialistinen aggressio, jonka kohteena maa on ollut Chávezin presidenttikauden alusta lähtien. Vallankaappausyritykset, sabotaasi, taloudelliset sanktiot ja maailman vaikutusvaltaisimman valtion Yhdysvaltain jatkuva vastustus eivät ole mahdollistaneet rauhallista kehitystä. Eikä Venezuela ole tämän ongelman kanssa yksin: sosialistisille ja anti-imperialistisille valtioille ei ole kertaakaan annettu mahdollisuutta kehittyä itsenäisesti, ilman imperialistisen aggression jatkuvaa uhkaa.  

Yhdysvallat ja Venezuela Trumpin aikakaudella 

Vuoden 2013 maaliskuussa Hugo Chávez kuoli syöpään. Entinen ulkoministeri ja lyhyen aikaa varapresidenttinä toiminut Nicolás Maduro voitti samana vuonna järjestetyt presidentinvaalit. Siitä lähtien hän on toiminut Venezuelan presidenttinä.  

Kuvassa Nicolás Maduro / Getty Images

Jos vuodet 2003-2010 olivat Venezuelassa yhteiskunnallisesti suhteellisen vakaata aikaa, viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet jotain aivan muuta. Maan poliittiset ongelmat ovat vahvasti kytkeytyneet taloudellisiin haasteisiin, joista suurimpia ovat öljyn kulutuksen lasku, hyperinflaatio ja vähenevien verotulojen seurauksena julkisen talouden heikkeneminen.  

Venezuelan tilanne on pahentunut erityisesti presidentti Donald Trumpin valtakaudella. Trumpin hallituksen ulkopolitiikkaa Venezuelaa kohtaan kuvaa osuvasti hybridisodankäynnin käsite, joka viittaa tavanomaisen ja epätavanomaisen sodankäynnin yhdistelmään. Hybridisodankäynnissä käytetään taloudellisia, diplomaattisia, sotilaallisia ja muita keinoja ulkopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Siihen liittyvät myös propagandakampanjat, joiden avulla yritetään luoda hyväksyntää aggressiiviselle ulkopolitiikalle. Trumpin hallituksen keskeiset Venezuela-politiikan vastuuhenkilöt kuten John Bolton, Mike Pompeo ja Elliot Abrams ovat kaikki tunnettuja halukkuudestaan edistää “Yhdysvaltain intressejä” imperialistisella ulkopolitiikalla. Tämän politiikan seuraukset ovat olleet kohdevaltioiden kannalta poikkeuksetta katastrofaalisia. 

Elokuussa 2017 Trumpin hallitus määräsi erilaisia sanktioita Venezuelaa vastaan. Center for Economic and Policy Researchin (CEPR) kaksi tutkijaa – Mark Weisbrot ja Jeffrey Sachs – havaitsivat, että nämä pakotteet johtivat suoraan yli 40 000 ihmisen kuolemaan vuosina 2017-2018, ja lisäksi ne aiheuttivat merkittävää vahinkoa venezuelalaisten elämälle ja terveydenhoidolle. Kahden viime vuoden aikana Yhdysvallat on tiukentanut pakotteita entisestään. Ne täyttävät siviiliväestön kollektiivisen rangaistuksen kriteerit, jotka on mainittu sekä Geneven että Haagin kansainvälisissä yleissopimuksissa, jotka myös Yhdysvallat on allekirjoittanut. Sachsin ja Weisbrotin mukaan ne ovat laittomia myös Yhdysvaltain allekirjoittamien kansainvälisen oikeuden ja sopimusten nojalla, ja ne saattavat rikkoa Yhdysvaltain omaakin lainsäädäntöä.

Trumpin hallituksessa on avoimesti viitattu vuoden 1823 Monroe doktriinin paluuseen, jonka nojalla Yhdysvalloilla on oikeus toimia läntisen pallonpuoliskon maailmanpoliisina. Samaan aikaan Yhdysvallat on eskaloinut Venezuelan vastaista politiikkaansa. On silti hyvä muistaa, että imperialismi on leimannut Yhdysvaltain kaikkien hallitusten politiikkaa koko 1900-luvun ajan. Trumpin hallinto ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan pikemminkin luonteva jatkumo. 

Vaikka Trumpia on muutoin voimakkaastikin arvosteltu Atlantin tällä puolella, Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan kohdistunut kritiikki on ollut suhteellisen maltillista ja pääosin keskittynyt muodollisiin seikkoihin ja toimintatapoihin. Myös EU ja Suomi sen mukana ovat tukeneet Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa Venezuelaa kohtaan, vaikka Yhdysvallat rikkoo kansainvälistä oikeutta ja toimii lukuisten kansainvälisten sopimusten vastaisesti. Huolestuttavaa on myös se, miten länsimainen vasemmisto on osittain omaksunut länsimaiden linjan Venezuelan suhteen.

Venezuelan käsittely länsimaissa 

Globaalin pohjoisen maat ovat koko bolivarilaisen vallankumouksen ajanjaksolla asettuneet laajasti Chavista-hallintoa vastaan. Ei ole yksiselitteistä tapaa kuvata, miksi näin on tapahtunut myös länsimaisen vasemmiston keskuudessa. Ilmiötä voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Useat kansainvälisten suhteiden teoreetikot, mukaan lukien Immanuel Wallerstein ja Samir Amin, ovat pyrkineet hahmottamaan maailmaa niin kutsutun World Systems -teorian avulla. Sen mukaan maailma on vahvasti jakautunut kahtia: ytimeen ja periferiaan, joissakin versioissa myös semi-periferiaan. Rakenne ilmaisee vahvasti kolonialistista jatkumoa kansainvälisten suhteiden kehityksessä. Ydin, tarkemmin ilmaistuna kapitalistinen ydin, koostuu rikkaista ja aikaisin teollistuneista maista, joista lähes kaikki sijoittuvat globaaliin pohjoiseen. Näihin maihin keskittyy valtaosa maailman pääomasta. Ne muodostavat ”länsimaisen” blokin, ja ne ovat kolonialismin aikana olleet lähtökohtaisesti hyötyvä ja sortava osapuoli. Periferian taas muodostavat pääosin globaalin etelän valtiot, joiden alueella on suurin osa maailman luonnonvaroista. Niiden tehtäväksi maailmanjärjestyksessä on langennut tuottaa lisää pääomaa kapitalistiseen ytimeen.  

Venezuela on tämän kehyksen mukaisesti esimerkki valtiosta, joka on pyrkinyt irtautumaan historiallisista juuristaan ytimelle alistettuna valtiona. Voidaan jopa ajatella, että bolivarilaisen vallankumouksen seurauksena Venezuela on siirtynyt kapitalistisesta periferiasta sosialistiseen ytimeen, ja se on siinä mielessä keskeinen valtio uuden moninapaisen maailmanjärjestyksen luomisessa. Vastaavien liikkeiden leviäminen läpi globaalin etelän asettaisi kapitalistisen ytimen maat perustavanlaatuisen kysymysten äärelle, sillä niiden pääoman kasaantuminen ja teollisuus rakentuvat suureksi osaksi periferian luonnonvarojen ja työvoiman hyödyntämiselle. Tällöin ydin–periferia-erottelu painottuu globaalista näkökulmasta vahvemmin kuin vasemmisto–oikeisto-erottelu, ja saattaa osittain johtaa tilanteeseen, jossa länsimainen vasemmisto toimii sopusoinnussa oikeiston kanssa imperialistisen aggression edistäjänä.  

Medialla on keskeinen rooli imperialistisen diskurssin edistämisessä ja Venezuelan demokraattisesti valitun hallinnon delegitimoinnissa länsimaiden kansalaisten silmissä. Vaikka Maduron hallintoa kohtaan voi luonnollisesti kohdistaa myös kritiikkiä, käytetään mediassa syvemmän analyysin sijaan näitä hallinnon epäkohtia esteettisinä ilmaisuina tukemaan hallinnon vaihtamisen agendaa. Samalla Yhdysvaltain asettamat sanktiot, paikallisten historiallisesti sorrettujen ryhmien perspektiivit, hallituksen sosiaaliset uudistukset ja vallankumousta puolustavat protestit sivuutetaan täysin. Sama kaava toistui Boliviassa 2019 tapahtuneen sotilasvallankaappauksen yhteydessä. Sen seurauksena äärioikeistolainen, alkuperäiskansoja sortava hallinto on yhä epädemokraattisesti vallassa, vaikka uudet vaalit oli määrä pitää jo keväällä 2020. 

Venezuelan tulevaisuus ja puolustaminen 

Koko 20 vuotta kestäneen vallankumouksen aikana Venezuela on joutunut kehittymään ympäristössä, joka kerta toisensa jälkeen pyrkii tuhoamaan ja mitätöimään vallankumouksen saavutukset ja itse bolivarilaisen liikkeen. Kuten jo totesimme, kasvuympäristö sosialistisille liikkeille ei koskaan ole ollut helppo. Jokainen liike tiedostaa tämän faktan. Siksi Venezuelan vallankumous on myös joutunut nojaamaan ennen kaikkea voimakkaaseen nationalismiin, joka inspiroi ihmiset seisomaan liikkeen tukena. Sosialismista Chavez alkoi ensimmäistä kertaa puhua vasta vuoden 2005 jälkeen. 

Itsenäisen sosialistisen valtion rakentaminen ei ole ollut yksinkertainen tehtävä, mutta etenkin ennen presidentti Hugo Chavezin kuolemaa vuonna 2013 ja ennen öljyn hinnan romahtamista 2014 Venezuelassa oli otettu edistysaskeleita. Vierailtuaan maassa Chavezin tultua valtaan Samir Amin kuvaili näkemäänsä seuraavasti: “Löysin maan, jolla ei ollut mitään yhteistä sen kanssa mitä olin aiemmin tuntenut. Todellinen sosiaalinen vallankumous – ei olisi liioiteltua sanoa – oli tapahtunut. Vihdoin pystyimme näkemään alkuperäiskansoja, afro- ja monirotuisia venezuelalaisia – valtaosan kansasta – muualla kuin kaduilla!” Vallankumous ei ole kuitenkaan ollut täydellinen, kuten vallankumoukset harvoin ovat (vaikka niiltä sitä usein odotetaan ja vaaditaan). Vuoden 2015 jälkeen Venezuelan rikollisuus on ollut nousussa. Heikko taloudellinen tilanne on vaikuttanut ennen kaikkea köyhimmän väestönosan elinoloihin. Sitä suuremmalla syyllä Venezuelaa kohtaan on nyt osoitettava solidaarisuutta ja vastustettava Yhdysvaltain kauppasaartoa, josta venezuelalaiset kärsivät. Toisaalta ei pidä jättää nykyistä hallintoakaan kritiikin ulkopuolelle, sillä sekin on tehnyt virheitä.

Venezuelan poliittinen tilanne eskaloitui entisestään 22.1.2019, kun Juan Guaido julisti itsensä maan väliaikaiseksi presidentiksi neuvoteltuaan sitä ennen Yhdysvaltain ulkoministerin Mike Pompeon kanssa. Ennen tätä julistusta Guaido oli melko marginaalinen hahmo Venezuelassa jopa oman Popular Will (VP) -puolueensa sisällä. Puolue on osa Venezuelan fragmentoitunutta oikeistolaista oppositiota, joka boikotoi edellisiä aluevaaleja. Guaidolla on pitkä historia oikeistolaisten opiskelijaliikkeiden piirissä, ja hänellä on yhteydet Yhdysvaltain hallintoon. Guaidon julistautuminen presidentiksi, vierailut Washingtonissa ja useat vallankaappausyritykset ovat saaneet Venezuelassa vain vähän vastakaikua. Guaidon onkin sanottu nauttivan suurempaa suosiota Washingtonissa kuin omassa maassaan. Yhdysvaltojen ohella lähes koko länsimainen maailma – mukaan lukien Suomi – on kuitenkin tunnustanut Guaidon maan väliaikaiseksi presidentiksi.  

Alkaa näyttää yhä enemmän siltä, että ainakaan Guaidon johdolla maan hallinto ei tule vaihtumaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö Yhdysvaltain imperialistiset pyrkimykset tulisi jatkumaan vähintään yhtä vahvana kuin tähänkin asti. Joulukuussa 2020 maassa on määrä järjestää parlamenttivaalit, joissa oppositiolla on tilaisuus organisoida vahva yhteinen rintama ja saada demokraattisesti lisää valtaa. Pyrkimykset epädemokraattiseen vallankaappaukseen ja asevoimien kääntymiseen hallintoa vastaan epäilemättä jatkuvat, ja kansainvälinen pääoma tulee ahdistamaan Chavista-hallintoa nurkkaan, kuten se on pyrkinyt tekemään viimeiset 20 vuotta. Tällaisessa ilmapiirissä bolivarilaisen vallankumouksen on äärimmäisen vaikea toimia ja rakentaa yhteiskuntaa.  

Venezuelan tulevaisuuden tieksi voi siis näyttäytyä se, mitä monelle muullekin latinalaisen Amerikan valtiolle käynyt. Jos opposition johtama hallinto pääsee valtaan, tarkoittaa se sitä, että kahdenkymmenen vuoden aikana tehty työ alkuperäiskansojen, afro-venezuelalaisten ja kaikkein köyhimmän kansanosan oikeuksien parantamiseksi pyritään mitätöimään. Suuret kansainväliset öljy-yhtiöt päästettäisiin poraamaan Venezuelan öljyä, ja transformaatio vapaamarkkinataloudeksi voisi romuttaa julkisen koulutuksen, terveydenhuollon ja asumisen. Suurkaupunkien valkoinen rikas vähemmistö pääsisi jälleen valtaan, ja Venezuela palautettaisiin perinteiseen asemaansa kapitalistisen ytimen palvelijana.  

Länsimaisen vasemmiston tehtävänä on vastustaa imperialistisia rakenteita ja kannustaa kolmannen maailman vapautumista kapitalistisen ytimen sisältä käsin. Imperialismin tukemisen sijaan pitää tukea Venezuelan itsemääräämisoikeutta ja oikeutta hyödyntää omia luonnonvarojaan oman kansan etujen ajamiseen. Vasemmiston on vaadittava maidensa hallituksia lopettamaan Juan Guaidon vallankaappausyritysten ja Yhdysvaltain laittomien, kymmeniä tuhansia ihmishenkiä aiheuttaneiden sanktioiden tukeminen. Venezuelan bolivarilaiselle vallankumoukselle tulee antaa mahdollisuus kasvaa omassa arvossaan ilman imperialistista aggressiota, muussa tapauksessa maan tulevaisuus alistetaan jälleen globaalin pääoman intresseille. 

Venezuelan kansa tarvitsee kriisiin ratkaisua, mutta ainakaan Guaidon ja Yhdysvaltain johtamista vallankaappausyrityksistä tai muista väkivaltaisista ratkaisuista ei sellaiseksi ole. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s