Teksti: Saara Pylkkänen

Vaivaan leipätaikinaa. Massan pyörittely käsissä tuntuu oudon kokoavalta, jopa terapeuttiselta. Olen aina pitänyt ruoanlaitosta, nauttinut mahdollisuuksista oppia uusia reseptejä ja kokeilla erilaisia raaka-aineita. Etäyhteyksien välittämänä pandemia-aikana siitä on kuitenkin tullut muutakin kuin ajanviete, nimittäin keino ottaa omasta ajasta kiinni. Upottamalla käteni taikinaan olen täysin älylaitteiden ja myös opintojeni tavoittamattomissa.

En usko, että olen leipomista koskevien tuntemusteni kanssa yksin. Pandemian myötä ihmiset ovat joutuneet vetäytymään toisistaan, ja niin sanotut isoäiti-puuhastelut, kuten leipominen, neulominen ja villiyrttien kerääminen, ovat keränneet laajaa, ainakin itselleni ennen näkemätöntä, kiinnostusta. Kun toiset loittonevat ruutujen taakse, haetaan yhteyttä muuhun materiaaliseen maailmaan.

Sen lisäksi, että puuhailu palauttaa meidät kosketuksiin meitä lähellä olevan maailman kanssa, uskon, että puuhailun lisääntymisessä on myös laajemmin kyse ihmisten tarpeesta määritellä omaa tilaa. Opiskelu- ja työaikaa on hyvin vaikeaa rajata niiden siirtyessä koteihin, ja monesta tuntuu, että vapaa-ajan käsite on menettänyt osin merkityksensä. Aina voisi olla tekemässä jotakin, eivätkä hommat meinaa tilanteesta johtuvan ahdistuksen takia edistyä. Moni on niin uupunut, ettei enää pysty täyttämään itseen kohdistuvia vaatimuksia.

Työn ja opiskelun ohella myös sosiaalinen, kaupallinen media pyrkii kurottelemaan lonkeroitaan ja ottamaan itselleen kaiken sen huomion, jonka on valmis taistelutta luovuttamaan. Loputtoman somen selailun kokemusta, joka on ilmeisen yhteinen, on koronavuonna kuvattu myös termein ”scroll hole” sekä ”doomscrolling”. Termien kuvaamaan selailukokemukseen liittyy tietty itsekontrollin menetys ja sekava mielihyvä, jonka loputtomien sisältöjen selailu meissä saa aikaan. Selailun koukuttavuus liittyy alustojen kaupalliseen luonteeseen, algoritmien loputtomasti personifioimaan syötteeseen, joka pyrkii sekä koukuttamaan meidät sen syövereihin mahdollisimman pitkäksi aikaa, että myymään meille mahdollisimman paljon selailun ohessa – mikä onnistuukin entistä tehokkaammin, kun olemme uupuneita.

Voisiko puuhailu, kuten leipominen, sitten tarjota vastausta tähän epämääräiseen ahdistukseen, oman tilan ja ajan kaipuuseen? Taikinaan haudatut levottomat ajatukset tekevät mieleeni tilaa tarkemmin harkituille pohdinnoille, joten ainakin omalla kohdallani vastaus on kyllä. Nämä puuhailun omaa tilaa tarjoamat hetket voidaan mielestäni mieltää kahdella tavalla: Ensimmäinen on tyypillinen hetkellinen vetäytyminen, lyhyt someretriitti, joka mahdollistaa voimien keräämisen niin, että yksilö kykenee jälleen vastaamaan häneen kohdistettuihin odotuksiin. Pysähdyttävä on aina uudelleen, sillä uupumus seuraa perässä. Mikään ulkoinen ehto ei muutu, ainoastaan yksilön sisäinen mielenmaisema. Siksi, yksilölliseksi jäädessään, auttaa tauko meitä korkeintaan selviämään, rämpimään raskaiden päivien läpi.

Toinen vaihtoehto on se, jota yritän vaihtoehtoisesti ehdottaa ja kurkotella myös itse: katkos voi mahdollistaa paitsi hetkellisen vetäytymisen ja ajatusten koonnin, myös laajemmin sen tunnistamisen, kuinka kollektiivisesti jaetusta tarpeesta pysähtymisessä on kyse. Olen uupunut, onko kokemus jaettu? Entä kenellä ei edes ole tällaiseen taukoon mahdollisuutta, miltä elämä silloin näyttää? Mitä seurauksia kollektiivisella uupumuksella on? Jälkimmäinen suhtautumistapa irrottaa katsetta itsestä ja saa kiinnostumaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu, kysymään kysymyksiä.

Kun katsetta tarkennetaan hengähdystaukojen nykyisiin ehtoihin, voidaan huomata, että usein matalat palkat, epävarmat työolosuhteet sekä suuret työmäärät, niin palkkatyössä kuin kotonakin, kasaantuvat samoille ryhmille. Näin ollen myöskään leivän leipominen ei tarkoita kaikille lepohetkeä, vaan pikemminkin ylimääräistä arkista puurtamista. Kuitenkin juuri nämä erot haluammekin tuoda esiin: ihmisillä on eriparisia mahdollisuuksia tehdä nautintoa ja hyvinvointia tuottavia asioita. Sen sijaan, että jättäisimme hetkellisen vetäytymisen niille, joille se on mahdollista, voimme löytää mahdollisuuden vaatia muutosta siihen, miten huolehdimme kollektiivisesti tilasta levätä ja hengähtää. Mahdollisuuden määritellä uudet, laveammat ehdot sille, että jaksamme. 

Huomio on suunnattava itsemme ulkopuolelle myös toisesta syystä: kapitalismin toimintalogiikka on hyvää vauhtia viemässä meitä kohti ilmasto- ja ympäristökatastrofia.  Kapitalismi nojaa paljolti siihen, ettemme tunne suhdetta itsemme ja muiden välillä, oli kyse sitten toisista ihmisistä, eläimistä, elollisesta tai elottomasta luonnosta. Minulla ei ole suoraa vastausta siihen, miten saamme parsittua yhteen ymmärryksen itsestämme materiaalisina olentoina rajallisella planeetalla. Aloittaa voi kuitenkin siitä, että tutustuu ympäristöönsä, pihapiirissä eläviin eläimiin, kasveihin, päivän säähän. Läheltä voimme ulottaa näkömme taas kauemmas. 

En sano, että leivän leipomisessa välttämättä on mitään kumouksellista. Kyse on pikemminkin siitä, onnistummeko oman tilan laajentamisen avulla haltuunottamaan huomiomme, näkemään ympäristömme ja itsemme tarkemmin. Vahvistaessamme suhdetta konkreettiseen maailmaan sekä omaan ja läheisten ylläpitoon, kykenemme hahmottamaan kompleksisempia todellisuuksia kapitalismia hyödyttävän algoritmisen reaktioiden eteenpäinsiirtämisen sijaan. Muutoksen vaatiminen edellyttää toimintakykyisiä yksilöitä, jotka vaativat myös niiden puolesta, joilla on siihen vähemmän resursseja.