Teksti: Eero Lipponen

Kirjoitus on osa kolmen kulttuurifragmentin kokonaisuutta. Seuraavat osat voit lukea täältä ja täältä.

Joskus sitä on todella hyvää tekstiä lukiessaan kateellinen. En tule koskaan kirjoittamaan mitään näin hyvää! Silfverbergiä lukiessa ei edes osaa olla kateellinen. On ainoastaan pohjattoman kiitollinen, että saa lukea jotain tällaista omalla äidinkielellään. 

Sinut on nähty on kirja, jonka haluaisi siteerata kokonaisuudessaan. Se on kirja, jonka jokainen lause ansaitsisi tulla alleviivatuksi. En alleviivannut. Päättelin, että jos kaiken voi alleviivata, ei ole välttämätöntä alleviivata mitään. Ja ajattelin, että kirja pysyy näin siistimpänä.

Silfverberg kirjoittaa: ”Filmihulluus on sitä, että taide riittää. Ei tarvitse ’hankkia elämää’.” Hän myös ihmettelee, miten teatterissa koetun järisyttävän elokuvan ”jälkeen voi vain kävellä kotiin?” 

Luin näitä lauseita kylmän perjantai-iltapäivän tummetessa. Olin luvannut lähteä illalla ystävien kanssa luistelemaan. Sinisen hetken tosissani mietin, pitäisikö perua, keksiä jokin tekosyy. Jäädä lukemaan Silfverbergiä. Ehkä taide tosiaan riittäisi? 

Menin luistelemaan. Onneksi. Meillä oli tosi hauskaa.

***

Huolimatta tuoreesta innostuksestani en lukenut Silfverbergin tekstejä ensimmäistä kertaa. Olin jo keväällä 2017 tutustunut hänen kahteen aiempaan esseekokoelmaansa. Vuonna 2011 ilmestynyt Luonto pakastimessa ja sitä vuonna 2013 seurannut Äitikortti tekivät minuun tällöin suuren vaikutuksen. Siitä myöhemmin. Palataan ensin ajassa taaksepäin.

Kun Luonto pakastimessa ilmestyi vuonna 2011, suomalaista esseekenttää hallitsi ”savukeitailaisuus”. Savukeitaan – tämän jo edesmenneen turkulaisen pienkustantamon – esseistien, etenkin Antti Nylénin, Tommi Melenderin ja Timo Hännikäisen teosten tunnusmerkkeihin kuului esteettisen korkeatasoisuuden lisäksi yksinäisen miehen viha ja katkeruus, jolle annettiin muoto konservatiivisessa kulttuurikritiikissä. Modernin maailman kritiikkiä ryyditettiin viittauksilla Baudelaireen ja Falubertiin, Morriseyhin ja Curtisiin, Houellebecqiin ja Bernhardiin, Wallaceen ja Knausgårdiin. 

Luonto pakastimessa oli myös vihainen kirja, ehkä katkerakin, mutta se ei ollut konservatiivinen, eikä se tehnyt eristäytymisestä uhmansa lähdettä. Sen sijaan se lähestyi toisen – esimerkiksi Laika-koiran – kokemusta kirjoittamalla. Ehkä Silfverberg aloitti suomalaisen esseen alalla jotain uutta. Tai sitten asia vain tuntuu itsestäni siltä, koska minulle hänen kirjansa olivat uutta. 

Joka tapauksessa Silfverbergin teosten jälkeen Suomessa julkaistujen esseeteosten otsikot ovat yhä useammin olleet sen kaltaisia kuin Ruskeat tytöt, Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi ja Aistien viisaus pikemminkin kuin Vihan ja katkeruuden esseet, Yhden hengen orgiat ja Ihmisen viheliäisyydestä.

***

Keväällä 2017 Luonto pakastimessa ja Äitikortti vaikuttivat omaan maailmankuvaani samalla salakavalalla voimalla kuin arvelen niiden vaikuttaneen suomalaiseen esseeseen 2010-luvun ensimmäisellä puoliskolla. 

Nimittäin neljä vuotta sitten, minä – yksinäinen siviilipalvelusmies – tapasin Savukeitaan esseistejä ja altistin itseäni heidän suosikeilleen. Muistan nyökytelleeni hyväksyvästi Nylénin väkivaltafantasioille. Jotain rajua oli myös Knausgårdin tavassa halveksua niitä, jotka lentokentällä vetävät ”naismaisesti” matkalaukkujaan sen sijaan, että miehekkäästi kantaisivat maailman painon. Minua kosketti myös Houellebecqin Alkeishiukkasten tarina hippivanhempien hylkäämistä veljeksistä, seksiaddikti Brunosta ja tunnekylmästä tiedemiehestä Michelistä.

Tämä ei voinut olla vaikuttamatta omiin asenteisiini. Muutama sitaatti Alkeishiukkasista on paikoillaan. Teoksen maailmankuva on nimittäin varsin samanlainen, joskin kärjistetty versio siitä, joka piinasi minua vuonna 2017. Samalla tämä karkea elämänkatsomus oli Houellebecqin lisäksi muidenkin lukemieni kirjailijoiden katkeruuden ydinmehua. 

Ensinnäkin ”ihmisten maailma” yleensä on ”petollinen, täynnä ahdistusta ja katkeruutta”. Toiseksi miesten maailma erityisesti on paitsi kaikkea tätä myös toivottoman kilpailuhenkinen ja auttamattoman väkivaltainen. Bruno pohtii suhdettaan pian teini-ikäistyvään poikaansa: ”He joutuisivat kilpailutilanteeseen, joka on miesten luonnollinen olotila.” Ja kun taistelu jatkuu tarpeeksi kauan, voidaan ainoastaan todeta, että ”[l]oppujen lopuksi ei ole muuta kuin yksinäisyys, kylmyys ja hiljaisuus. Loppujen lopuksi ei ole kuin kuolema.”

Ainoa mahdollisuus selviytyä tässä maailmassa on maailmasta vetäytyminen, oman runollisen sisäisyyden suojaaminen myllättyjen taistelukenttien ryvettävältä sekasotkulta. Äärimmäinen kyynisyys on se hauras kilpi, jolla itseä varjellaan maailman kipua aiheuttavia keihäitä vastaan. Ja kuten hyvin tiedetään, rauhan nimissä sotaa vastaan varautuminen ennustaa aina sotaa. 

Nämä asenteet edustavat erästä varsin koherenttia kirjallista maailmankuvaa. Kutsuttakoon sitä tästä eteenpäin tyypillisten edustajiensa mukaan ”katkeriksi miehiksi”. Tietysti myös naiset voivat olla ”katkeria miehiä”.

*** 

Mutta Silfverberg oli ja on jotain muuta. Keväällä 2017 Silfverbergin teksti, joka ”vuotaa ruumiiseen ja mieleen” ja ”joka osuu solutasolle” muokkasi ”sitä solukimppua, joka on tietoisuuteni koti”. Mutta miten?

Hahmottelen vastaukseni ensimmäisessä osassa ”silfverbergiläisen” maailmankokemuksen ääriviivat katkerien miesten tarjoamaa taustaa vasten. Puhutaan nyt Sinut on nähty -teoksesta.

Toisista ihmisistä eristäytyneen, ainutlaatuisuuden auraa kantavan porvarismiehen fantasian sijasta Silfverberg tarjoaa yhdistymisen periaatetta: ”Ihminen, joka kuvittelee olevansa ainutlaatuinen, on jähmettynyt. Vasta kun hän tajuaa yhdistyvänsä johonkin jaettuun, hän voi taas liikkua.” Ja edelleen: ”Se mitä olemme on kiinni toisten katseista.” 

Katkerien miesten hahmot tai esseeminät ovat sen sijaan aina yksin. Silloinkin kun he ovat muiden kanssa, silloinkin kun he ”saavat” naisen, joka heille on ainoastaan kimppu lihaa. 

Silfverbergin ”esseehköt” minä(t) – ET:tä katsova pikku-Silfverberg, aktivisti-Silfverberg, äiti-Silfverberg, elokuvafani-Silfverberg, ystävä-Silfverberg – on aina yhdessä, aina toisten katseiden läpäisemä ja toisia katseillaan läpäisevä. Sekä hyväksyvien, rakastavien ja voimaannuttavien että torjuvien, vihaavien ja mitätöivien katseiden tuote ja tuottaja. Silfverberg on aina upoksissa katseissa ja kosketuksissa, maailmassa, joka läpäisee hänet samassa eleessä, jossa hän läpäisee sen. Hän on aina jo maailmassa.

Katkerat miehet ovat aina vasta maailman kynnyksellä, josta he katsovat omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. He seisovat hiukkaskiihdyttimen äärellä seuraten kvarkkien loputonta kohtaamattomuutta. Tästä tietysti Houellebecqin romaanin nimi: Alkeishiukkaset.

***

Mutta mitä Silfverberg minulle lopulta opetti? Vuonna 2017 ja taas vuonna 2021. 

Ei hän suoranaisesti mitään opettanut. Antoi opetuksen. Sai rysän päältä kiinni. Kuin olisi huutanut: Sinut on nähty! Katsonut polttavilla silmillä läpi. 

Nähty oli se maailma, jonka olin oppinut tuntemaan normaalina – koulussa, jalkapallojoukkueessa, elokuvissa, kirjallisuudessa… Katse, joka poltti, pakotti katsomaan toisen silmin sitä maailmaa, jossa miehet taklasivat toisiaan naisten hurratessa kentän laidalla.  

Ja tietysti se oli hieman hankala asia… Että joku sillä tavalla vaativasti katsoi. Että katsoi ja pakotti katsomaan samalla katseella itseä ja normaalina pidettyä maailmaa. Että oli katse, ”joka minua katsoo ja määrittelee minut”.

Lopulta ehkä kaikkein tärkeintä oli, että Silfverberg pisti katsomaan sitä katsetta, joka oli minusta itsestäni lähtöisin, katsomaan omaa katsettani. Ja juuri tästä, enkä mistään muusta katseesta olen vastuussa kaikkien edessä, kaikkien puolesta ja kaiken puolesta.

Tästä pitää aina muistuttaa itseään. Onneksi ystävätkin muistuttavat. Sanovat: ”Eero, sinut on nähty.” Ja usein lauseen molemmat merkitykset risteävät samassa sekoittuneessa eleessä. Ensinnäkin: sinut on nähty, katso nyt itseäsi! Ja toiseksi: sinut on huomioitu, sinusta välitetään!

***

Mutta jos Silfverbergin lukeminen oli hankalaa, kiusallista, velvoittavaakin; oli se samaan aikaan jotain todella ihanaa ja kaikesta velvollisuudesta vapauttavaa. Se oli taidetta, jonka kautta saatoin ”paeta omia ajatuksiani, koska joskus ajatuksia on syytä paeta, ei vatvoa”. 

Ihanaa oli lukea Äitikortin älykkäitä esseitä pienen lapsen kanssa elävän vaippa-arjesta. Niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin, pakenin omia ahdistuneita ajatuksiani Silfverbergin pohdintoihin synnytysvalmennuksesta, neuvoloista ja imettämisestä. 

Vauvatarinat – joiden usein ajatellaan kertovan jonkinlaisesta vapauden menetyksestä – olivat minulle vapauden horisontti, avara ilmanala, jota hengitin täysin keuhkoin. Vapaus oli sitä, että kirjassa ei tällä kertaa vatvottu omia ongelmiani!

Ja kuitenkin niissä oli aina kyse myös ”minun tunteistani!”, kuten Silfverberg sanoo. ”Ihmisyyden, ihmiskunnan tunteista!” Äitikortin lukeminen ei ollut minulle mitään mystiseen ”naisnäkökulmaan” sujahtamista. Silfverbergin tekstit olivat samaan aikaan sekä täysin vieraita – useimmat hänen kokemuksensa olivat minulle vieraita – että täysin tuttuja – useimmat hänen tunteensa olivat minulle tuttuja. 

Eetu Viren on kirjoittanut: ”Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä vaan etäisyyttä yhteisessä.” Yhteinen mahdollistaa ymmärtämisen. Etäisyys avaa tien ulos itsestä, pakottaa kulkemaan toista kohti, matkalla, jolta ei palaa koskaan täysin samana takaisin. Tässä kulkemisessa piilee niin ystävyyden kuin kirjallisuudenkin vallankumouksellinen, elämää muuttava voima. Tälle tielle Silfverberg minut sysäsi.

Mitään vastaavaa en koskaan kokenut Nylénia, Melenderia, Houellebecqia tai Knausgårdia lukiessani. Heidän ongelmansa osuivat hieman liian lähellä omiani. Tai – ja tämä on todennäköisempää – ne kirjat loivat omat ongelmani sellaisina kuin ne käsitin. Joka tapauksessa etäisyys puuttui, kohti kulkeminen katkesi ja tie itsestä ulos tukkiutui. 

Nuorten ja vanhempien katkerien miesten kirjat kavensivat ilmanalaa ympärilläni. Heidän kanssaan olin liian ahtaasti itseni kanssa. Olin tukehtua loputtomaan itsetietoisuuteeni. Ainoa ulospääsy oli tietoisuus toisen ihmisen näkökulmasta, etäisyydestä yhteisessä. 

Katkerat miehet kuvasivat (tuottivat) ongelmani, itsereflektion suohon uppoavan itsetietoisuuden. Silfverberg näytti tien ulos. Kuuntele muita! Rentouta hartiasi ja avaa ruumiisi ulkopuoliselle maailmalle! Et sinä täällä yksin ole. Kyllä sinut on nähty.