EU ja mä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

YURI BIRJULIN.

Viime syksynä päädyin puolivahingossa vaihto-opiskelemaan Euroopan Unioniin liittyvän opintokokonaisuuden. Ranskan Strasbourgissa meitä vaihtareita sitten kierrätettiin pitkin toinen toistaan mahtipontisempia virastorakennuksia, joissa harmaansävyiset virkamiehet soittivat meille Bachia ja näyttivät inspiroivia videoita ylevistä eurooppalaisista päämääristä. Naiivi maailmanparantajamieleni vakavoitui, kun Euroopan parlamentin istuntosalissa demokraattisesti valitut edustajat keskustelivat esimerkiksi tilintarkastustuomioistuimen erityiskertomuksista komissiota koskevassa varainhoitovuoden 2016 vastuuvapausmenettelyssä.

Ketä kiinnostaa oikeasti? Minua ehkä joo, mutta satunkin vähän niin kuin opiskelemaan alalla.

Äänestysprosentit kertovat, että muita ei kauheasti kiinnosta. Moninaisuudessaan yhtenäisen Euroopan unionin vuoden 2014 parlamenttivaaleissa suomalaisista 39,1%. Slovakiassa vastaava luku oli 13,05 % ja koko unionin keskiarvo nousi vain pari prosenttiyksikköä Suomen lukua korkeammalle. Siitä huolimatta, että unionin tasolla päätetään esimerkiksi kauppa- ja rahapolitiikasta, maataloudesta, ympäristöasioista, tietosuojalainsäädännöstä tai kansainvälisistä sopimuksista, ne eivät millään jaksa kiinnostaa suurinta osaa eurooppalaisista äänestäjistä.

Strasbourgin harmaiden lasisten ja teräsbetonisten hallintorakennusten välissä minustakin tuntui, että EU on etäinen, persoonaton ja puhtaan funktionaalinen kuin lentokenttä. Sellainen, jossa terminaalin kirkkain loisteputkilampuin valaistuja kiiltävän käytäviä reunustavat samat tutut pikaruokapaikat. Jossain kaukana lennonjohtotornissa liikennettä ohjaavat kasvottomat ja tylsistyneet työntekijät, ja vapaa liikkuvuus loppuu visusti Non-Schengen-siipeä edeltävään passintarkastukseen. Emme me tosin ilman lentokenttiä oikein osaa nykyään pärjätä.

Persoonallisuuden ja yhteisen identiteetin puute on koko unionin keskeisiä ongelmia ja myös syy siihen, mikseivät lehdet kirjoita paljoa sen päätöksenteosta, ja miksi Brysselin-herroja osoittelevat sormet ovat yhä yleisempiä eri puolilla Eurooppaa. Vaikka yritystä synnyttää eurooppalaisuutta löytyy hymnien, lippujen ja Erasmus-vaihto-ohjelmien muodossa, harvalla tuntuu olevan tahtoa viedä integraatiota yhtään syvemmälle juuri nyt. Keskustelu junnaa lähinnä siinä että pitäisikö erota vai jäädä.

Olemassaolonsa aikana unioni on ajanut läpi uudistuksia, jotka ovat kiihdyttäneet globalisaatiota: EU:n sisämarkkinoilla vallitsee tavaroiden, palveluiden, rahan ja ihmisten vapaa liikkuvuus, ja unioni on edistänyt vapaakauppaa maailmalla. Nämä uudistukset ovat tuoneet paljon hyvinvointia ja taloudellista tasapainoa Eurooppaan, mutta niiden kääntöpuolena on ollut valtioiden oman liikkumatilan pienentyminen maailmantalouden paineissa.  Globalisaatiota on myös pidetty yhtenä syynä vuonna 2008 alkaneelle talouskriisille ja savupiipputeollisuuden taipumukselle siirtyä länsimaista pois, mikä taas on lisännyt työttömyyttä ja kasvattanut eriarvoisuutta. Timo Soini tiivisti nämä ilmiöt (hieman mutkia suoraksi vedellen) muotoon ”Missä EU, siellä ongelma”.

EU:n kädet ovat sidotut, sillä ongelmien ratkaiseminen vaatisi lisää integraatiota. Unioni ei voi esimerkiksi tehdä tulonsiirtoja rikkaista maista köyhempiin vähentääkseen eriarvoisuutta, sillä silloin siitä tulisi liittovaltio. Sitä taas harva haluaa. Monelle helpompi vaihtoehto on lähteä koko unionista ulos ovet paukkuen, kun päätökset eivät kelpaa.

Minulle sellainen vaihtoehto ei kelpaa. EU on Suomen kaltaiselle pienelle maalle avain menestykseen, ja meidän kiinnostuksen puutteemme sitä kohtaan heikentää mahdollisuuksia vaikuttaa globalisaation haasteisiin politiikan keinoin. Unionin suurimpia ongelmia on sen identiteetittömyys, minkä seurauksena harva haluaa taistella eurooppalaisten arvojen puolesta. Parhaimmillaan EU voisi olla sitä, mistä globaalia demokratiaa ihannoiva maailmanpolitiikan opiskelija haaveilisi. Niin kauan kun Euroopan tason politiikkaa ymmärtää vain korkeakoulututkinnon kanssa (jos silloinkaan), tätä ei kuitenkaan näköpiirissä oikein näy.

Kirjoittaja on institutionaalisten rakenteiden lisäksi oppinut Ranskassa lakkohenkisen politiikasta narisemisen taidon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s