SASKA SUVIKAS.

Kaava on seuraava: joku sanoo jotain hieman poikkeuksellista. Joku muu ymmärtää asian tai kontekstin väärin ja alkaa kritisoimaan alkuperäistä sanomista. Perinteinen media tai some tarttuu asiaan ja kommentoijat ryntäävät valitsemaan puolensa. Alkuperäinen sanoma vääristyy ja pian ketään ei enää kiinnosta mistä alunperin oli kysymys. Jäljelle jää vain öyhötys ja kaikinpuolinen syyttely.

Tämä on pääpiirteissään monen nykyisen “somekohun” kaava. Vaikka kohut ovat lyhytaikaisia ja ärsyttäviä, ne kiteyttävät mielestäni jotain oleellista nykyisestä keskustelukulttuurista. Sosiaalinen media on hionut huippuunsa taidon, jota on aina esiintynyt politiikassa ja yhteiskunnallisessa väittelyssä, ohipuhumisen taidon. Se on taitoa puhua toisten ihmisten kanssa näennäisesti samasta asiasta, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, että keskustelijat käytännössä puhuvat toistensa ohi. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, tapa on poliittisessa keskustelussa yllättävän yleinen ja samalla huonosti ymmärretty. Vihapuhe on noussut viime vuosina keskusteluun, mutta ohipuhe ei ole saanut ansaitsemaansa yhteiskunnallista huomiota.

Ohipuhetta nimittäin esiintyy kaikkialla ja sillä on todellisia seurauksia. Otetaan esimerkkinä viime aikojen poliittinen kuuma peruna: aktiivimalli. Hallitus lähestyy asiaa työllisyyden näkökulmasta ja väittää aktiivimallin olevan välttämätön keino nostaa kansakunnan työllisyysastetta ja sitä kautta talouskasvua. Oppositio lähestyy asiaa yksilön näkökulmasta ja keskittyy siihen miten nöyryyttävää ja turhaa aktiivimalliin liittyvä byrokratia työnhakijan kannalta on. Molemmat puolet puhuvat samasta lakimuutoksesta mutta käytännössä voisivat puhua aivan eri asiasta. Kansainvälisempi ja dramaattisempi esimerkki ovat Israelin ja Palestiinan väliset rauhanneuvottelut, joissa osapuolet määrittelevät oikeutensa aivan eri tavalla eivätkä siksi löydä neuvotteluille edes yhteistä lähtökohtaa. Tätä ohipuhumisen listaa voi jokainen mielessään täydentää.

“Vihapuhe on noussut viime vuosina keskusteluun mutta ohipuhe ei ole saanut ansaitsemaansa yhteiskunnallista huomiota.”

Vaarallisinta ohipuhuminen on tahallisen väärinymmärtämisen muodossa. Siinä keskustelun osapuolet tarkoituksella vääristelevät toistensa sanomisia ja kritisoivat niitä omista lähtökohdistaan. Tänä kuplautumisen aikakautena tätä tapahtuu koko ajan ihmisten keskustellessa vain samanmielisten kanssa ja pilkatessa keskenään väärinajattelijoita. Näin poteroihin kaivautuminen lisää ohipuhumista ja ohipuhuminen vähentää ymmärtämisen mahdollisuuksia entisestään. Syntyy itseään ruokkiva kehä.

Mitä tälle asialle voidaan tehdä? Voimmeko pysäyttää keskustelun tason laskun ja saada ihmiset aidosti yrittämään ymmärtämään toisiaan? Ymmärtämisellä en tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla asioista samaa mieltä tai edes hyväksyä toistensa näkemyksiä. Ohipuhuminen kuitenkin estää sen, että ihmiset tietäisivät edes mitä mieltä toiset oikeasti ovat kun omien mantrojen toistamisesta tulee tärkeämpää. Siksi ohipuhumiseen ei lopulta auta mikään muu kuin oman asenteen muuttaminen, sen ymmärtäminen että toisella voi olla ihan oikeaakin sanottavaa. Tätä työtä täytyy tehdä keskustelija kerrallaan. Toivonkin, että jokainen valveutunut voolainen muistaa aina väitellessään selvittää itselleen mistä puhutaan, eikä oleta tietävänsä mitä toinen tarkoittaa. Silloin ainakin vältät ilmeisimmän ohipuhumisen..

Kolumnin otsikko on tietenkin ironinen. Ohipuhuminen ei vaadi taitoa, koska se on poliittisen keskustelun laiskin muoto. Jokainen pystyy irroittamaan lauseen irti kontekstista ja muodostamaan siitä oman mielensä mukaisen tulkinnan. Viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiion lain mukaan: On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut. Wiio kirjoitti lakinsa humoristisessa mielessä mutta se on alkanut yhä enemmän muistuttaa poliittisen keskustelun normia. Ja kun ohipuhumisen taidosta tulee normi, vaatii normaali keskustelu yhä enemmän taitoa.