KAISA PAKARINEN.

Vielä vuosi sitten en osannut nimetä itselleni esikuvaa. Oli piirteitä, joita ihmisissä ihailin ja tekoja, joiden tekijöitä katsoin ylöspäin. Kukaan ei kuitenkaan pystynyt nousemaan muiden yli, täyttämään esikuvan raameja. Pidin tätä aika normaalina, peruskriittisen kyynikon luonnollisena valintana. Kaikissa meissä on virheemme, eikä kukaan yksin kykene saavuttamaan suuria. Miksipä siis nostaa ketään jalustalle?

Viime toukokuussa haahuilin kirjastossa, kun vähän sattumalta törmäsin Tuula Karjalaisen kirjoittamaan Tove Janssonin elämänkertaan. Tartuin kirjaan ensisijaisesti kai siksi, etten ollut aikaisemmin lukenut elämänkertoja. Koin elämänkerrat turhan väritetyiksi ollakseen totta ja toisaalta liian arkisiksi ollakseen kiinnostavia. Tällä kertaa päätin kuitenkin yrittää.

Kuinkas sitten kävikään – hurahdin täysin. Ahmin Toven tarinan yhdeltä istumalta, imin faktaa ja jäin makustelemaan yksityiskohtia. Samaistuin, liikutuin ja koin elämää suurempia oivalluksia. Yhteen naiseen kiteytyi kaikki mitä pidin tärkeänä ja millaiseksi tahdoin tulla.

Nyt puoli vuotta myöhemmin olen lukenut elämänkerran lisäksi Tovelta kolme muumikirjaa, kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Omistan kaksikymmentä Tove- ja muumiaiheista korttia, ja osaan nimetä Helsingistä taloja ja kortteleita, jotka ovat jotenkin keskeisiä Janssonin elämässä. Puhelimeni taustakuvana on joko kuva Tovesta Klovharussa tai Katajanokan ullakkoateljeessa. Kun kaverit siteeraavat Kleinia, minä lainaan Hosulia.

Mitä oikein tapahtui? Ennen pärjäsin ilman idoleita, mutta nyt huomaan tukalassa tilanteessa toistavani mantraa what would Tove do. Tovesta tuli esikuvan lisäksi intohimo, voimakkaan fanituksen kohde.

Kai Tove saapui juuri siihen saumaan elämässä, jossa muutenkin vähän etsii itseään. Edesmenneestä taiteilijasta oli helppo piirtää virheetön kuva, johon varovasti projisoida omia, parikymppisen unelmia ja tavoitteita. Oma haparointi ja haaveilu sai ikään kuin kiinnekohdan. Tuntui turvallisemmalta.

Vaikka intohimoinen suhtautuminen yhteen ihmiseen on vähän hölmöä, on se myös kovin inhimillistä. Kaiken kriittisyyden ja kyseenalaistamisen keskellä on välillä kivaa vain varauksettomasti ihailla ja fiilistellä. Ymmärsin, ettei fanittamisen tarvitse olla vain teinien juttu.

Hurmostilan hiljalleen hälvetessä omaa ihastusta osaa katsoa hieman kauempaa. Ehkä kirkassilmäinen fanittaminen on jonkinasteista eskapismia. Tai ehkä Tove on yksinkertaisesti vaan ihan tosi tosi ihana.