Teksti ja kuva: Minea Kaippio

Elokuun lopussa muuttui kaikki. Elämästä tuli matkalaukun muotoinen mosaiikki: vanhan ja uuden risteyskohdasta lentäneiden sirpaleiden kokonaisuus, joka nuohosi raiteita ja katuja aina Rovaniemeltä Helsinkiin. Kahdeksan tunnin junamatkasta kotipaikkakunnalta tulevaan opiskelukaupunkiin tuli sukkulan kaltainen siirtymä todellisuudesta toiseen. Elämä ylimaalattiin uusin, vielä vieraan näköisin muodoin ja värein.

Jo yliopiston ensimmäisinä viikkoina kaiken uuden ihmeellisyys ravisutti. Historiaa henkivien yliopistorakennusten ja kanssafuksien lisäksi opeteltavana oli koko uuden elämän arkkitehtuuri. Lähikauppa, kotikadun bussipysäkki ja yksiön ikkunoista näkyvä puisto olivat kaikki vasta orastavasti kotoisalta tuntuvaa maisemaa. Kaiken vieraan keskellä itsensä on helppo tuntea liki ulkopuoliseksi omasta arjestaan.

Nyt täällä ollessa välimatka kotikaupunkiin on muuttunut painaviksi punnuksiksi tulevien opiskeluvuosien reunamilla. Mielessä kytee vahvana toive: kunpa tämä kaupunki, koulu ja ympärillä olevat ihmiset loksahtaisivat kohdilleen. Kun kotikotiin on pitkä matka, uusi yliopistoelämä on aluksi ainoa linssi, jonka läpi todellisuutta katsoa. Siksi kaikkea värittää myös hauraus ja ymmärrys tämän elämänpiirin mittaamattomasta merkityksestä.

Hiljalleen tuore kaipuu kotiin on muuttunut hiljaiseksi, kaksijakoiseksi haikeuden tunteeksi. Elämä kotiseudulla saa uusia kerroksia, kuluu ja kerryttää aikaa alleen. Samalla lähteminen on purkautunut poikkeukselliseksi vapauden tunteeksi. Helsinkiin saapuminen merkitsee ikiomaan elämääni ja kokemuspiiriini astumista sekä menneiden pois karistelemista. Irtaantumisen tunne kasvattaa ja pakottaa asettumaan itsensä kanssa vastatusten: mille nyt elämäni perustan, kun vuosien aikana rihmastoksi kutoutunut todellisuus on etäällä?

Välimatka ei kuitenkaan poistu arjesta ajankaan kuluessa. Se tuntuu ajoittain auki repeytyvältä haavalta. Pintaa suojelee uuden elämänvaiheen tuoreus, mutta alla tykyttää kirvelevä poisjäämisen tunne. Elämä kotipaikkakunnalla jatkuu, muovautuu ja kasvattaa eroaan minuun. Haava näyttäytyy puoliksi purkamattomina tavaroina, kotikaupungin uutisten kuluttamisena ja perheen lähettäminä kuvaviesteinä syksyn saapumisesta kotikadun reunustoille.

Kaukana oleminen on kuronut kotiseutua tunteiden tasolla kiinteämmäksi osaksi minua. Kotikaupunki kulkee mukana kauniina ja rakkaana, minuun kiinni kasvaneena jälkenä. Kun raiteet vievät pohjoisesta etelään, kilpistyvät muistot, kokemukset ja kuuluvuuden tunne satojen kilometrien mittaiseksi nauhaksi. Kaikista ristiriitaisimpienkin tunteiden keskellä lohtua tuo ajatus: kotiseutu on ja pysyy, tarjoten meille junantuomille mahdollisuuden palata.•