Teksti ja kuva: Petja Vaismaa

ELOKUVATEATTERIN valot himmenevät, ihmiset hakevat mukavaa asentoa tuoleissaan ja popcorn rapisee yleisössä. Jännitys laskeutuu saliin sumun lailla. Sen voi melkein nähdä. Yhtäkkiä pimeän halkaisee filmiprojektorin välähtävä valo, ja kankaalle heijastuu kuva. Christopher Nolanin viimeisin suurprojekti ja kassamagneetti Odysseus aloittaa pitkän matkansa läpi projektorin.

Samalla starttaa ne 2 tuntia ja 52 minuuttia, joita en tule koskaan saamaan takaisin.

Nolanilla on omituinen taipumus päätyä äärimmäisen sinnikkäästi jokaisen elokuvansa kanssa samaan lopputulokseen: hänellä on loistava idea, jonka hän sitten väkivaltaisesti pahoinpitelee joksikin elokuvaa etäisesti muistuttavaksi kammotukseksi.

Vuoden 2014 mestarimenestys Interstellar on tästä oiva esimerkki. Elokuvan perusidea on suorastaan nerokkaan yksinkertainen: perheen rakastava isä lähtee avaruuteen työmatkalle hänen lastensa vanhetessa hänen huomaamattaan. Kuitenkin Nolanin ilmiömäinen kyky tuottaa mielettömän huonoja lauseita ja äärimmäisen ontuvia kohtauksia muovaa elokuvasta lähinnä ala-arvoisen ylistyksen elokuvataiteen väheksymiselle.

Esimerkiksi aluksen moduulissa Brandin ja Cooperin välillä käyty keskustelu rakkauden luonteesta saa minut kyllä itkemään, mutta aivan väärästä syystä. Lisäksi Nolanin pakkomielteinen tarve selittää elokuviensa ”sanoma” (pah) katsojalle kädestä pitäen on räikeää ja loukkaavaa katsojan aliarvioimista.

TOINEN hyvä esimerkki on elokuva Inception, jonka synopsis jälleen yltää jopa hawksimaiseen symboliikkaan. Elokuvan perusidea on se, että Leonardo DiCaprion hahmo pakenee traumojaan – elokuvan todellista ”pääpahista” – toisten ihmisten uniin. Lisäksi unet miljöönä tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia kauniisiin ja elokuvallisiin kuviin ja kohtauksiin. Nämä kaksi kaunista teemaa Nolan onnistuu kuitenkin taidokkaasti valjastamaan palvelemaan pelkkää erittäin etäistä ja sekavaa ammuskelua jossain pöpelikössä.

Hieman tuntemattomampana esimerkkinä puolestaan toimii vuoden 2006 elokuva The Prestige. Elokuva tutkii identiteettiä kunnioitettavan luovalla ja poeettisella tavalla. Tässä elokuvassa Nolan jopa onnistuu varjelemaan viktoriaanisen Englannin maailman hedelmällistä kuvauksellisuutta. Kuitenkin lopputulos kaikkine latteuksineen ja infantiilisuuksineen soveltuu korkeintaan juomapeliksi: aina kun dialogi saa kokemaan myötähäpeää, täytyy juoda.

Lisäksi koko loppukohtauksen ajan kannattaa juoda.

The Prestige (2006).

NOLANIN tähänastisen saagan ja kehnouden perinteen huippu lienee kuitenkin hänen uusin luomuksensa. Odysseus on historiallinen elokuva siinä mielessä, että se on ensimmäinen kokonaan 70 mm IMAX-järjestelmällä kuvattu kokoillan elokuva.

Järjestelmän vahvuus on sen huomattavan korkea resoluutio, jolla on mahdollista kuvata hyvin tarkkoja ja kauniita, eläväisiä kuvia. Tätä filmiä elokuvaan kului yli 600 kilometriä.

En vain ymmärrä, minkä ihmeen takia noin paljon hyvää filmiä oli pakko käyttää turhiin, merkityksettömiin kuviin, kun sen olisi voinut käyttää johonkin arvokkaaseenkin.

Miten tämän tason satsauksella on edes mahdollista tuottaa elokuva ilman yhtäkään edes etäisesti kiinnostavaa kuvaakin? Jos Arabian Lawrence onnistuu kuvaamaan tunteja lähes pelkkää aavikkoa äärimmäisen kauniisti ja mielenkiintoisesti, antiikin Kreikan saarien ja meren mielenkiintoisen kuvaamisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.

Lisäksi elokuvaa katsoessa väistämättä herää kysymys: lukiko Nolan edes sitä kirjaa?

Odysseus on kaunis ja rauhallinen kuvaus siitä, kuinka Iliaan esittelemät väkivaltaiset sankarit, kuten Akilles, korvataan Odysseuksen älykkyydellä ja puhelahjoilla; kuvaus siitä, kuinka älykkyys voittaa voiman.

Siinä mielessä on ihailtavaa, että tästä lähtökohdasta Nolan onnistui vääntämään lähes kolme tuntia antiikinaikaista räiskintää.

NOLANIN haastatteluita katsoessaan huomaa hänen olevan todellisuudessa terävä ja tarkkanäköinen jannu, jolla on erittäin hyviä pointteja, ja hänen haastatteluitaan on rehellisesti kiva ja opettavaista katsoa. Hän on todellinen auteur-ohjaaja Cahiers du Cinéman tarkoittamassa merkityksessä, mitä hän myös ihailtavasti vaalii.

Tämä yhdistettynä tietynlaiseen asiaankuuluvaan nörttiyteen sekä muun muassa haluun karttaa studioita tai tietokoneella tuotettua grafiikkaa luo kaikki edellytykset toimia jonkinlaisena ranskalaisen ihanteen cinefiilin ruumiillistumana. Jostain käsittämättömästä syystä hän vain ei saa tätä potentiaalia aktualisoitua.

Nolan on osoittanut olevansa huomattavan taitava keksimään luovia ja hyvin elokuvallisia ideoita ja juonia. Hän vain tarvitsisi jonkun käsikirjoittamaan – ja ehkä myös ohjaamaan – ne hänen puolestaan.

Hän voisi toimia sellaisena Singin’ in the Rainin veikeän Cosmo Brownin tapaisena taustavaikuttajana ja ideatehtaana Hollywoodin kulisseissa.

Tai vaihtoehtoisesti hän voisi tuottaa elokuvia jonkun parin kanssa samalla tavalla kuin Kaurismäen veljekset, joiden yhteisiin, Mikan ohjaamiin ja ideoimiin elokuviin, Aki on kuitenkin kirjoittanut dialogin.

Jos tämä tuntuu hänen auteurin asemaansa loukkaavalta idealta, kehittymisen voi toki aloittaa paljon pienemmilläkin askeleilla. Ensimmäinen vinkkini Nolanille on, että älä pyhä Sylvi roolita Odysseukseksi Matt Damonia. •