Teksti: Hertta Pasanen
Kuva: Iida Osman

HÄPEÄN kohtaaminen lapsena sai minut vannomaan, että en avaisi suutani enää koskaan. Jos en puhu, en voi nolata itseäni. Toimintamalli oli yhtä aukonainen kuin se oli mustavalkoinen, mutta lapsen maailmassa epälooginen voi tuntua itsestäänselvyydeltä ja ratkaisut löytyvät lähimmän nurkan takaa.

ON vaikea arvioida missä määrin ekaluokkalaisen ajatuksenjuoksua voi todeta yleispäteväksi, mutta Instagramin reelsien ja känni-iltojen tapahtumien läpikäyntien perusteella en ole ainut, joka on harkinnut sanallisen arkkunsa sulkemista, lukitsemista ja tehokasta hävittämistä. Sosiaalisesta kömpelyydestä kumpuava häpeä on suurimmaksi osaksi vaaratonta, eikä se välttämättä linkity syvään, aitoon kaltaiseensa, jonka taustalla on ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen monimutkaiset solmut.

SYYSLUKUKAUDEN alku ja fuksin viitan riisuminen harteiltani ovat saaneet minut läpikäymään ensimmäisen vuoden erinäisiä hetkiä, joista suuri osa saa minut manaamaan omaa hölmöyttäni. Miksi piti sanoa noin, reagoida näin, kysyä sitä ja ihmetellä tuota?

HÄPEÄKULTTUURI siis on ja elää, mutta onneksi keinoja siinä operoimiseen voi etsiä itsestään ja ympäriltään. Vastarinnaksi määräisin lempeyttä, niin itseä kuin toisiamme kohtaan. Häpeä on siitä hyvä tunne, että lähes kukaan ei ole sille immuuni, ja siitä käyty avoin keskustelu murentaa sen kasvupohjaa.

SOSIAALINEN kanssakäyminen on keskeinen, mutta haastava, osa ihmisyyttä ja se voisi muuttua kevyemmäksi, mikäli emme anna itsemme alistua ilmapiiriin, joka kehottaa meitä etsimään vain ongelmakohtia omissa tavoissamme olla. On raskasta vaeltaa maailmassa niin, että jokainen keskittyy tarkkailemaan vain itseään peilistä. Armollisuuden avulla voimme keskittyä kohtaamaan toisiamme vilpittömämmin.

JOS siis syksyn mittaan törmäät ihmiseen, joka elää omaehtoisesti häpeäkulttuurin kahleissa, pelasta hänet sieltä pois. Saatat huomaamatta pelastaa myös osan itsestäsi. •