Teksti: Joel Tiessalo Kuvat: Joel Tiessalo, Wikimedia Commons

Noora Kotilainen tutkii työkseen sotilaallista valtaa ja ajattelee sodasta eri tavalla kuin suuri osa suomalaisista. Tässä haastattelussa hän kertoo, miten militarismi näkyy yhteiskunnassamme ja miksi sotapuhe uhkaa demokratiaa.

Boheemisti sisustetun työhuoneen ikkunat antavat varjoisalle sisäpihalle. Neljän tutkijan jakama tila sijaitsee kauniissa jugend-talossa. Poliittisen historian yliopistotutkija Noora Kotilaisen työpisteellä on jopa sohva, jos töihin täytyy jäädä yöksi. Vaikka se on kyllä huono tapa.

Kirjahyllyn vierestä löytyy kodikas työpöytä. Tietokoneen näytöllä on auki teksti, johon on tehty merkintöjä keltaisella korostusvärillä. Kuulemma Althusseria.

”Käynnissä on paluu juurilleni”, Kotilainen toteaa.

Tällä hetkellä Kotilainen työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa -hankkeessa. Mukana ovat tutkijat Susanna Hast ja Johanna Vuorelma. Nelivuotiseen hankkeeseen kuuluu useita tutkimustuotoksia. Niistä tunnetuin, Kotilaisen ja Hastin toimittama Sodan pauloissa -kirja, ilmestyi viime vuonna.

Kirja on ensimmäisiä suomenkielisiä teoksia kriittisen militarismitutkimuksen tutki-
muskentällä. Tieteenhaara on osa kriittistä turvallisuustutkimusta, joka on lähtenyt eriytymään kansainvälisen politiikan tutkimuksen parista 1990-luvulta alkaen. Se ammentaa kriittisestä teoriasta, ja siinä tutkitaan sotilaallisia organisaatioita ja käytäntöjä.

Althusseria Kotilainen lukee tarkentaakseen militarismin määritelmäänsä. Viime aikoina hän on kallistunut määrittelemään militarismin althusserlaisittain ideologiana, joka kieltää oman ideologisen luonteensa. Kotilaisen mielestä suomalainen yhteiskunta on täynnä sotilaallisia arvoja ja käytäntöjä, jotka leviävät vaivihkaa. Kehitys näkyy sosiaalisissa suhteissa ja puhetavoissa, jotka pönkittävät sotilaallista valtaa. Yhteiskunta militarisoituu.

Tehokkaimmillaan ideologia on silloin, kun sen vaikutuksia ei tunnisteta.

”Ei kukaan sano, että ’olen militaristi’”, Kotilainen kuvaa.

Silti moni uskoo sotilaalliseen valtaan. Pitää aseistautumista ensisijaisena ratkaisuna turvallisuushuoliin. Si vis pacem, para bellum, sanotaan. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Tällainen ajattelutapa ei Kotilaisen mukaan perustu historialliselle evidenssille vaan militaristisille uskomuksille.

Syy suomalaisen yhteiskunnan viimeaikaiselle militarisoitumiselle on selvä. Se johtuu Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Reaktio on Kotilaisen mielestä ymmärrettävä, eikä hän syytä siitä ketään. Ihmisiä ymmärrettävästi pelottaa sota Euroopassa. Sodan pelko on kuitenkin militarismin käyttövoimaa. Kotilaisen mielestä pitäisi pystyä ajattelemaan toisin. Oppia kyseenalaistamaan vanhoja totuuksia, näkemään metsä puilta.

”Me toimitaan sellaisilla olettamuksilla, että meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin aseistautua”, Kotilainen sanoo.

Politiikka ilman vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole politiikkaa. Se, että leikataan sosiaaliturvasta
mutta aseisiin riittää rahaa, on militarismia käytännössä. Samalla unohtuu Kotilaisen mukaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuoma uhka. Ja ne kaikki muut turvallisuudet, jotka tekevät Suomesta hyvän paikan elää. Hampaisiin asti aseistautuminen vastauksena Venäjän Ukrainaan kohdistamaan aggressioon ei Kotilaisen mielestä ole luonnollinen seuraus, vaan ideologinen valinta.

”Ja Putinin militarismi on aivan samantyyppistä kuin länsimaiden militarismi. Se perustuu niihin ihan samoihin käytäntöihin, arvoihin ja uskomuksiin.”

Vaikka Suomen ja Euroopan varustautuminen kuinka koettaisiin puolustuksellisena ja reaktiivisena, voidaan se Kotilaisen mielestä nähdä rajan takana myös proaktiivisena. Venäjälläkin on luettu waltzit ja morgenthaut.

Kotilainen toivoo, että vaikeammatkin ajatukset turvallisuudesta saisivat Suomessa enemmän näkyvyyttä. Demokraattisessa yhteiskunnassa pitäisi pystyä kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta, ilman syytöksiä veneenkeikuttamisesta tai putinismista.

Suomen Nato-jäsenyyttä tai Yhdysvaltojen kanssa solmittua DCA-sopimusta Kotilainen ei näe turvallisuuden takaajina. Kotilaisen mielestä sotilaallisesta liittoutumista olisi pitänyt käydä laajempaa keskustelua. Puolustusjärjestelyissä nojauduttiin Yhdysvaltoihin, ja nyt ollaan Donald Trumpin armoilla.

”Meikäläinen ja joku muu yritti piipittää, että hei, tämä ei välttämättä ole hyvä ratkaisu. Nyt me nähdäänkin, että me laitettiin kaikki munat samaan koriin, ja se kori on kaatunut.”

Yksipuolinen julkinen keskustelu johtuu Kotilaisen mielestä esimerkiksi siitä, että puolustusaiheiden kestokommentaattoreiksi on noussut paljon sotilaita ja entisiä sotilaita. Näiden ymmärrystä turvallisuudesta Kotilainen kuvailee termillä teknostrateginen. Puhutaan asejärjestelmistä, joukoista ja varustautumisesta.

Ääneen on päässyt myös kansainvälisen politiikan realismin koulukuntaa edustavia tutkijoita. Heidän mielipiteensä perustuvat Kotilaisen mukaan 1950-luvulla kehitettyihin teorioihin ja yksipuoliseen näkemykseen sodasta. Tämä jättää helposti uudemman tutkimuksen varjoonsa.

”Sotaa on tutkinut tässä maassa myös monet muut kuin peruspertit”, Kotilainen toteaa.

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tai kriittisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei mediassa juuri näy. Ilmeisesti koetaan, että sotilailla ja realisteilla on paras tieto siitä, mitä sota tarkoittaa. Tämä ei Kotilaisen mielestä ole totta.

”Sotaa on tutkinut tässä maassa myös monet muut kuin peruspertit.”

Työhistoriansa perusteella Kotilaisen voisi olettaa tekevän jotain aivan muuta kuin lukevan Althusseria ja pohtivan militaristista kielenkäyttöä. CV:stä löytyy useiden yliopistojen lisäksi pestit Ulkopoliittisessa instituutissa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa. Miten näissä ”kovan linjan” laitoksissa työskennellyt ihminen päätyy tutkimaan militarismia kriittisellä otteella?

”Ehkäpä juuri siksi”, Kotilainen vastaa.

Osaltaan kyse oli myös sattumasta. Yksi asia johti toiseen. Aika Ulkopoliittisessa instituutissa oli kuitenkin ratkaisevaa. Siellä Kotilainen siirtyi poliittisen historian kentältä kansainvälisen politiikan tutkimuksen suuntaan. Kv-politikan puolella hän kiinnostui kriittisestä tutkimuksesta, onhan hän feministi to the core. Kotilainen kertoo olevansa myös punkkari ja ”muutenkin hankala ihminen”. Tietysti hän rupesi kyseenalaistamaan konventionaalisia totuuksia. Tonkimaan sieltä, minne muut eivät halunneet katsoa.

Moni on Kotilaisen kanssa eri mieltä asioista. Se on tieteen tekemisessä täysin hyväksyttyä. Argumentteja voidaan ja niitä tuleekin haastaa. Erimielisyyden Kotilainen kokee hedelmällisenä. Erimielisten kanssa voi tulla toimeen. Kotilainen on yhdessä Hastin kanssa esimerkiksi luennoinut kadeteille Maanpuolustuskorkeakoululla. Sellaisia keskusteluja hän haluaisi käydä enemmänkin.

Puolustusvoimilta on jopa hellinnyt tutkimuslupa kentälle. Viime kesänä Kotilainen ja Hast olivat Syndalenissa sotaharjoituksessa havainnoimassa sotilaallista äänenkäyttöä. Tekeillä on kaksi artikkelia aiheesta. Toisessa pohditaan, miten ulkopuolinen näkökulma sotilaalliseen äänenkäyttöön voisi mahdollisesti hyödyttää myös sotilasorganisaatioita. Siinä ollaan kriittisen militarismitutkimuksen ytimessä.

”Jos väittää olevansa objektiivinen, tulee piilottaneeksi oman poliittisuutensa.”

Kotilainen on poikkeus siihen sääntöön, ettei valtavirrasta poikkeavia ääniä kuulu mediassa. Hän on ollut verrattain paljon julkisuudessa. Kirjoittanut itse, osallistunut keskusteluihin ja antanut haastatteluja. Medialle hän kommentoi asioita silloin, kun ne osuvat hänen tutkimusaiheisiinsa.

Vastikään Kotilainen aloitti kolumnistina Kansan Uutisissa. Mihinkään puolueeseen hän ei kuulu, mutta myöntää kyllä olevansa avoimesti vasemmistolainen. Sen myötä hänellä on tiettyjä normatiivisia arvoja, joista aikoo pitää kiinni. Esimerkiksi ihmisoikeudet.

”Vaatimus siitä, että tutkija olisi joku saatanan tabula rasa, että yhteiskuntatieteilijän pitäisi olla jotenkin objektiivinen, se on mahdotonta.”

Jos väittää olevansa objektiivinen, tulee piilottaneeksi oman poliittisuutensa. Politiikan tutkijan tehtävänä on Kotilaisen mukaan parrhesia, totuuden puhuminen vallalle. Jos ei myönnä omaa poliittisuuttaan, ei voi puhua totuutta vallalle. Silloin myötäilee sitä.

Kriittisestä otteestaan huolimatta Kotilainen ei halua kuitenkaan kutsua itseään aktivistiksi.

”En uskalla enkä kehtaisi ottaa sellaista viittaa harteilleni, koska mun mielestä mä teen liian vähän ollakseni aktivisti.”

Kotilaisen mielestä kriittistä militarismitutkimusta voi kuitenkin jossain määrin pitää aktivistisena tutkimuksena. Hän ajattelee tutkimuksen ja opetuksen lisäksi myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen olevan osa tutkijan työtä. Varsinkin valtavirrasta poikkeavien näkemysten esille nostaminen jää usein tutkijoiden vastuulle.

Maailman tilannetta silmällä pitäen on aika varmaa, että Kotilaisella tätä työtä riittää. •