Teksti: Lauri Mentula Kuva: Wikimedia Commons

Vaikka nykyinen maailmantilanne uhmaa sanoja, tosiasioista on voitava puhua
tosiasioina, kirjoittaa Lauri Mentula.

Enpä rehellisesti olisi uskonut näkeväni tällaista omana elinaikanani.

Enkä viittaa nyt Euroopan laidalla neljättä vuotta jatkuvaan sotimiseen, maailman vaikutusvaltaisimman valtion demokraattisten instituutioiden ennennäkemättömään haurastumiseen tai uusimpaan kauppasotaan.

Sen sijaan puhun suomettumisesta.

Sana tuskin kaipaa esittelyä, mutta täsmällisyyden nimissä teen sen silti. Termi viittaa 1970-luvulla Suomessa huippunsa saavuttaneeseen poliittiseen kulttuuriin, jossa vähäpätöinen valtio tekee realismiin vedoten myönnytyspolitiikkaa suurvallalle sellaisella tavalla, joka mahdollistaa suurvallan puuttumisen pienemmän maan sisäisiin asioihin. Tuo Suomen ikioma ulkopoliittinen doktriini on kerännyt vuoroin ihailua, vuoroin arvostelua. Se, mitä niin kutsuttuina “vaaran vuosina” 1944–1948 voitiin monin tavoin pitää perusteltuna, muuttui Kekkosen venyvien presidenttikausien myötä kiusalliseksi kuriositeetiksi, joka paitsi heikensi liberaalin demokratian toteutumista kotimaassa, myös rapautti muiden länsimaiden luottamusta Suomea kohtaan. Suomettumisen käsite on ollut myös kylmän sodan päättymisen jälkeen kätevä, ehkä turhankin kätevä. Syytöksiä uussuomettumisesta tai jälkisuomettumisesta on viskelty 2000-luvulla melkoisen heppoisin perustein suuntaan ja toiseen, kun Neuvostoliiton punatähtiseppelettä on soviteltu vuoroin Brysselille, vuoroin Putinille ja Setä Samulille.

Väitän kuitenkin, että Yhdysvaltain vallanvaihdon seurauksena olemme ajautuneet niin poikkeukselliseen tilanteeseen, että mikäli emme ole tarkkoja, saatamme pahimmassa tapauksessa parinkymmenen vuoden päästä juhlia Yhdysvaltain-ystävyyttämme koululaisten kirjoituskilpailuilla ja juhlaseminaareilla.

Tammikuussa Yhdysvaltain kongressitalon rotundassa todistettiin historiallista hetkeä: kahden virkasyytteen ja salamurhayrityksen kohteeksi joutunut entinen kiinteistömoguli asteli suosionosoitusten saattelemana tasavallan symbolein verhotun temppelin kaikkeinpyhimpään julistamaan kansallishengen uudelleensyntymää.

“Yhdysvallat voi jälleen pitää itseään kansakuntana, joka – – laajentaa alueitaan – – ja kantaa lippumme uusiin ja kauniisiin horisontteihin”, pauhasi presidentti Donald J. Trump, ja kuulijat hädin tuskin räpäyttivät silmiään.

Vaan miten reagoi Suomen ulkopoliittinen johto? “Kannattaa suhtautua realistisesti ja rauhallisesti”, totesi presidentti Alexander Stubb tammikuun lopulla.

Ei kuulosta kovin huonolta, eihän?

Uuden hallinnon ensimmäisten kuukausien kuluessa läntiseltä pallonpuoliskolta kantautuvat uutiset ovat käyneet aina vain käsittämättömämmiksi. Samalla Suomen korkeimman ulkopoliittisen johdon Yhdysvaltoja koskevat ulostulot ovat paradoksaalisesti sävyltään entistä myönteisempiä.
Esimerkiksi ulkoministeri Elina Valtosen mukaan Yhdysvalloilla “ei ollut missään nimessä mikään paha tarkoitus”, kun se äänesti YK:n yleiskokouksessa Venäjän, Eritrean ja Pohjois-Korean rinnalla Ukrainan itsemääräämisoikeuden ja alueellisen koskemattomuuden vahvistanutta päätöslauselmaa vastaan. Tähänastinen huippu saavutettiin maaliskuun lopulla: Signal-viestikohun jälkimainingeissa Stubb ilmoitti Helsingin Sanomissa, kuinka “nyt Suomessa ja Euroopassa ei pitäisi kysyä sitä, mitä Yhdysvallat voi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Yhdysvalloille”. Eikä yliampuva ystävyys- ja yhteistyöretoriikka rajoitu pelkästään Merikasarmille ja presidentinkansliaan.

Myös Puolustusvoimien komennolla on ollut täysi työ vakuutella kansalle, kuinka mikään ei ole muuttunut eikä huoleen ole pienintäkään syytä. Julkisuuteen annettujen kommenttien perusteella vaikuttaisi melkeinpä siltä, että Puolustusvoimissa tiedetään Yhdysvaltain ylintä johtoakin paremmin, mihin suuntaan lännen jättiläinen on oikein menossa. Prikaatikenraali evp. Juha Pyykönen tiesi kertoa jo helmikuun loppupuolella, ettei Yhdysvallat yksiselitteisesti ole vetäytymässä Euroopasta ja että Trumpin “puheet ja teot ovat irrallaan toisistaan”. Samaa toisteli kansanedustajakenraali Jarmo Lindberg.

Ja kun F-35-hävittäjien tapauksessa esiin nostettiin huoli koneiden toimintakyvystä Yhdysvaltain kannalta epäsuotuisassa tilanteessa, miten vastasi sotilaspäällystömme? “Ilmavoimien komentajana, jatkuvan ja vuosikymmeniä kestäneen yhteistyön perusteella, luotan jatkossakin siihen, että Yhdysvallat ja Lockheed Martin takaavat laajan ja kumppanuuden perustalle rakennetun F-35-laivueen suorituskyvyn kaikissa tilanteissa”, vakuutteli juhlallisesti kenraalimajuri Timo Herranen.

Diplomaattisia kohteliaisuuksia tulee tietenkin pitää ensisijaisesti pelkkinä kohteliaisuuksina, mutta minäpä väitän, että tällä hetkellä Suomi pelaa ulkosuhteissaan mahdollisesti hyvinkin vaarallista peliä. Kaukana toki ollaan 1940-luvun jälkipuoliskon tilanteesta, mutta muotoillaanpa asia näin:

Euroopan itäosien turvallisuusympäristössä eletään jälleen poikkeuksellisen pelottavaa aikaa. Useissa alueen demokraattisissa valtioissa poliittisen kirjon äärilaita leikittelee ajatuksella avoimen yhteiskunnan sulkemisesta. Samaan aikaan näyttämölle on ilmaantunut voimapolitiikan käytöllä uhitteleva – ja valtioiden sisäpoliittisesta kehityksestä hyvinkin kiinnostunut – suurvalta, jonka kanssa Suomi on solminut puolustussopimuksen. Reaktiona tilanteeseen Suomen ulkopoliittinen johto pyrkii ajamaan ylikorostetun lämpimiä kahdenvälisiä suhteita kyseisen suurvallan kanssa.

Voidaanko s-sana siis kaivaa jo esiin pölyttyneiden arkistojen uumenista? Vaikka monet palaset ovatkin paikallaan, nykyajassa vanha asetelma on käännetty päälaelleen. Itäinen imperiumi ei ensisijaisena turvallisuusuhkana ole sinänsä hävinnyt mihinkään. Suomen retorinen kumarrussuunta on kuitenkin kääntynyt 180 astetta. Marxismi-leninismin paikan moraalisen selkärangattomuutemme isäntänä on ottanut konservatismin, kansallispopulismin ja autokraattisen narsismin epäsikiö, jonka kutsuminen ”ismiksi” lienee loukkaus kaikkia itseään kunnioittavia ideologeja kohtaan. Samanaikaisesti Kansallinen Kokoomus – tuo Kekkoslovakian ajan hallitusvallan pysyvä paaria – on nyt ulkopoliittisen värisuoransa ansiosta kipparin paikalla.

Amerikka on paha, koska se on Amerikka -mallinen kehäpäätelmä haiskahtaa huonolla tavalla 70-lukulaiselta. Nyt ei ole kuitenkaan kyse tällaisesta. Nyky-Yhdysvallat on nähdäkseni oleellisella tavalla erilainen valtio kuin koskaan aikaisemmin.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon uuden julkisen liturgian perusteella vaikuttaisi siltä, ettei tätä vaihtoehtoa ole välttämättä osattu harkita tosissaan. Ensin selitellään, ettei suomalaisilla ole syytä huolestua Yhdysvaltain uuden hallinnon jokaisesta ulostulosta. Mutta kun Trump allekirjoittaa asetuksen, jonka säätämisestä MAGA-republikaanit ovat paasanneet vuositolkulla, nämä mielentyyneyden peräänkuuluttajat ryhtyvät kilpaa hämmästelemään, kuinka yllättävää ja ennenkuulumatonta kaikki on.

Itse en ole suoranaisesti yllättynyt yhdestäkään Trumpin toisella presidenttikaudella toteutetusta reformista.

Jo pitkään ennen marraskuun vaaleja selitin opiskelijatovereilleni, kuinka saatamme tammikuussa todistaa liittovaltion ylimmän johdon radikaalia – jopa vallankumouksellista – uudelleensuuntautumista. On perusteltua väittää, että näin on käynytkin. Yhdysvalloissa presidentinvallan pääasialliset pidäkkeet eivät enää toimi, kuten niiden pitäisi: ensimmäisellä kaudellaan Trump nimitti tuomioistuimiin – ja niiden kärjessä korkeimpaan oikeuteen – historiallisen määrän konservatiivituomareita, liittovaltion virkamieskoneistoa on kovaa tahtia irtisanottu ja toisaalta pyritty miehittämään poliittisilla lojalisteilla samalla, kun republikaanienemmistön hallitsema kongressi hyväksyy ylipäällikön ukaasit turhia vikisemättä.

Lännen uudet tuulet eivät välttämättä ole tulleet jäädäkseen, mutta sellainen vaihtoehto ei valitettavasti ole mahdoton. Jos joku väittää tietävänsä, mitä Washingtonissa neljän vuoden kuluttua tapahtuu, hän epäilemättä valehtelee.

Nykyinen maailmantilanne uhmaa sanoja: keskusteluissani huomaan jatkuvasti, etten oikein voi kommentoida nykyisiä tapahtumia tekemättä itseäni idiootiksi.

Tarvitseeko kenenkään muka kuulla, että oikeuden päätösten noudattamatta jättäminen on oikeusvaltioperiaatteen vastaista tai että hallitseminen siviiliväestöä terrorisoimalla tulisi tuomita? Pitääkö sitä sanoa edes ääneen, että HIV-lääkityksen massajakelun ja kansainvälisten rokotusohjelmien äkillinen lopettaminen tuottaa suunnattomasti inhimillistä kärsimystä? Entä ketä se hyödyttää, jos julistan ihmishenkien riistämisen pelkästä aluevaltauksen ilosta olevan moraalitonta? Pelkään pahoin, että tällaisten itsestäänselvyyksien latelu ainoastaan banalisoi nykyistä asiaintilaa.

Jos kirjallisuus olisi edelleen olympialaji, nyky-Suomen kansainvälispoliittisten kommentaattorien joukko olisi epäilemättä hallitseva mestari J. K. Paasikiven aforismien lainaamisen sarjassa. Yksi on erityisen lähellä useimpien sydäntä: “kaiken viisauden alku on tosiasian tunnustaminen”.

Tässäpä vielä pari tosiasiaa.

Kenties isompien edessä matelu on vaarallisissa olosuhteissa viisasta. Se ei silti vähennä valehtelun vastenmielisyyttä. Lisäksi muistuttaisin, että Herran vuonna 2025 Hotelli Tornin yläkerroksia ei (ainakaan toistaiseksi) asuta suurvallan valvontakomissio. Jotain on kaikesta huolimatta ehkä opittu. Toisin kuin 70-luvun radikaalin opiskelijaliikkeen kiihkovuosina, tällä kertaa ulkopoliittisen johtomme retoriset silmänkääntötemput eivät tunnu huijaavan oikein ketään.

Suomettuminen oli ennen kaikkea reaalipoliittista tasapainottelua ilmaisunvapauden ja turvallisuuden välillä, vaikkakin tässä “tasapainottelussa” vaakakuppi oli useimmiten kovin kallellaan jälkimmäiseen.

Tähän asti presidentti Stubb on onnistunut yhdistelemään yleispohjoismaista turvallisuusyhteistyösuuntausta Uuden-Amerikan imarteluun, mutta kykeneekö herra tasavallan presidentti tosipaikan tullen irrottautumaan kaksoisroolistaan? Mitä tekee Suomi, jos Yhdysvallat todella menee ja miehittää Grönlannin asutuskeskukset? Puhutaanko silloinkin siitä, miten “Grönlannilla on oikeus puolustaa itseään”, vai soittaako ministeri Rydman kenties Washingtoniin kysyäkseen, joko siellä nyt oltaisiin valmiita tilaamaan niitä jäänmurtajia?

Mikäli Suomen kohtalo pienehkönä reunavaltiona on ainaisesti jäädä suurvaltojen potentiaaliseksi potkupalloksi, olisi ilman muuta hyvä, jos meillä olisi pahassa paikassa liittolaissuhde edes jonkun isomman kanssa. Täydellisiä vaihtoehtoja ei tietenkään ole.

Esitänpä silti ajatuksen: jos emme tällä kertaa valitsisikaan sitä natsi-Saksaa?

Lähteenä käytetty Matti Pesun artikkelia “Suomettumisen ABC” (The Ulkopolitist 16.2.2017).