Teksti: Essi Sen • Kuvitus: Nanaka Takegata • Kuva: Diane de Montrouge / Wikimedia Commons

Turkki juhli satavuotista itsenäisyyttään kahden suuren vision puristuksessa.
Atatürkin sekulaari tasavalta kohtaa Erdoğanin islamilaisemman ja
autoritaarisemman projektin – kumpi määrittää seuraavat sata vuotta?

VUONNA 2023 Turkin tasavalta juhli 100-vuotista itsenäisyyttään – merkkipaalua, jonka juuret ulottuvat Mustafa Kemal Atatürkin perustamaan moderniin, sekulaariin valtioon. Samana vuonna presidentti Recep Tayyip Erdoğan käynnisti vaalikampanjansa iskulauseella “turkkilainen vuosisata” (“Türkiye Yüzyılı”), joka ei ollut pelkkä retorinen tehoste, vaan kunnianhimoinen visio uudenlaisen Turkin rakentamisesta.

Erdoğanin iskulause ei ainoastaan korostanut tulevaisuutta, vaan samalla haastoi menneisyyden – tarkemmin sanottuna juuri sen Atatürkin perinnön, jota juhlittiin. Missä Atatürk halusi kääntää katseen länteen ja erottaa uskonnon valtiosta, Erdoğan on systemaattisesti pyrkinyt palauttamaan uskonnon keskeiseksi osaksi valtiollista ja yhteiskunnallista elämää. Tässä jännitteessä on Turkin poliittinen ja kulttuurinen nykytila.

Atatürk on edelleen yksi Turkin rakastetuimmista kansallisista sankareista. Hänen modernisoiva, sekulaarinen ja lännen suuntaan katsova politiikkansa loivat perustan nykypäivän Turkin valtiolle. Monille turkkilaisille Atatürk ei ole vain poliittinen hahmo, vaan myös kansallisen identiteetin symboli, joka edustaa vapautta ja itsenäisyyttä. Hänen muotokuvansa koristavat edelleen virastoja, kouluja ja hallituksen rakennuksia, ja hän koristaa myös kaikkia Turkin kolikoita ja seteleitä. Hänen asemansa on niin vahva, että Atatürkin nimi on lähes pyhä, ja hänen alkuperäinen sekulaarinen visionsa, joka syrjäytti islamin roolin valtion hallinnossa, on juurtunut syvälle kansalliseen ajatteluun.

Erdoğanin noustua kansalliseen valtaan vuonna 2003 hän on eittämättä osoittanut olevansa vaikutusvaltaisin Turkin johtaja sitten Atatürkin. Hän on pysynyt vallassa pisimpään, osoittautunut taitavaksi poliitikoksi ja johtanut näyttävien infrastruktuurihankkeiden, kuten valtavien siltojen, jättimäisten lentokenttien, suurnopeusrautateiden – sekä itselleen rakennetun 1100 huoneen palatsin – rakentamista.

Toisin kuin Atatürk, Erdoğan on islamisti ja konservatiivi, joka pyrkii tietoisesti eroon Turkin sekulaarista perinnöstä. Hän ei ainoastaan pyri ajamaan erilaista politiikkaa, vaan myös rakentamaan uudenlaista kansallista identiteettiä, jossa uskonnolla on keskeinen asema. Erdoğan on vähitellen rajoittanut sekularismia ja avannut tilaa islamilaiselle konservatismille, joka ei rajoitu vain yksityiselämään, vaan ulottuu myös politiikan ja yhteiskunnan alueille. Hänen hallintonsa aikana on nähty useita toimenpiteitä, jotka heikentävät Atatürkin sekulaarista perintöä. Turkin valtion uskontoasioiden virasto, Diyanet, on saanut entistä enemmän valtaa, ja uskonnon merkitys julkisessa elämässä on muutenkin kasvanut. Esimerkkinä tästä on se, kuinka Hagia Sofia – Atatürkin aikanaan museoksi muuttama historiallinen rakennus – muutettiin vuonna 2020 takaisin moskeijaksi Erdoğanin päätöksellä.

Diyanetin vaikutus näkyy muun muassa siinä, miten uskonnolliset opit ja käytännöt ovat saaneet enemmän tilaa kouluissa, ja monet konservatiiviset poliitikot ovat pyrkineet saamaan turkkilaiset lapset ja nuoret kouluissa ja yliopistoissa omaksumaan perinteisiä islamilaisia arvoja. Erdoğanin hallinto on esittänyt itsensä ”islamilaisen moderniteetin” puolestapuhujana, joka uskoo, että islam ei ole ristiriidassa modernin yhteiskunnan ja talouden kanssa. Suunta on täysin vastakkainen verrattuna Atatürkin aikaisempaan ajatteluun, jossa islamin asema pyrittiin pitämään poissa valtion ja koulutuksen keskeisistä alueista.

Erdoğan on myös vähentänyt oikeuslaitoksen riippumattomuutta ja lisännyt valtion valvontaa mediaan ja kansalaisjärjestöihin. Erdoğanin toimia on pidetty osana hänen autoritaarista hallintoaan, joka heikentää demokratian ja oikeusvaltion periaatteita, joille Atatürk perusti tasavallan. Näillä periaatteilla viitataan esimerkiksi vallan kolmijako-opin toteutumiseen, riippumattomaan mediaan ja oikeuslaitokseen sekä kansalaisten oikeuksien turvaamiseen. Erdoğanin peräänkuuluttama ”uusosmaanisuus” tuo mukanaan nostalgian Osmanien aikakauteen ja islamilaisempaan valtiokulttuuriin – tämä on myös vastakkaista Atatürkin lännen suuntaan katsovalle ideologialle, joka halusi irtautua Osmanien valtakunnan perinteistä ja rakentaa tasavallan eurooppalaiselle mallille.

Eräänlaista turkkilaisen demokratian murentumista on nähtävissä myös siinä, miten Erdoğan on käsitellyt poliittisia kilpailijoitaan. Tämä tuli selväksi, kun Istanbulin pormestari Ekrem Imamoğlu pidätettiin maaliskuussa osana terrorismiyhteyksiin ja korruptioon liittyvää polii-
situtkintaa. Opposition mukaan syytteet ovat tekaistuja. Atatürkin vuonna 1923 perustaman sosiaalidemokraattisen CHP-puolueen Imamoğlua pidetään Erdoğanin suurimpana kilpailijana. Pidätys herätti valtavia mielenosoituksia
ympäri maata, ja satoja tuhansia turkkilaisia osoitti mieltään Erdoğanin hallintoa vastaan. Protestit alkoivat Imamoğlun vangitsemisesta ja ovat sen jälkeen jatkuneet säännöllisesti. Mielenosoittajat ovat vaatineet vapaata oikeusjärjestelmää ja demokratian palauttamista.

Erdoğan on osannut ottaa käyttöönsä populistisia elementtejä, jotka tekevät hänestä ”kansan johtajan” kuvassa olevan hahmon. Erityisesti hänen kykynsä viestiä yksinkertaisten kansalaisten arjesta ja arvoista on auttanut häntä saamaan laajaa tukea eri kansanryhmiltä. Kansanläheisyys ja autoritaarinen johtamistyyli eroavat Atatürkin kyvystä perustaa tasavalta vakaalle sekulaariselle ja modernille pohjalle, joka ei ollut yhtä riippuvainen kansan tuntemuksista ja valinnanvapaudesta. Erdoğan on myös ottanut vahvan roolin uskonnollisten yhteisöjen tukemisessa, mikä erottuu Atatürkin sekulaarista linjasta ja tuo mukanaan omat jännitteensä.

Miksi sitten Erdoğan nauttii edelleen laajaa kansansuosiota? Vaikka hänen hallintonsa on saanut osakseen kritiikkiä autoritaarisuudestaan, Erdoğan on onnistunut luomaan itsestään kuvan johtajana, joka ei pelkää tarttua valtaan ja muuttaa Turkkia. Hänen aikanaan Turkin talous koki merkittävän nousun, erityisesti 2000-luvun alkuvuosina. AKP:n hallinnon alaisuudessa ulkomaiset investoinnit alkoivat virrata maahan, infrastruktuuri kehittyi huimasti ja miljoonat turkkilaiset nousivat köyhyydestä kohti keskiluokkaa. Erityisesti maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa Erdoğan tuli tunnetuksi poliitikkona, joka puhui kansan kieltä – joka ymmärsi arkea, jossa uskonto, perhe ja yhteisö ovat keskiössä.

Tässä piilee yksi Erdoğanin viehätyksistä: hän ei ole vain poliitikko, vaan ”kansan johtaja”, joka kykenee viestimään tavallisen kansan arjesta. Hän on rakentanut itsestään kuvan johtajana, joka on niin omistautunut kansan hyvinvointiin, että hän pystyy haastamaan suuret valtiot ja tuomaan Turkin eteenpäin omilla ehdoillaan. Nationalistinen retoriikka ja ulkopoliittinen aktiivisuus, kuten hänen roolinsa Syyriassa ja Ukrainan sodassa, ovat luoneet kuvan voimakkaasta, itsenäisestä johtajasta. Onnistuneiden ulkopoliittisten toimiensa myötä hän on vakiinnuttanut aseman Turkin suurena kansainvälisenä toimijana.

Vaikka Atatürk on kiistatta yksi Turkin merkittävimmistä hahmoista, ei hänenkään johtamisensa ollut ristiriidatonta. Hänen uudistuksensa, kuten kirjoitusjärjestelmän vaihtaminen ja uskonnollisten instituutioiden sulkeminen, toteutettiin ylhäältä käsin autoritaarisesti – ilman laajaa kansan keskustelua. Atatürkin Turkki ei ollut demokraattinen valtio sanan nykykäsityksessä, ja hänen valtakautensa aikana poliittinen oppositio tukahdutettiin, lehdistö oli valvottua ja kurdiväestön oikeuksia poljettiin. Modernisaatio eteni usein kovalla kädellä, ja monet kokivat sen vieraannuttavana. Monille uskonnollisille ja etnisille ryhmille Atatürkin uudistukset näyttäytyivät enemmän kulttuurisena pakottamisena kuin vapautuksena. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi osa kansasta kokee Erdoğanin ”uudelleenislamisoivan” linjan palauttavan heille jotain, mikä aikoinaan vietiin pois.

Erdoğan on kyennyt luomaan uskollisen kannattajakunnan, joka on tunnistanut hänet ”uudeksi Atatürkiksi”. Hän ei vain hallitse, vaan muokkaa Turkkia perusteellisesti – tavalla, joka haastaa Atatürkin perinnön ehkä syvemmin kuin kukaan häntä ennen. Hänen näkemyksensä Turkin tulevaisuudesta ei ole vain hallintomalli, vaan myös syvällinen ideologinen haaste menneisyyttä kohtaan. Jännitteet Atatürkin ja Erdoğanin visioiden välillä ovat paljastaneet, että Turkin tulevaisuus on sidoksissa pitkälti siihen, meneekö se kohti sekulaaria lännen suuntaan katsovaa valtiota vai islamilaisempaa ja kansallismielisempää valtiota. Erdoğanin visio ei ole vain retorinen, vaan hänen tekonsa ja päätöksensä, niin kotimaassa kuin ulkomailla, muokkaavat jatkuvasti Turkin paikkaa maailmassa ja sen kansallista identiteettiä.

Juttu pohjautuu seuraaviin kirjoihin ja artikkeleihin:

Leinonen, A., Kojo, T., Peltonen, S., & Nousiainen, M. (toim.). (2007). Turkki – Euroopan rajalla? Gaudeamus.

Yazar, A. (2023, 20 Ekim). Erdoğan’ın Türk Yüzyılı Eğitim Modeli: Dindar Nesil Yetiştirmek. Avrupa Postası. https://www.avrupa-postasi.com/erdoganin-turk-yuzyili-egitim-modeli-dindar-nesil-yetistirmek

Yavuz, M. H., & Öztürk, A. E. (2019). Turkish secularism and Islam under the reign of Erdoğan. Southeast European and Black Sea Studies, 19(1), 1–9. https://doi.org/10.1080/14683857.2019.1580828

Yılmaz, Z., & Turner, B. S. (2019). Turkey’s deepening authoritarianism and the fall of electoral democracy. British Journal of Middle Eastern Studies, 46(5), 691–698. https://doi.org/10.1080/13530194.2019.1642662