Teksti: Anna Colussi  •  Kuvat: Daily Minjoo / Wikimedia Commons

Etelä-Koreaa pidetään talouskasvun ja teknologian mallimaana, mutta pinnan alla kytee. Matala syntyvyys ja kestävyysvaje horjuttavat yhteiskuntaa, jossa ahtaat sukupuoliroolit ovat yhä vahvoilla. Mitä käy, kun järjestelmä ei enää kanna?

Tiesitkö, että Etelä-Korean väestö tulee romahtamaan seuraavien vuosikymmenien aikana? Todennäköisesti kyllä, sillä alarmistisia otsikoita edessä siintävästä populaatiokatastrofista ja maan hallinnon epätoivoisista yrityksistä nostaa syntyvyyttä on vaikea vältellä. Korea ei kuitenkaan ole yksin ongelmansa kanssa, sillä syntyvyys on laskenut nopeasti lähestulkoon kaikkialla maailmassa – myös Suomessa. Vielä vuonna 2013 Suomen syntyvyysaste oli korkeammalla kuin EU:ssa keskimäärin, mutta sen jälkeen syntyvyys on romahtanut yhdeksi maailman alhaisimmista. Aiheesta on puhuttu pitkään, mutta viime vuosina keskustelu on kiihtynyt.

Kestävyysvaje lienee jokaiselle suomalaista poliittista keskustelua seuraavalle tuttu sana. Ihmiset elävät yhä pidempään ja hankkivat yhä vähemmän lapsia – pienissä kunnissa iloitaan, kun vuoden aikana syntyy edes yksi lapsi, sillä silloin paikallinen kyläkoulu saattaa saada vielä yhden vuoden armonaikaa. Viimeinen sammuttaa valot ja niin edelleen. Väitän kuitenkin ihan vakavasti, että kestävyysvaje on Suomen, Etelä-Korean sekä varsin monen muun valtion merkittävin haaste tulevaisuudessa. Nykyinen talousjärjestelmämme perustuu ikuiseen kasvuun: tuottavuuden, kulutuksen, kaupan – ja väestön. Viimeisimmän vaisua kasvua olemme paikanneet ensimmäisillä, mutta väestön supistuessa rajusti ei se välttämättä ole enää mahdollista.

Etelä-Korean nousu köyhästä maatalousyhteiskunnasta yhdeksi modernin teollisuuden ja palveluteollisuuden kärkimaista on huikea saavutus. Taloudellista ihmettä voi pitää etenkin autoritaarisen Park Chung-heen aikaansaannoksena. Parkin itsevaltainen presidenttikausi kesti liki kaksi vuosikymmentä, joiden aikana Korea kaupungistui, talous nousi kohisten ja teollisuus kukoisti. Taloutta johdettiin hallinnosta käsin, ja suuryrityksille, chaeboleille, annettiin kullekin omat teollisuusalat, joihin ne keskittyivät. Strategia tuotti tulosta, ja nykyään Etelä-Korea tunnetaan vihreän teollisuuden, teknologian ja viihdemaailman suunnannäyttäjänä.

Talouden murrokseen liittyi olennaisesti naisten työllisyyden muutos. Maaseutujen tytöt ja nuoret naiset muuttivat kaupunkiin tehdastyöntekijöiksi. Naistyöntekijät olivat haluttuja, sillä heille voitiin maksaa huomattavasti heikompaa palkkaa kuin miehille. Naiset keskittyivät tietyille teollisuudenaloille – vaate-, tekstiili- ja elektroniikkateollisuuteen. Alhaisemman palkan vuoksi juuri naisvaltaiset alat olivat kilpailukykyisimpiä ja tuottivat suhteellisesti myös eniten tuottoa kotimaan taloutta varten. Tämä dynamiikka ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen korealainen, vaan se toistunut monissa kehittyvissä talouksissa. Etelä-Korean tapauksessa on kuitenkin katkera esimerkki siitä, miten naisten panos oli oleellinen maan taloudelliselle ihmeelle, mutta saavutetut hyödyt ja edut eivät parantaneet naisten taloudellista asemaa samassa suhteessa.

Etelä-Korea on yhä syvästi patriarkaalinen yhteiskunta, jossa naisten asema työelämässä on merkittävästi heikompi kuin miesten. OECD-maista Etelä-Korea on jo pitkään pitänyt kärkipaikkaa sukupuolten välisessä palkkakuilussa. Tilannetta ei enää nuorien ja nuorempien keski-ikäisten osalta selitä erot koulutustasossa, sillä naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on suurempi kuin miesten. Eroa selittävät käytännössä kolme tekijää: samasta työstä maksetaan naisille vähemmän, naiset tekevät enemmän matalapalkka- ja osa-aikatyötä ja naiset joutuvat jättämään työelämän perustaessaan perheen. Varsinkin viimeisimmässä selityksessä näkyy vanhoillinen käsitys sukupuolirooleista. Vastuu hoivatyöstä kaatuu naisille, ja perheellistyessä sen yhteensovittaminen palkkatyön kanssa osoittautuu mahdottomaksi.

Patriarkaatin ja kapitalismin liitto rakoilee, kun naisten huono asema saa talouden yskimään. Taloudellinen ihme on saavutettu naisten alipalkkauksella ja palkattomalla hoivatyöllä, mutta nyt moni taloustieteilijä pitää naisten heikkoa asemaa työmarkkinoilla yhtenä suurimmista esteistä Etelä-Korean talouskasvulle. Samalla ongelmaan kietoutuu myös matala syntyvyys. Naiset joutuvat käytännössä valitsemaan joko koulutustaan vastaavan työuran tai perheellistymisen, mikä johtaa sekä heikkoon työllisyyteen että alhaiseen syntyvyyteen. Tätä tukee havainto, että naisten työllisyysaste on jatkuvasti noussut syntyvyyden laskiessa.

Raa’asta työkulttuurista tunnetussa ja syvän patriarkaalisessa valtiossa valinta työn ja perheen välillä kuulostaa kirjoittajasta ojan ja allikon välillä valitsemiselta. Lopulta kuitenkin kyse on vapaudesta, jota taloudellinen itsenäisyys ja riippumattomuus miehestä merkitsee. Asenneilmapiiri nuorempien naisten keskuudessa on muuttunut, ja epäinhimillinen ja vaativa työelämä voittaa monen mielestä alistumisen miehen taloudellisen ja kulttuurillisen vallan alle. Kohtalonkysymys siis lienee, pystyykö patriarkaalinen Korea muuttumaan vai romahtaako talous ensin kestävyysvajeen paineesta. Vaikka Etelä-Korean tilanne ei ole kaikilta osin verrattavissa Suomeen tai moniin muihin alhaisen syntyvyyden ja talouskasvun kanssa kamppaileviin maihin, on siitä silti aiheellista keskustella. Se mikä Koreassa odottaa vuosikymmenen päässä, voi odottaa montaa muuta maata hieman kauempana. Alarmistisille otsikoille saattaakin olla perustetta, mikäli jatkuvaan kasvuun perustuvasta talousjärjestelmästä ei päästä pois ilman nykyisen järjestelmän romahtamista omaan mahdottomuuteensa.

Viitatut tilastotiedot perustuvat Maailmanpankin lukuihin.

Juttu pohjautuu vahvasti seuraaviin artikkeleihin:

Stephanie Seguino (1997) Gender wage inequality and export‐led growth in South Korea, The Journal of Development Studies

Hyunok Lee (2025) The Paradox of Economic Growth and Gender Equality in South Korea, Critical Asian Studies