Teksti: Nanna Rein • Kuva: Unsplash

Kun Suomi 20. maaliskuuta valittiin jo kahdeksatta kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi, herätti uutinen täällä kotimaassa tuttuun tapaan lähinnä huvittunutta epäuskoa. Siinä missä kansainväliset mediat selittivät tulosta saunalla, luonnolla ja hyvinvointivaltiolla, suomalaiset itse ihmettelivät, kuinka kukaan voisi olla onnellinen täällä, missä harmaus on ikuista, toimeentulo epävarmaa ja palveluiden saanti heikkoa?

Mutta mitä onnellisuudella itse asiassa tarkoitetaan? Tieteen termipankki määrittelee sen “yksilölle positiiviseksi ja tavoiteltavaksi elämäntilaksi, jonka toivotaan olevan pitkäkestoinen”. YK:n onnellisuusraportissa onnellisuutta mitataan kuitenkin erilaisten tilastollisten muuttujien, kuten bruttokansantuotteen, elinajanodotteen ja korruption vähäisyyden perusteella. Helsingin yliopiston tutkija Jennifer De Paola huomauttaa, että tutkimuksessa olisi täsmällisempää puhua kansalaisten tyytyväisyydestä kuin varsinaisesta onnellisuudesta.

Mutta sulkevatko tyytyväisyys ja onnellisuus toisensa pois? Eikö elämään tyytyväinen ihminen yleensä myös ole onnellinen? Toisaalta onnellisuus on myös kulttuurisidonnainen ja yksilöllinen ilmiö: se merkitsee eri asioita eri yhteiskunnissa, ja sen lähteet vaihtelevat ihmisestä toiseen. Onnellisuutta on myös vaikea mitata juuri siksi, että se vaihtelee ajassa ja tilanteessa. Ihminen voi olla yleisesti tyytyväinen elämäänsä, mutta silti kokea surua, epävarmuutta tai yksinäisyyttä – siis myös epäonnellisuutta – jollain elämänsä osa-alueella.

Ulkomailla suomalaisten onnellisuutta pidetään lähes itsestäänselvyytenä. Onhan meillä hyvinvointivaltio, ilmainen koulutus, julkinen terveydenhuolto, (ainakin teoriassa) tasa-arvoiset mahdollisuudet sekä puhdas vesi, hyvä ruoka ja upea luonto vaihtuvine vuodenaikoineen. Miten siis on mahdollista, että moni suomalainen ei koe itseään onnelliseksi?

Tätä paradoksia selittää se, että onnellisuutta tarkastellaan kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä moni suomalainen varmasti tuntee kiitollisuutta siitä, että on syntynyt juuri Suomeen. Harva kiistää, etteikö kauniina kesäiltana rantamökin laiturilla voisi hetkellisesti kokea aitoa onnellisuutta suomalaisuudestaan. Toisaalta juuri nämä kiitollisuuden aiheet ovat meille usein niin arkipäiväisiä, että ne unohtuvat helposti tai tuntuvat itsestäänselvyyksiltä – ne eivät siis tuo jatkuvaa onnellisuuden kokemusta.

Olemme kasvaneet hyvinvointivaltiossa, jossa ilmainen koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo ja demokratia ovat olleet meille itsestäänselvyyksiä. Ne ovat tärkeitä ja arvokkaita asioita, ja monelle ne tuottavat myös kiitollisuutta ja jopa onnellisuuden tunteita. Mutta pitääkö meidän silti kokea jatkuvaa onnellisuutta asioista, jotka ovat meille arjen perusoletuksia?

Saammeko koskaan tuntea tyytymättömyyttä tai negatiivisia tunteita ilman, että niitä vähätellään sillä, että “olemmehan kuitenkin syntyneet Suomeen”?

Ulkopuolisten on helppo luetella, miksi suomalaiset ovat muka onnellisia. Suomalaisille itselleen nämä kliseet kuitenkin harvoin riittävät. Kun elää keskellä suomalaista byrokratiaa, onnellisuutta ei voi mitata pelkillä kansallisilla symboleilla. Eri sukupolvilla on myös erilaiset käsitykset siitä, mitä onnellisuus tarkoittaa: siinä missä aiemmin painottui perhe, yhteisö ja turvallisuus, nykyään yhä useampi hakee onnea työstä, itsensä toteuttamisesta tai kulutuksesta.

Yhteiskunnan arvojen muuttuessa on muuttunut myös onnellisuuden sisältö. Kapitalistinen kulttuuri on korostanut yksilöllisyyttä ja suuntautunut entistä enemmän kohti kuluttamista, suorituskeskeisyyttä ja itseriittoisuutta. Onnellisuus ei ole enää pelkkä tunne – siitä on tullut tavoite, tuote ja usein myös vaatimus.

Kapitalistinen yhteiskunta on siirtänyt onnellisuuden painopisteen yhä vahvemmin yksilöön. Perinteiset perhearvot ovat muuttuneet. Yhä useampi, erityisesti nuori, elää yksin, ja syntyvyys sekä avioliittojen määrä ovat laskussa. Onnellisuutta etsitään nyt yhä useammin materialismista, elämyksistä ja itsensä kehittämisestä.

Kuluttamisesta on tullut uusi onnellisuuden mittari. Mainokset lupaavat meille parempaa elämää tuotteiden ja palveluiden kautta; mitä enemmän omistat, sitä onnellisempi olet. Onnellisuudesta itsestään on tullut tuote, jota myydään self help -kirjoina, mindfulness-retriitteinä ja hyvinvointivalmennuksina. Kuluttajalle syntyy illuusio, että hyvä elämä on ostettavissa, jos vain valitset oikean palvelun tai tuotteen. Vanha sanonta ”raha ei tuo onnea” tuntuu yhä kaukaisemmalta – jos se koskaan on täysin paikkansa pitänytkään.

Kapitalistinen yhteiskunta on myös ulkoistanut vastuun onnellisuudesta yksilölle. Jos joku kokee olevansa onneton, häntä pidetään helposti epäonnistuneena. Onnen tavoittelu nähdään yksilön omana projektina – kunhan vain teet tarpeeksi töitä, yrität kovemmin ja kehität itseäsi, voit saavuttaa kaiken.

Rakenteelliset ongelmat sivuutetaan, ja yhteiskunta vetäytyy vastuusta. Sen sijaan ihmisille toistellaan voimalauseita ja kehotetaan jaksamaan, vaikka todelliset ongelmat liittyvät usein yhteiskunnallisiin rakenteisiin, kuten työelämän paineisiin ja heikkoon sosiaaliturvaan. Tässä piilee kapitaalisen yhteiskuntajärjestelmän tehokkuus: jos kuluttaja uskoo olevansa onnellinen, järjestelmä voi jatkaa entisellään.

Onnen tavoittelu nähdään yksilön omana projektina – kunhan vain teet tarpeeksi töitä, yrität kovemmin ja kehität itseäsi, voit saavuttaa kaiken.

Onnellisuudesta on tullut myös politiikan väline. YK:n onnellisuusraporttia hyödynnetään osana kansallista brändäystä: sillä houkutellaan matkailua, investointeja ja positiivista mediahuomiota. Tällaisissa mittauksissa ei kuitenkaan ole kyse siitä, miten kansalaiset oikeasti voivat, vaan siitä, miltä maa näyttää ulospäin.

On helpompaa väittää, ettei ihmisillä ole valittamiseen syytä, jos he kerran asuvat “maailman onnellisimmassa maassa”. Onnellisuus muuttuu näin hiljentäväksi narratiiviksi: se mitätöi kritiikin ja kääntää huomion pois todellisista ongelmista.

Siinä missä onnellisuus aiemmin linkittyi hyvinvointivaltioon – koulutukseen, terveyteen, turvaan ja yhteisöön – nykyisin se on yksilön vastuulla. Enää sitä ei nähdä yhteisenä yhteiskunnallisena päämääränä, vaan yksilökohtaisena projektina, jossa menestyvät ne, joilla on resursseja etsiä, ostaa ja ylläpitää omaa onneaan.

Mutta entä jos todellinen onnellisuus löytyy sittenkin siitä, mitä emme voi ostaa – vaan siitä, mitä rakennamme yhdessä.