Teksti: Elias Koivisto • Kuvat: JIP / Wikimedia Commons, HSL

Kohtaamiset metroissa kiertävien kerjäläisten kanssa saavat pohtimaan, mikä arvo almulla on ja milloin auttaminen muuttuu valinnasta velvollisuudeksi. Asiantuntija korostaa yhteiskunnan vastuuta, mutta peräänkuuluttaa myötätuntoa arkipäiväisissä kohtaamisissa kerjäläisten kanssa.

Nälkä. En ole syönyt kolmeen päivään. Vaimo ja lapset odottavat kotona. Heilläkin on nälkä. Rahaa ruokaan ei ole. Voitko antaa rahaa? Voitko auttaa? Sanat jättävät jälkeensä painostavan hiljaisuuden. Anova katse vaatii minulta vastausta, jota minulla ei ole.

Metrokartassa sitä ei lue, mutta silti matka maanalaisessa voi johtaa siihen – moraalidilemmaan. Onko almustani apua, vai ajaako se toisen ihmisen vielä syvemmälle ahdinkoon? Onko heikommassa asemassa olevan auttaminen velvollisuuteni, vai toiminko vastuuttomasti, jos annan sokeasti rahaa jokaiselle, joka tunteisiini vetoamalla sitä minulta pyytää?  Onko minulla keinoja auttaa, ja jos on, mitä jos päätänkin olla auttamatta?

Suomen järjestyslaki sallii kerjäämisen yleisillä paikoilla – myös joukkoliikenteen kulkuneuvoissa – kunhan se ei ole pelkoa herättävää tai uhkaavaa. Myös metroliikennesääntö sallii kerjäämisen sillä edellytyksellä, ettei se ole luonteeltaan asiatonta tai häiritsevää. Järjestyslaki ja metroliikennesääntö ovat toimintaohje kerjäläiselle, mutta minulle ne eivät kerro, miten kerjäläinen tulisi kohdata. Ne eivät kerro, miten kerjäläisen avunpyyntöön tulisi vastata.

Käännyn kysymysteni kanssa asiantuntijan puoleen. ”Kiinnostava aihe”, sanoo Helsingin yliopiston etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Antti Kauppinen. Kauppinen on pohtinut kerjäläisyyttä ennenkin. Etenkin Irlannissa ja sen pääkaupungissa Dublinissa vietetyt vuodet toivat kerjäämisen ilmiönä lähelle. Kauppisen pohdinnoissa korostuu myötätunnon merkitys. 

”On eettisesti hyvä asia, että me tunnemme myötätuntoa toisten ihmisten kärsimystä kohtaan. Maailma olisi paljon huonompi paikka, jos me emme tuntisi myötätuntoa ainakin niitä kohtaan, joita henkilökohtaisesti tapaamme ja joilla selvästi menee huonosti.”

Myötätunto ei Kauppisen mukaan kuitenkaan yksin riitä eettisen toiminnan ohjenuoraksi, sillä ihmisten kykyyn tuntea myötätuntoa vaikuttavat monet tekijät. Kauppinen viittaa empiiriseen tutkimustietoon, joka osoittaa ihmisen myötätunnon olevan ”monella tapaa likinäköinen”.

”Me tunnemme helpoiten myötätuntoa niitä kohtaan, jotka muistuttavat meitä itseämme tai meidän läheisiämme – usein niiden kustannuksella, jotka ovat meistä etäällä ja erilaisia kuin me itse.”

Kauppisen mielestä myötätunto on kuitenkin hyvä lähtökohta eettiselle pohdinnalle, sillä se saa meidät kysymään itseltämme: ”Mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä?” 

”Myötätunto herättää tuon kysymyksen, mutta ei vielä vastaa siihen”, Kauppinen muotoilee.

Vastausta voi etsiä seurausetiikasta ja velvollisuusetiikasta. Kauppisen mukaan ne tarjoavat perinteisen tavan tarkastella kysymystä kahdesta eettisestä näkökulmasta. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että seurausetiikassa teon moraalisuus määräytyy seurausten perusteella, kun taas velvollisuusetiikassa teko on oikein, jos se noudattaa moraalista velvollisuutta. Kauppinen kuitenkin korostaa, etteivät nämä näkökulmat ole täysin toisiaan poissulkevia, sillä käytännön tasolla seurausetiikassa puhutaan velvollisuuksista ja toisaalta myös velvollisuusetiikassa seurauksilla on väliä. 

”Sillä, että antaa rahaa kerjäläiselle on potentiaalisesti monenlaisia seurauksia. Yksi niistä seurauksista voi olla se, että itsestä tuntuu hyvältä. Sillä ei kuitenkaan ole teon eettisyyden kannalta juuri merkitystä. Olennainen asia on, onko teko hyväksi kerjäläiselle itselleen ja ennen muuta, onko teko kaiken kaikkiaan hyväksi.”

Se, onko teko kaiken kaikkiaan hyväksi, riippuu rahan antamisen kauaskantoisista vaikutuksista. Rahan antaminen ei yksiselitteisesti ole hyvä asia, sillä se voi Kauppisen mukaan pahimmassa tapauksessa vahvistaa kerjäläisen heikko-osaisuutta. Kauppinen viittaa kertomuksiin, joissa kerjäämisen taakseen jättäneet ihmiset jakavat kokemuksiaan kerjäämisestä ja kehottavat ihmisiä olemaan antamatta rahaa kerjäläisille. Taustalla on ajatus siitä, että kerjäläiselle annettu almu pitkittää kerjäläisen ahdinkoa ja on siten osa ongelmaa.

”Rahan antaminen voi olla lyhyellä tähtäimellä hyväksi, mutta se ei vielä oikeuta tekoa. Jos teko johtaa siihen, että kerjäläinen on kaiken kaikkiaan huonommassa asemassa teon seurauksena, silloin on tuskin eettisestä näkökulmasta oikein tai edes sallittua antaa rahaa.”

Kysymykseen siitä, voiko kerjäläisen auttamista pitää velvollisuutena, Kauppinen vastaa vertaamalla kerjäläisen rahallista auttamista hyväntekeväisyyteen. Kauppisen mukaan hyväntekeväisyydestä ajatellaan yleensä, että se on velvollisuuden ylittävä teko. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei toimi väärin, vaikka jättäisikin antamatta rahaa johonkin tiettyyn hyväntekeväisyyteen. 

”Ihanteellisessa yhteiskunnassa ihmiset ottavat vastuun omasta elämästään ja omista valinnoistaan.  Jos kuitenkin jollain on huono tuuri ja ajautuu vaikka köyhyyteen, silloin meillä on yhdessä velvollisuus auttaa. Yhteinen velvollisuus voidaan toteuttaa yhteiskunnan turvaverkon kautta. Me maksamme veroja ja tuemme kaupungin tai valtion toteuttamaa institutionaalista auttamista.”

Institutionaaliselle auttamiselle on Kauppisen mielestä hyvät perusteet. Vaikuttava auttaminen edellyttää pitkäkestoista ja suunnitelmallista tukea, jota satunnainen almu ei saa aikaiseksi. Järjestelmällinen auttaminen ei myöskään ole mielivaltaista. Se ei suosi tietynnäköisiä ihmisiä eikä niitä, jotka kertovat tarinansa parhaiten. 

Samanaikaisesti on muistettava, etteivät yhteiskunnan turvaverkot ole täydelliset. Niissä on aukkoja, eivätkä ne saavuta kaikkia apua tarvitsevia. Kauppisen mielestä juuri tämä johtaa tilanteisiin, joissa on vaikeampaa arvioida sitä, onko auttaminen valinta vai velvollisuus.

”On ihmisiä, jotka ovat laittomasti maassa. Heillä ei ole pääsyä turvaverkkoihin, vaikka heillä aitoja tarpeita onkin. Kun ihmisellä on aito tarve perustarpeissa, silloin vitonenkin voi riittää pitkälle.”

Harkintaa voi kuitenkin helpottaa asettamalla rinnakkain kaksi erityyppistä auttamistilannetta. 

”Akuuteissa hätätilanteissa, kuten sairaskohtaustapauksissa, meillä on henkilökohtainen vastuu toisen ihmisen auttamisesta. Silloin on otettava vastuu. Kerjäämistilanteet eivät kuitenkaan ole tällaisia tilanteita, vaikka niissä olisikin kyse aidosta tarpeesta. Juuri sinun ei tarvitse olla se, joka auttaa, vaan auttaja voi olla joku muukin.” 

Kauppisen mukaan auttaminen tällaisessa tilanteessa on siis velvollisuuden ylittävä teko. 

”Vastuun ottaminen on eettisestä näkökulmasta hyvä asia, mutta se ei ole kenenkään velvollisuus”, Kauppinen kiteyttää.

Moraalidilemma ei ole yksin minun. Metroissa kiertävät kerjäläiset kohdistavat anovat katseensa myös muihin matkustajiin ja kertovat tarinansa kaikille niille, jotka sen suostuvat kuuntelemaan. 

Havaintojeni perusteella kerjäläisten ja muiden metromatkustajien väliset kohtaamiset ovat yleensä lyhyitä. Iso osa matkustajista torjuu kerjäläisen avunpyynnön välittömästi joko lyhytsanaisesti tai pienellä eleellä. Jokunen kuuntelee tarinan kärsivällisesti ja kieltäytyy vasta sitten. Vain harva päätyy lopulta antamaan rahaa. Itse olen kokeillut kaikkia näitä tapoja. Olen jopa nostanut lompakkooni käteistä vain, jotten voisi vedota siihen, ettei minulla ole mistä antaa.

Kauppisen mielestä se, miltä toiminta ulospäin näyttää, ei välttämättä kerro paljonkaan siitä, millainen ajattelu toimintaa ohjaa. Vaikka kerjäläisten avunpyynnön torjuminen vaikuttaisi olevan selvästi tyypillisempää kuin rahan antaminen, Kauppinen ei usko, että se kielii yhteiskunnan laajemmasta moraalisesta turtumisesta.

”Sanoisin että se on merkki erilaisista moraalisista käsityksistä. Vaikka vaikuttaisi pintapuolisesti siltä, että ihmiset ovat piittaamattomia, toiminnan taustalla voi vaikuttaa aikaisempi punninta. Ihminen on voinut todeta, että tämä on todennäköisesti kaikkien kannalta paras toimintatapa.”

Kauppinen muistuttaa, että harkintaan voi vaikuttaa myös pelko rikollisen toiminnan tukemisesta. Moni saattaa torjua kerjäläisen avunpyynnön sillä perusteella, että rahan antamisella voi päätyä vähintäänkin epäsuorasti tukemaan rikollista toimintaa. 

”Raskauttava asianhaara on se, että rikollisuus on tällaisessa tapauksessa harvinaisen härskiä toimintaa, sillä se käyttää hyväkseen ihmisten myötätuntoa.”

Kauppinen ei moiti niitä, jotka torjuvat kerjäläisen rahallisen avunpyynnön. Hänen mielestään yksilöiden vastuuttaminen ongelman ratkaisemisesta ei ole kestävää. Lopulta vastuun kantaa yhteiskunta. 

”Kerjäläisyyteen liittyviä ongelmia ei voi jättää yksittäisten henkilöiden hyväntekeväisyyden varaan, vaikka he menisivät paljon pidemmälle kuin heidän velvollisuutensa vaatii. He eivät voi viime kädessä ratkaista kadulle päätyneiden ihmisten ongelmia. Se vaatii turvaverkon vahvistamista niin, että ihmiset eivät tipu sen ulkopuolelle, vaikka olisivat laittomasti maassa.”

Kauppinen kuitenkin korostaa, että kortensa voi kantaa kekoon myös muilla keinoin. 

”Niillä ihmisillä, joilla perustarpeet täyttyvät omilla tuloilla helposti, on velvollisuuskin antaa jonkinlaiseen hyväntekeväisyyteen. Jos kohtaa joka päivä metrossa kerjäläisen, jolla on nälkä, voi tehdä lahjoituksen ruoka-apuun ja ohjata ihmisiä sinne. Se on tapa, jolla voi yksityishenkilönä auttaa aidosti hädässä olevia ihmisiä.”

Vähästään antaminen ei siis välttämättä tee hyväksi, eikä paljostaan antamatta jättäminen pahaksi. Varmaa on kuitenkin se, ettei kerjäävän ihmisen myötätuntoinen kohtaaminen maksa mitään. Vaikka almun siis jättäisi antamatta eikä auttaa osaisi muillakaan keinoin, toiselle ihmiselle voi aina antaa hetken ajastaan. Kohtelias kieltäytyminenkin on lopulta parempi kuin toisen ihmisen kokonaan huomiotta jättäminen. 

”Ihmisen tunnustamisella on inhimillinen merkitys joka tapauksessa”, Kauppinen päättää.