Teksti: Eino Haase

Kuva: Jenny Rostain

1990-luvulle tultaessa näytti siltä, että kapitalismi oli saavuttanut lopullisen niskalenkin kilpailijoistaan. Ensin murtui Berliinin muuri ja sitten hajosi Neuvostoliitto. Kapitalismi näytti vievän voiton jopa Kiinassa, jossa markkinoita oli avattu vähä vähältä kohti länttä.

Uskottiin, että kansainvälisten markkinoiden keskinäisriippuvuus takaisi ikuisen rauhan. Kapitalismi nostaisi jopa globaalin etelän maat köyhyydestä kohti parempia päiviä, kun entisten siirtomaaisäntien kasvavat pääomavarat valuisivat vähitellen myös muualle. Koittaisi vaurauden ja yltäkylläisyyden aika.

Tällaisiin tulevaisuudenkuviin minut ja monet muut ikäiseni kasvatettiin jo alakoulussa. Vaan toisin kävi. 

Viimeistään vuonna 2007 Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin jälkeen oli selvää, että kapitalistisessa talousjärjestelmässä oli jotakin hyvin perustavanlaatuisesti vialla. Ilmastonmuutos nousi 2010-luvulla suuren yleisön tietoisuuteen isojen öljy-yhtiöiden vastustelusta huolimatta. Se alleviivasi entisestään vallitsevan talousjärjestelmän ja globaalin markkinatalouden ongelmia.

2020-luvun alku taas on ollut yhtä pitkää apokalyptista painajaisunta viruksineen, sotineen ja pakolaiskriiseineen. Maailma nitisee lievästi sanottuna liitoksistaan.

Mitä oikein tapahtuu?

Puhelimen päässä minua tervehtii Riina Tanskanen. Tanskanen lienee monelle tuttu nimi entuudestaan, onhan hän julkaissut jo useamman vuoden ajan hitiksi noussutta feminististä Tympeät tytöt -sarjakuvaansa netissä. Viime vuonna Tanskanen palkittiin sarjakuvastaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla. Hän on kaikkien aikojen nuorin palkinnon saanut nainen.

Tänään emme tosin puhu Tympeistä tytöistä, vaan siitä mikä kapitalismissa – sekä sen ohessa syntyneessä kilpailun kulttuurissa – mättää. Onhan Tanskaselta vastikään ilmestynyt yhdessä Samu Kuopan kanssa paljon puhetta aiheuttanut tietokirja, Kapitalismin suuri illuusio.

Kirjassaan Tanskanen ja Kuoppa käsittelevät kansantajuisesti kapitalismin valuvikoja. Teos on jaettu yhdeksään kappaleeseen, joista jokainen käsittelee nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia hieman eri näkökulmista.

Aluksi pyydän Tanskasta avaamaan yhtä keskeistä kapitalismiin liitettyä teoriaa, siis ajatusta talouden jatkuvasta kasvusta. Jatkuvan kasvun ihanteella tarkoitetaan pähkinänkuoressa sitä, että lähtökohtaisesti jotain on tehty väärin, ellei kansallisvaltion bruttokansantuote kasva vuosittain muutamalla prosentilla. Kirjassa teoria saa erilaisiin tutkimuksiin pohjaten kovaa kritiikkiä. Kysymykseni saakin Tanskasen innostumaan. 

”Lähtökohtaisestihan taloudet eivät ole varsinaisesti kasvaneet ennen fossiilisten polttoaineiden valjastamista. Totta kai on voinut olla esimerkiksi yksittäisiä hyviä satovuosia, mutta pyrkimys siihen että sen kasvun pitäisi olla jatkuvaa ja joka vuosi vähän isompaa jotta tää meidän koko hökötys pysyisi edes kasassa, niin tää ajatushan on niinku hirveän uus. Se on jotenkin aika kiinnostavalla tavalla lyönyt läpi se ajatus siitä, että talouskasvu ois jotenkin ikuista, ja että se ois välttämätöntä.”

Vallitsevan hegemonian ja jatkuvan kasvun haastaminen nähdäänkin Tanskasen mielestä miltei poikkeuksetta “kovassa” talousmaailmassa vain pilvilinnojen rakenteluna tai älyttömänä haihatteluna. Usein kapitalismin kritisoijat leimataankin heti kättelyssä joko verenhimoisiksi kommunisteiksi tai täydellistä sekasortoa kannattaviksi anarkisteiksi. Tällaisen leimaamisen pohjalla lienee houkutus käyttää ikivanhaa agumentoinnin tehokeinoa eli olkiukkoa, jolla vastapuolen argumentit yritetään saada vaikuttamaan täysin epäuskottavilta ja naurettavilta – siis ajatuksilta, joita ei tarvitse ottaa tosissaan.

Yksi osoitus tällaisesta leimaamisesta oli esimerkiksi marraskuussa Ylen verkkosivuilla julkaistu, Helsingin yliopiston sosiaalipoliitikan professorin Heikki Hiilamon kolumni. Kolumnissaan Hiilamo rinnasti jatkuvan talouskasvun ja kapitalismin kyseenalaistajat “punaisiin khmeereihin”, jotka syyllistyivät nykyisen Kambodžan kuningaskunnan alueella 1970-luvulla tunnetusti hirmutekoihin muun muassa terrorin ja mielivaltaisten teloitusten myötä.  

Tilanne onkin Tanskasen mukaan johtanut siihen, ettei eduskunnassakaan ole käytännössä yhtäkään puoluetta, joka todella vastustaisi talouden loputonta kasvattamista. Ajatus jatkuvasta talouskasvusta otetaan siis ikään kuin annettuna, vailla kriittistä tarkastelua.

Tanskanen haluaa myös lisätä, ettei kapitalismin haastaminen todellakaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi palata takaisin pelkkään agraaritalouteen. Hänen mukaansa monet taloutemme peruspalikoista – kuten käsitykset markkinoista, rahasta, velasta, lainasta ja yrityksistä – ovat olleet olemassa jo ennen kapitalismia ja voisivat sitä olla jatkossakin. 

Tanskasen väitteissä on perää. On esimerkiksi kiistatta totta, että ajatus jatkuvasta kasvusta on historiallisesti kietoutunut erittäin vahvasti fossiilisiin – ja ympäristön kannalta hyvin haitallisiin –  polttoaineisiin. Ovathan ne olleet pitkään hyötysuhteeltaan sekä hinnaltaan ylivertaisia verrattuna vastuullisempiin vaihtoehtoihin. 

Isoa osaa nykytilanteessa näyttelee myös hyvän hinnan öljystään saavien suuryritysten valtava lobbaustyö fossiilisten polttoaineiden hyväksi ympäri maailman parlamentteja. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin, kuinka suuryhtiö Shell pyrkii vaientamaan ympäristöjärjestö Greenpeacen kritiikin haastamalla tämän oikeuteen.

Toinen jatkuvan kasvun mahdollistanut seikka on ollut tuotannon siirtäminen kalliimman työvoiman maista globaaliin etelään. Globaalissa etelässä työvoima on halvempaa siksi, että siellä työolosuhteisiin tai työntekijöiden oikeuksiin ei tarvitse kiinnittää samalla tavalla huomiota kuin esimerkiksi Suomessa. Myöskään ammattiliitot eivät ole olleet niin elinvoimaisia, että ne olisivat voineet neuvotella työntekijöilleen parempia palkkoja. 

Viime aikoina monet poliitikot ja yritysjohtajat ovatkin väläytelleet positiivisena tulevaisuuden vaihtoehtona siirtymistä ”alustatalouteen” ja ”verkottuneeseen digimaailmaan”. Nämä puheet eivät herätä Tanskasessa hilpeyttä. Pikemminkin hän kuulostaa lähinnä epäuskoiselta ja turhautuneelta. 

”Usein keskustelu käännetään nykyään siihen et me voitais ikään kuin siirtyä tästä fossiilikapitalismista tällaiseen abstraktiin, aineettomien palveluiden talouteen, jossa vahvasti nojataan digitalisaatioon. Mut tässä ongelmana on se, että eihän digitaalisessa oo mitään abstraktia, nää meidän laitteet on hyvin materiaalisia ja konkreettisia. Et esimerkiksi kuluttajateknologia ja älylaitteet, niin se on sellanen ala, johon kaikkein todennäköisimmin kietoutuu modernia orjuutta ja vakavia ympäristöongelmia.”

Tämän sanottuaan Tanskanen miettii hetken sanojaan, ja lisää sitten vielä painokkaasti: ”Yksi perimmäinen ongelma tässä on se, että kapitalismi perustuu olennaisesti ajatukselle voittajista ja häviäjistä. Tässä tapauksessa häviäjiin kuuluu suurin osa maailman ihmisistä ja nimenomaan ne, joilla on jo valmiiksi asiat huonosti ja keillä se kaikkein raskain työ teetetään.” 

Myös tälle väitteelle on löydettävissä liuta perusteita. Esimerkiksi varallisuuden jakautumista seuraavan Oxfamin mukaan yli 63% kaikesta vuoden 2020 jälkeen maailmaan syntyneestä varallisuudesta on päätynyt rikkaimman yhden prosentin haltuun. Taloustieteen professori Yanis Varoufakis onkin esittänyt, että olemme siirtymässä kapitalismista takaisin feodalismiin, jossa suuryhtiöiden johtajat nauttivat samanlaisesta asemasta kuin entisajan maaherrat. 

Puhuessamme voittajista ja häviäjistä en malta olla tiedustelematta Tanskasen mielipidettä yhteiskuntamme kilpailullisuudesta ja sitä seuranneesta self-help-kulttuurista. 

”Mehän yritetään hoivata itseämme jatkuvasti kuntoon tässä ihan järkyttävän yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, jossa se ahdistus paradoksaalisesti kumpuaa nimenomaan siitä yltiöindividualistisesta kulttuurista joka alunperin laittaa meidät kilpailemaan toisiamme vastaan.”

Kuulostaa tutulta, eikä vähiten koulumaailman osalta. Esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat ovat tunnetusti räjähtäneet viime vuosina käsiin. 

”Niin. Mehän kytätään koko ajan pakkomielteisesti omia ja toisten suorituksia, mitataan jokaista nukuttua minuuttia ja kehon rasvaprosenttia ja ollaan valjastettu koko elämä tähän ‘minä-projektiin’, jonka toivotaan sit tuottavan hedelmää jossain työelämässä… Jo lapsesta asti koulumaailmassa opitaan siihen et toiset nähdään usein vaan kilpailijoina ja ikään ku esteinä omalle menestykselle. Ja sitten ihmetellään kun niin monella nuorella on paha olla. Jos mennään vaikka jonku Gaussin käyrän mukaan niin silloinhan se toisen epäonnistuminen on nimenomaan sun onnistuminen. Et onhan se absurdia.”

Mutta mitä tilalle?

Usein kuulee sanottavan, että kapitalismia ja jatkuvan kasvun eetosta on helppoa kritisoida, mutta paljon vaikeampaa on esittää varsinaisia konkreettisia vaihtoehtoja nykyjärjestelmälle. Mainitsen tämän ongelman myös ääneen. Tanskanen ei tätä hätkähdä, vaan kääntää kysymyksen rauhallisesti päälaelleen pyytäen meiltä jokaiselta omien arvojemme uudelleentarkastelua. 

“Olennaista ois muuttaa sitä ajatusta siitä, että mitä se korkea elintaso ja hyvä elämä oikeastaan edes tarkoittaa? Et mitä jos se tarkoittaiski, että me ei jatkuvasti kilpailtaiskaan toistemme kanssa? Meillähän on täällä jo kaikki mitä me tarvitaan. Mitä jos me voitaiskin vaan olla rauhassa, viettää aikaa yhdessä ja lukea hyviä kirjoja.” 

Todellinen onni tuleekin Tanskasen mukaan aivan muualta kuin rahasta tai menestyksestä kilpailussa. 

”Kun mie ite mietin että mikä on arvokasta —  ja myös se kun lukee tutkimuksia joissa tätä asiaa on ihmisiltä kysytty — ni yleensähän kuvataan esimerkiksi terveyttä, turvallisuutta, perhettä, rakkautta ja aikaa… Et mitä jos se oikea arvo alettaiskin antaa tällasille asioille? Se että meillä ei oiskaan sitä ääretöntä kiiltävien tavaroiden mahdollisuutta — jotka on tuotettu luonnon ja toisten ihmisten selkänahasta — niin mie näen että meiän elämä ja elintaso voiski oikeastaan just parantua sitä kautta.” 

Juttelemme vielä hetken ennen kuin on aika kiittää Tanskasta haastattelusta, sulkea puhelin ja hypätä takaisin oman arkeni rattaisiin. Piipahdan kuitenkin ensin yliopiston verkkosivuilla, jonne on juuri ilmestynyt uusia arvosanoja. Kiroan ääneen kun tajuan, että useampi kurssikaverini on saanut tentistä paljon paremman tuloksen kuin minä.

Viha ja kateus sumentavat hetkeksi näkökenttäni. Tästä sisuuntuneena alankin väsäämään itsestäni uutta ja uljasta ansioluetteloa, jonka tarkoitus on tietysti vakuuttaa työnantajat siitä, miksi juuri minä olisin se oikea valinta. 

Tanskasen kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeisinä päivinä jokin on kuitenkin muuttunut. En saa uutta ansioluetteloani valmiiksi. Ajatus omasta erinomaisuudestani on alkanut vahvasti epäilyttää. Itseni jatkuva piiskaaminen kilpailuun “menestyksestä” on sekin alkanut tuntua sanalla sanoen jotenkin järjettömältä. 

Huomaan pohtivani Tanskasen aiemmin esittämää kysymystä yhä useammin: “Mitä se korkea elintaso ja “hyvä elämä” oikeastaan edes tarkoittaa?” 

Katselen ympärilleni. Ajattelen, että onhan minulla sentään oma huone ja vähintäänkin siedettävä kämppis jakamassa keittiötä. Yöpöydältä löytyy kasa Saarikosken kuulaimpia runoja, puhelinsoiton päässä muutama uskollinen ystävä ja viikonlopuksikin on ihan lupaavia suunnitelmia. Mitä jos siinä olisikin jo kaikki, mitä todella tarvitsen?