Teksti: Tilda Lassila • Kuvitus: Elli Pihlajaniemi

Kirjoittaja ei väitä antavansa kattavaa, puolueetonta tai edes kovinkaan asiantuntevaa analyysia. Hän on seurannut vaaleja niin läheltä kuin kaukaa ja pohtinut niin puoluekantaansa kuin alavalintaansa. 

28.3.

Kirjoitin tämän lehden viime numeroon siitä, kuinka vaalikeväässä on minulle urheilujuhlan tuntua. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä kisaväsymys. 

Eilen, kun talsin vaakatasoisessa lumiräntäsateessa kohti kotia mietin, kuinka paljon mahtaa väsyttää heitä, jotka minulle säästä huolimatta tarjosivat ehdokkaansa lentolehtistä. Julkinen hatunnosto demokratian arjen sankareille. 

“Miksi tämä on tällä kertaa näin kamalaa?” kysyi joku Twitterissä viitaten vaaleihin. 

Niinpä. 

Ensinnäkin, näissä vaaleissa ei tunnu olevan teemoja. Tai on yksi: velka. Velasta ollaan huolissaan ja huolissaan ollaan myös siitä, että jotkut eivät ole tarpeeksi huolissaan. Velasta on vaikea innostua, sillä valtionvelasta on puhuttu niin kauan kuin vaan suinkin olen jotain politiikasta ymmärtänyt. Muistaakseni näin ensimmäistä kertaa peruskoulussa sen netistä löytyvän laskurin, jossa valtion velan määrä lisääntyy reaaliaikaisesti ja vilisee silmissä. Toisin sanoen old news. On myös jokseenkin vaikea kokea suuria tunteita valtionvelan kaltaista abstraktia konseptia kohtaan silloin, kun ostaa omat kauramaidot ja kahvit velaksi. Oman verkkopankkisovellukseni lainat-sivua en ole uskaltanut avata vuoteen, mutta se tuntuu silti merkittävästi konkreettisemmalta huolenaiheelta. Miksei kukaan opiskelijajärjestöjen pyrkimyksistä huolimatta ole huolissaan minun velastani?

”Oikeudenmukaisuudesta puhutaan velan kohdalla, mutta jostain syystä vain velan kohdalla.”

Pidän myös jokseenkin omituisena sitä, miten on puoluerajoista huolimatta näinkin helppo yhtyä mantraan, jossa “valtionvelkaa ei saa jättää tuleville sukupolville”. Oikeudenmukaisuudesta puhutaan velan kohdalla, mutta jostain syystä vain velan kohdalla. 

En toki ole kovinkaan innoissani maksamassa valtion velan korkokuluja, ja ettei kukaan nyt vaan saisi väärää käsitystä, niin olen minäkin huolissani. Mutta miksi on niin vaikeaa korvata sanaa “velka” sanalla “elinkelvoton planeetta”. Itse koen kotiplaneetan tuhoutumisen paljon konkreettisempana kuin valtion velan. Ehkä olen vähemmistössä.

Muita asioita, joita ei kannattaisi jättää tuleville sukupolville: romutettu hyvinvointivaltio ja mielenterveysongelmat. Esimerkiksi. 

Mutta ei sitten puhuta niistä, ei pakolla. 

Kävin vanhempieni luona katsomassa Ylen vaalitentin, jossa Orpo, Marin ja Purra ottivat yhteen. “Kyllä tässä niin taitaa käydä, että persut voittavat vaalit”, totesi vanhempani. Tunnelma oli vähintäänkin ikävä.

Tätä tekstiä kirjoittaessa on juuri tullut Helsingin Sanomien viimeinen gallup ennen vaaleja. Yleltä on tulossa vielä yksi. Kokoomuksen johto on kaventunut 0,6 prosenttiyksikköön, persut ja demarit ovat tasoissa kakkospaikalla. Kevyt kylmä hiki tuntuu läpi kehon, kun katson uutista luennolla. 

Vaaleja ennen SDP, vihreät ja vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet, etteivät lähde perussuomalaisten kanssa hallitukseen. Keskusta puolestaan on ilmoittanut, ettei jatka nykyisellä hallituspohjalla – toki sen jälkeen, kun oli ensin tuominnut muiden tavan kieltäytyä leikkimästä tiettyjen puolueiden kanssa. 

Kun mitään substanssia ei näissä vaaleissa tunnuta käsiteltävän, on hallituspohjia pyöritelty senkin edestä. Kokoomus on hallituksessa joka tapauksessa. Varteenotettavina vaihtoehtoina ovat sinipuna ja perusporvari, eli mukaan lähtee joko Marin tai Purra. Mikäli demarit voittavat, on käytännössä silloin ainoa mahdollisuus sinipuna, mikäli keskusta ei muuta mieltään tai pieniä ihmeitä tapahdu äänestystuloksessa. 

Perussuomalaisten voitto on se kaikista pelottavin. Kysymys silloin kuuluu, taipuuko Orpo leikkimään Purran ehdoilla. Todella toivon, että kokoomuksella on tarpeeksi selkärankaa, ettei se lähde mukaan ihmisoikeuksia, ilmastotoimia ja EU:ta vastustavan puolueen pillin mukaan pelleilemään. Mutta mistäs sitä tietää. Jos ei lähde, niin ei hallitusta saada muodostettua – ainakaan enemmistöhallitusta. 

On vaikea sanoa, kumpi kuulostaa dystooppisemmalta: persuvetoinen hallitus aikana, jolloin ilmastotoimista ja ihmisoikeuksista ei missään tapauksessa olisi yhtään varaa jarruttaa vai (mahdollisesti pitkittyvä) valtatyhjiö, jossa enemmistöhallitusta ei saada kasaan aikana, joka kerta toisensa jälkeen on todistanut oman arvaamattomuutensa ja epävakautensa. 

Vaalien kuumimmat sanat ovat olleet kokoomuksen esittelemä koulutuksen erityissuojelu sekä taktinen äänestäminen. Molemmat aiheuttavat omalla tavallaan lieviä turhautumisen tunteita. Kaikista paras termi on kuitenkin ollut Anna-Maja Henrikssonin Strömsö-porvari, jolla hän kuvaili puolueensa politiikkaa. 

Itse ainakin aion kuluttaa viimeiset vaaliviikon päivät haaveillen siitä, että voisin olla kutomassa villapaitoja vailla huolia ja murheita toimeentulosta tai tulevaisuudesta. 

5.4. 

Pölyllä on ollut pari päivää aikaa laskeutua vaalien jäljiltä. Siinä vaiheessa, kun tämä lehti vappuna saavuttaa potentiaalisen lukijansa, saattaa olla, että kaikki asetelmat ovat muuttuneet useaan otteeseen. Meillä voi olla hallitus, meillä voi olla olematta. Joten lukekaa tätä historiankirjoituksena ja erään riviopiskelijan julkisena tunteiden käsittelynä. 

Vaali-ilta antoi kunnollisen jännitysnäytelmän. Ennakkoäänten räsähtäessä ruutuun ero ykkösenä olleen kokoomuksen ja toisena olleen SDP:n oli 0,1 prosenttiyksikköä. Tälläisissä marginaaleissa kuljettiin koko ilta. Yhdessä vaiheessa demarit menivät prosenteissa ohi, mutta olivat paikoissa silti kakkonen. Niin, niin kutkuttava tilanne. Myönnän, että ajatus “Voisiko Marin sittenkin voittaa?” käväisi mielessä. Myös “Voivatko perussuomalaiset sittenkin voittaa?” kaikui päässäni persujen kaventaessa eroa kokoomukseen. Lukija voi itse päätellä, millaisia eroja mielentilassa näiden kahden välähdyksen välillä oli. Kokonaisuudessaan koen, että tulosilta tuhosi arviolta noin puolet toimivista aivosoluistani ja nostatti verenpainetta merkittäviä määriä. Jännitysnäytelmä, kyllä, mutta millaisella lopetuksella?

”Tavallaan heräsin maanantaina hyvin erilaiseen Suomeen kuin edellisellä viikolla.”

Vaalien jälkeisenä maanantaina tuntui, että sosiaalinen media oli kahtiajakautuneempi kuin koskaan. Tunnen ihmisiä kohtuullisen kattavasti oikeisto-vasemmisto-akselilta. Joka toisessa Instagram-storyssa puhuttiin pahoinvoinnista ja dystopiasta, joka toisessa juhlittiin vaalivoittoa antaumuksella. Kaksi aivan päinvastaista näkemystä täysin samasta tapahtumasta: täystuho ja unelmien täyttymys. Aivan kuin tuttuni eläisivät aivan erilaisissa todellisuuksissa. 

Valtiotieteellisestä näkökulmasta vaalien tulos ei ollut sinänsä mitenkään yllättävä. Oppositio voitti, hallitus hävisi. Poikkeuksellista oli se, että pääministeripuolue onnistui lisäämään kannatustaan aiemmista vaaleista. Voittoon se ei kuitenkaan riittänyt, vaan kokoomus ja perussuomalaiset kiilasivat demareiden edelle. Sekä vihreät että vasemmistoliitto kokivat karmaisevan vaalitappion. Niin sanottu taktinen äänestäminen – todennäköisesti monien muiden asioiden rinnalla – toi demareille kolme lisäpaikkaa mutta vei vihreiltä ja vasemmistoliitolta yhteensä kaksitoista. Punavihreä voitonpäivä tämä ei ainakaan ollut. 

Vaalien alla puhuttaneet hallituskokoonpanot realisoituvat nyt entistä enemmän vaalituloksen myötä. Keskisuurista puolueista tuli nyt pieniä puolueita ja suurista puolueista entistä isompia. Varmaa – ainakin jos halutaan enemmistöhallitus – on se, että kaksi isoa ja jokunen pieni on hallituksessa. 

Keskustapuolueen saatua takkiinsa niin pahasti, että on vaikea uskoa puolueen ollen suurin vastikään toissa vaaleissa, on hyvin todennäköistä, ettei sitä nähdä hallituksessa. Toki tilanne voi muuttua, mutta Annika Saarikko on julkisesti todennut kohtuullisen yksiselitteisesti, että keskustan paikka on oppositiossa. Mitä sellaista Orpo voisi tarjota keskustalle, että se lähtisi hallitukseen? Ainoa asia, mitä keskusta taitaa toivoa, on kannatusta ja mahdollisuutta puolueen uuteen nousuun. Marin-ilmiöstä huolimatta taitaa olla politiikan luonnonlaki, ettei sitä hallitusvastuulta saa. 

Vihreiden karmaisevan tappion jälkeen ei varmaan heilläkään ole samanlaista hinkua hallitukseen kuin joskus vaalikevään alkupuolella. Voisin kuitenkin väittää, että jompikumpi tarvitaan: vihreät tai keskusta. 

Hallitusvaihtoehdot kuulostavat molemmat huonoilta. Pienituloisen opiskelijan näkökulmasta aidosti hieman pelottava perusporvarihallitus (vaiko sinimusta?) tai todennäköisesti kovin aikaansaamaton sinipuna. Kuten kaikki ovat kaikkialla jo kertoneet, neuvotteluista tulee varmasti haastavat. Lisäksi mietityttää, mikäli persut saavat rellestää ja kasvattaa kannatustaan entisestään oppositiossa myös seuraavat neljä vuotta, mitä sitten tapahtuu? Olisiko persupelkoon kuitenkin parempi, että hallitusvastuun annetaan tehdä tehtävänsä ja osoittaa puolueen epäkohdat myös kansalle?

Vaalien seurauksena pitää hyvästellä myös Suomi, jossa pääministeri on kansainvälinen rokkitähti, ja nuoret naiset pyörittävät valtakuntaa. On odotettavissa, että muut viisikon jäsenet vaihtuvat. Li Andersson ja Marin ovat tämän jo vahvistaneet; Maria Ohisalo ja Saarikko eivät ole vielä jatkosuunnitelmistaan ilmoittaneet, mutta en yhtään ihmettelisi, mikäli vihreiden ja keskustan johdossa nähtäisiin myös uusia hahmoja. 

Tavallaan heräsin maanantaina hyvin erilaiseen Suomeen kuin edellisellä viikolla. Koen jokseenkin ahdistavaksi sen, miten moni äänesti avoimen rasistisen, misogynistisen ja taantumuksellisen politiikan puolesta. Koen jokseenkin ahdistavaksi sen, että ilmaston puolestapuhujat kokivat vaalitappion. Koen jokseenkin ahdistavaksi sen, että eduskunta täyttyi keski-ikäisillä konservatiiveilla – vaikkakin positiivisena nostona pakko sanoa, että nyt eduskunnassa on ensi kertaa myös oman sukupolveni eli z-sukupolven edustajia. Koen jokseenkin ahdistavaksi sen, että en tiedä, mitä köyhänä opiskelijana toimeentulolleni tapahtuu. 

Tämä Suomi ei resonoi kanssani. 

Esitän nöyrän toiveeni, jos kukaan kuulee, että tätä maata ja maailmaa ei tuhottaisi seuraavan neljän vuoden aikana. Antakaa minun pitää uskoni siihen, että kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Toiveikkuuden nimessä en aio päättää tätä tekstiä erääseen Li Anderssonin vaali-illan sitaattiin, vaikka mieli ehkä tekisi. •