“Koska veri vetää itään jos päihteistä pitää

Ja pääkopasta löytyy hädintuskin mitään”

Teksti: Vivian Asikainen Kuva: Karun Verma

”Pienenä omat vanhemmat kielsivät menemästä Itä-Helsinkiin.” ”Parasta aseman lähellä asumisessa on, että täältä pääsee nopeasti pois.” Jossain keskellä betonista viidakkoa kaakelit koristavat seiniä ja vanhat ostarit muistuttavat kultaisesta 1960-luvusta ja sen ihmeistä. Tervetuloa lähiöön, jonka identiteetti on yhtä monimuotoinen kuin sen asukaskunta.

Ikävät kommentit ovat enemmän tai vähemmän huulenheittoa, johon olen itsekin ajoittain lähtenyt mukaan. Lähiöihin liittyy paljon ennakkoluuloja ja epämieluisia käsityksiä, joista suuri osa saattaa olla vanhentuneita ja perustua 1990-luvun ilmiöihin: maahanmuuton lisääntymiseen ja monikulttuurisuuteen, hätäiseen rakentamiseen, lama-ajan pahoinvointiin ja siihen liittyvään nuorisojengien ja huumeiden uhkaan. Toisaalta osa käsityksistä saattaa kuitenkin olla perusteltuja.

Vähävaraisuuden tai huono-osaisuuden liittäminen tiettyyn kaupunginosaan tuntuu silti todella oudolta, sillä nykyään kaikkialla on niitä kuuluisia kaupungin vuokra-asuntoja. Kilometrin päästä ostarilta löytyy hulppeita omakotitaloja. En kuitenkaan varmasti ole väärässä, jos totean yleisen käsityksen Helsinkiä ympäröivistä lähiöistä olevan melko karu ja turvaton.

Omat kokemukseni lähiölapsuudesta Itä-Helsingissä yhdistyvät luontoon, mereen ja yhteisöllisyyteen. Lähiöiden asukkaiden, kuten minun, omat kokemukset eroavat selvästi stereotypioista. Usein ihmiset tuntuvat korostavan omassa asuinalueessaan juuri luonnonläheisyyttä, hyviä palveluita tai yhteisöllisyyttä levottomuuden sijaan. Monet kertovat ylpeästi asuneensa samalla alueella vuosikymmeniä. Muistan itse, miten ennen tiettyä ikää metrolla ei uskaltanut kulkea yksin, varsinkaan Helsingin keskustaan. Vasta vanhempana on alkanut kiinnittää enemmän huomiota asemalla ja kauppakeskuksissa hengaileviin juoppohin ja äänekkäisiin nuorisojengeihin. Identiteetti suhteessa omaan kaupunginosaan on muotoutunut sen jälkeen, kun on muuttanut pois. Yhtäkkiä tajuaa esittelevänsä olevansa kotoisin Itä-Helsingistä, ihan vain Helsingin sijaan. Onko siinä muka eroa, ja onko ero niin merkittävä, että sen haluaa sanoa ääneen?

Yhteinen kasvupaikka yhdistää, kun kohtaa uusia ihmisiä myöhemmin elämässä. Jotain merkittävää lähiöissä kasvamisessa on ollut. Yhdistävä tekijä auttaa samastamaan lapsuuden kokemuksia. Siinä kohtaa merkittävää ei ole varallisuus tai omat lähtökohdat. Yhtenäisyyden kokemus luo positiivisen pohjan alkavalle ystävyydelle. Eräs huomio lähiöiden ominaispiirteistä on kielenkäyttö ja sen erilaisuus, joka on korostunut nimenomaan vasta, kun on lähtenyt pois lähiöympäristöstä. Lähiönuoret puhuvat suoremmin. Kieli on ronskimpaa, kun taas nykyisessä yliopiston ympäristössä asiat ilmaistaan latteammin. Lähiöissä huumeista puhutaan avoimemmin ja n-sanaa kuulee. Kyse on todella pienistä sävyeroista.

Millainen identiteetti ja asumisen kokemus sitten on? Vaikka lähiöidentiteetti tuntuu välillä ristiriitaiselta ja vaikealta, enemmän siihen liittyy ylpeys. Eräs ystäväni kuvasi hyväksi puoleksi sen, että on nähnyt ihmisiä paljon erilaisista lähtökohdista ja kohdannut eri ihmisiä avoimin silmin. Nykyään aseman vanhat juopot ja nistit osaa liittää asunnottomuuteen, päihdeongelmiin ja vähävaraisuuteen.Vilkkaat nuorisoporukat tuntuvat omaa rauhaa häiritseviltä levottomilta riehuvilta. Päihteet ovat enemmän silmillä, mutta lapsena niitä on osannut katsoa avoimemmin ja luonnollisemmin. Lähiöidentiteetti on vahvuus, joka opettaa kohtaamaan erilaisia ihmisiä neutraalimmin ja ilman ennakkoluuloja.

Kirjoittaja on Poleemin päätoimittaja. Poleemi on VOOn ensirakkauden Polhon ainejärjestölehti, joten myös Policyn ja Poleemin välit ovat läheiset ja lämpimät.