Meillä on tapana ymmärtää kiusaaminen yksilöiden väliseksi kinasteluksi. Tämä käsitys haastetaan kirjailija Iida Rauman romaanissa Hävitys, jossa kiusaaminen kuvataan yhteiskunnallisena ilmiönä. Kiusaamisen yhteiskunnallinen konteksti olisi hyvä ottaa huomioon myös puhuttaessa yliopistokiusaamisesta.

Teksti: Eero Lipponen Kuvitus: Noora Pelkonen

28.2.2023 Helsingin Sanomat uutisoi Helsingin yliopistossa tapahtuvasta kiusaamisesta. Toimittaja Noona Bäckgrenin kirjoittamassa ”Aistin, ettei minusta pidetty” -jutussa haastatellaan Peteriä, joka kertoo tulleensa kiusatuksi tietojenkäsittelytieteiden ohjelmassa viime vuosikymmenen lopulla. Kiusaamista harjoittivat muut opiskelijat, jotka esimerkiksi häpäisivät Peteriä opiskelijoiden yhteisissä keskusteluryhmissä. Kiusaamisen seurauksena Peter joutui keskeyttämään opintonsa ja elää artikkelin mukaan tällä hetkellä pääosin Kelan kuntoutustuella. 

Voisi olettaa, että tällaisen jutun keskiössä olisi kiusaajien toiminta ja yliopisto kiusaamisen kontekstina. Näin ei kuitenkaan ole. Toimittaja kiinnittää jatkuvasti huomiota Peterin yksilöllisiin ominaisuuksiin ja henkilöhistoriaan. Peterin maahanmuuttajatausta mainitaan, ja hänen kerrotaan olleen pienenä luokan ”hiljainen poika”. Peterin aiemmasta masennuksesta raportoidaan, ja hänen taustansa kiusattuna kaivetaan esiin.

Artikkelissaan Dekontekstualisaatio kiusaamiskirjallisuudessa suomalaista kiusaamiskirjallisuutta tutkineet Anne-Maria Väisänen ja Maija Lanas kuvaavat tällaista yksilöiden ominaisuuksiin keskittyvää kiusaamispuhetta dekontekstualisaation käsitteellä. Kysymys on siitä, että kiusaamisen yhteiskunnallinen ja institutionaalinen konteksti hämärtyy, kun huomion keskipisteenä ovat kiusatun tai kiusaajan yksilölliset ominaisuudet.

Dekontekstualisoitunutta kiusaaminpuhetta voisi verrata yksinkertaistettuun yhtälöön. Yhtälön ulkopuolelle on jätetty hankaluuksia aiheuttavat muuttujat, kuten seksismi, rasismi ja koulutusinstituutioiden kilpailullisuus. Näin on saatu aikaan dekontekstualisoituneen kiusaamispuheen kaava: kiusatun ominaisuus (esim. erilaisuus) plus kiusaajan ominaisuus (esim. suvaitsemattomuus tai aggressiivisuus) on yhtä kuin kiusaaminen. 

Helsingin Sanomien artikkelissa esitetään, että ”[k]iusaamisessa on usein kyse kyvyttömyydestä hyväksyä erilaisuutta.” Näin lukijan huomio suunnataan kiusatun erilaisuuteen sen sijaan, että tarkasteltaisiin kiusaamista tuottavia konteksteja, kuten kilpailullista ja hierarkkista yliopistoa. 

Kun kiusaaminen nähdään tällä tavoin yksilöllisessä eikä yhteiskunnallisessa valossa, tullaan helposti syyllistäneeksi kiusaamisen uhria. HS:n artikkelissa toimittaja Bäckgren viittaa professori Christina Salmivallin tutkimuksiin ja toteaa, että “lapsuusaikana tapahtunutta kiusaamista vielä aikuisenakin ’märehtivät’ ihmiset esimerkiksi masentuvat herkemmin”. Hän haastattelee myös ”ainejärjestölähdettä”, jonka mukaan ”Peterin oma keskustelutyyli on ollut hyvin provosoiva ja kärkäs, ja tämä on vaikuttanut siihen, miten ihmiset ovat häneen suhtautuneet.”

Toimittaja kehystää tapauksen niin, että jutun perusteella on helppo päätyä seuraavanlaiseen päätelmään: “erilainen” ja “kärkäs” Peter on provosoinut kanssaopiskelijat kimppuunsa, minkä jälkeen hän on ryhtynyt “märehtimään” asioita ja masentunut. Peter on kaksinkertainen syypää: syypää kiusaamiseen, syypää masennukseen – sekä provokaattori että märehtijä. 

Sanottakoon, ettei tällainen puhetapa varsinaisesti kannusta kiusaamisen uhria hakemaan oikeutta. Tämä on dekontekstualisoituneen kiusaamispuheen ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on rajoittunut käsitys keinoista kiusaamisen ehkäisemiseksi. 

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen johtaja Jussi Kangasharju korostaa HS:n artikkelissa, että “[j]okaisella yliopiston esihenkilöllä ja opettajalla on velvollisuus puuttua asiaan havaitessaan häirintää tapahtuvan työ- tai opiskeluyhteisössään”. Peter itse esittää, että tutortoimintaa ”pitäisi valvoa tarkemmin ja vaatia nollatoleranssia epäasialliselle käytökselle.”

Yksilöllinen puuttuminen ja tutortoiminnan tarkempi valvonta eivät välttämättä ole huonoja keinoja kiusaamisen kitkemiseksi. Niiden korostuminen kielii kuitenkin sokeudestamme konteksteille. Jos emme ymmärrä, miten kiusaaminen syntyy erityisissä yhteiskunnallisissa ja institutionaalisissa konteksteissa, emme osaa vaatia vallitsevien asiantilojen, toimintatapojen ja rakenteiden muuttamista. Tällöin, kuten huomasimme, olemme myös alttiita syyllistämään kiusattua.

Välttääksemme nämä virheet meidän tulee ymmärtää kiusaaminen väkivaltana, joka ilmenee erityisissä institutionaalisissa ja yhteiskunnallisissa puitteissa. Toisin sanoen meidän täytyy rekontekstualisoida kiusaamispuhe, palauttaa kiusaaminen konteksteihinsa. 

Hävitys ja kiusaamisen rekontekstualisoiminen

Teoksessaan Koulutusihmeen paradoksit sosiologi Hannu Simola määrittelee ”koulunpidon yhteiskunnallisiksi reunaehdoiksi” joukkomuotoisuuden, pakollisuuden ja valikointivelvollisuuden. Toisin sanoen kouluopetus ei ole yksilöllistä, vaan opetuksen kohteena on joukko oppilaita. Kouluun ei myöskään mennä vapaaehtoisesti vaan oppivelvollisuuden paino harteilla. Kaiken lisäksi koulu seuloo oppilaat erilaisille urapoluille ja siten uusintaa yhteiskunnallisen työnjaon ja hierarkian. Tähän viittaa termi “valikointivelvollisuus”. 

Koulunpidon reunaehdoista seuraa, että opettajat käyttävät jatkuvaa valtaa oppilaisiin nähden. Velvollisuudentuntoisina he valikoivat arvosanat ja asettavat oppilaat Gaussin käyrälle. Koulunpidon yhteiskunnalliset reunaehdot ja opettajien valta oppilaisiin nähden muodostavat koulukiusaamisen institutionaalisen kontekstin. 

Tätä kontekstia ja sen suhdetta kouluväkivaltaan on kuvattu tarkkanäköisesti myös taiteessa. Tästä loistava esimerkki on viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos: Iida Rauman Hävitys-romaani. Romaanissaan Rauma osoittaa, miten kouluinstituutio tuottaa oman väkivallan lajinsa, koulukiusaamisen. Lisäksi hän asettaa kouluväkivallan laajempaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen kontekstiin. 

Hävityksessä pakollisuus ja joukkomuotoisuus kytketään kiusaamiseen oivaltavalla rinnastuksella. Kirjan kertojahahmo A vertaa koulua ahtaaseen massatuotantolaitokseen, jossa kanoja kasvatetaan:

Hän [A] luki kotieläinten hoitoa käsittelevästä tietokirjasta, että kanat nokkivat toisiaan lähinnä ahtaissa ja epälajityypillisissä oloissa, koko peruskoulu – – yksi pirun ankea, kananpaskalta ja antibiooteilta löyhkäävä massatuotantolaitos[.]

Rinnastus vihjaa, että joukkomuotoinen ja pakollinen koulu on lapsen “luonnolle” yhtä outo kuin häkki kanan luonnolle. Joukkomuotoinen ja pakollinen instituutio lietsoo oppilaiden aggressiota, samoin kuin “ahdas” ja “epälajityypillinen” häkki yllyttää kanoja nokkimaan. Ei kiusaaminen eikä nokkiminenkaan ole luonnonmukaista käyttäytymistä. Pikemminkin ne ovat määrätyn kontekstin, koulun tai kanalan, synnyttämiä – tai vähintäänkin vahvistamia – toimintatapoja. 

Rauma linkittää myös koulun valikointitehtävän kiusaamiseen. A muistelee romaanissa kouluaikansa totalitaristisia arviointikäytäntöjä: ”kaikki arvioitiin numeroin, joka ikinen pituushyppysuoritus, piirustus, kuperkeikka, melodiasanelu tai valmiiksi täytetty matematiikanvihko”. Arvioinnin totalitarismissa opettajat heijastavat ”omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin” ja käyttävät numeroarvosanoja rangaistakseen inhokkejaan ja palkitakseen suosikkejaan. Oppilaiden on helppo seurata esimerkkiä ja lällätellä paksukalloiseksi leimatulle luokkakaverilleen.

Aikuisten valta lasten yli kuvataan Hävityksessä totaalisena. Romaanin toisen päähenkilön, Iran, mukaan opettajat käyttävät valtaansa simputtamiseen:

Pipot ja lippikset. Muistatsä miten ne aina hoki niitä pipoi ja lippiksii ja komenteli ulos ku yritti mennä vessaan, ja jos ei käytäväl tervehtinyt just oikein tai käveli liian lujaa tai käytti väärää ovee nii ain ne keksi jotain mist huomauttaa.

Kun opettajat käyttävät valtaansa ”turhanpäiväiseen kyykyttämiseen”, kertojahahmo A päättelee, ettei ole mitenkään ”ihmeellistä, jos lapsetkin toimivat samoin”. Toisin sanoen lapset jäljittelevät vertaissuhteissaan samoja alistamisen käytäntöjä, joita opettajat harjoittavat suhteessaan heihin. 

Lopulta Rauma kytkee kiusaamisen laajempaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen kontekstiin. Hävityksessä tuo konteksti on 90-luvun lama, ja sitä seurannut leikkauskierre ja lapsiköyhyys. 

Tutkimusten mukaan, mitä rajumpi yhteiskunnallinen eriarvoisuus, sitä enemmän koulukiusaamista, A sanoi, ja hänen lapsuutensa Suomessa varallisuuserot repesivät ja tuloerot kasvoivat nopeammin kuin missään muussa OECD-maassa.

Jos pitää paikkansa, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus lisää koulukiusaamista ja leikkauspolitiikka yhteiskunnallista eriarvoisuutta, silloin leikkauspolitiikka on kiusaamismyönteistä politiikkaa.  

Polvin kiusaamistilanne

Valtiotieteellisen tiedekunnan ainejärjestöt toteuttivat kiusaamis- ja häirintätilannekyselyn keväällä 2021. Kyselyn tulokset paljastivat, että kiusaaminen on polvissa hyvin yleistä. Samalla käynnistyi edelleen jatkuva kiusaamiskeskustelu, jota on käyty paitsi polvin ainejärjestölehdissä, myös valtakunnallisessa mediassa, ainakin Helsingin Sanomissa. 

Monissa puheenvuoroissa kiusaaminen on onnistuttu kontekstualisoimaan ja kiusattujen syyllistämiseltä on nähdäkseni vältytty. Polvissa tapahtuvan kiusaamisen yhteiskunnalliseksi kontekstiksi on yleensä tunnistettu naisviha, joka on liittynyt etenkin viestinnän opiskelijoiden vähättelyyn. On myös arveltu, että ensimmäisen vuoden kilpailu opintosuunnista on yhteydessä kiusaamiseen.

Ansiokkaasta kontekstualisoinnista huolimatta on Polvin kiusaamisongelman ratkaisemiseksi ehdotettu etupäässä yksilöihin keskittyviä toimia, kuten omasta käytöksestä vastuun ottamista, sanktioita ja sovitteluita.

Rakenteellisia muutoksia on penätty huomattavasti harvemmin. Tämä on harmillista, sillä uskon, että esimerkiksi opiskelijoiden heikko taloudellinen asema ja keskinäinen kilpailu työpaikoista lisäävät kiusaamista yliopistolla. Lisäksi voi vain arvella, miten yliopiston sisäiset hierarkiat – niin opettajien ja opiskelijoiden välillä kuin opetushenkilökunnan sisälläkin – vaikuttavat kiusaamiseen. 

Näistä syistä toivonkin, että tulevaisuuden “kiusaamisen vastaisissa ohjelmissa” yksilöihin keskittyviä toimia täydentäisi joukko rakenteellisia muutosvaatimuksia. Näissä ohjelmissa vaadittaisiin opiskelijoiden taloudellisen aseman parantamista ja yliopistodemokratian syventämistä. Lisäksi niissä vannottaisiin antirasismin ja feminismin nimiin. 

Tutkimuslähteet:

Simola, H. (2015): Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.

Väisänen, A. M., & Lanas, M. (2021). Dekontekstualisaatio kiusaamiskirjallisuudessa. Kasvatus, 52(4), 438-449.