Teksti: Tilda Lassila • Kuvitus: Elli Pihlajaniemi

Politiikan alkaessa muistuttaa enemmän huutokilpailuteatteria kuin ratkaisukeskeistä neuvottelua herää kysymys: onko politiikassa enää tahtotilaa yhteisten ongelmien ratkaisemiseen?

Rakastan politiikan draamaa. Uppoudun aamuisin matkalla kampukselle Twitterin syvyyksiin tutkailemaan, mistä sinä päivänä riidellään. Rakastan kannatusmittauksia ja tenttien puintia. Olen valmis antamaan mielipiteeni kaikesta aina puolueiden vaalisloganeista, käytetyistä fonteista, puheiden sanavalinnoista poliitikkojen henkilöprofiilin analyysiin asti. Linkkaan läheisilleni poliitikkojen ulostuloja saatesanoilla “hei näitkö tän” ja voivottelen, kuinka taas ihmisten typeryys tiivistyy twiiteissä. Politiikan penkkiurheilu tuottaa samanlaisia endorfiineja, joita oletan lätkäfanien saavan Suomen pelatessa MM-finaalissa. Vaalikeväässä on minulle suuren urheilujuhlan tuntua.

Mutta välillä sitä nostaa katseen ja pysähtyy miettimään, mikä tässä kaikessa oikeastaan on pointtina. Onko tässä mitään järkeä? Mitä on politiikka ja miksi sitä tehdään? Valtiotieteilijänä politiikkaa määritellään päivä toisensa jälkeen teoreettisena ilmiönä, mutta mitä se on minun elämässäni äänestäjänä, kansalaisena ja tulonsiirroilla elävänä opiskelijana?

Politiikka kuulostaa arkielämässä lähinnä meteliltä; yliopiston ruokalalta steroideilla. Kaikki huutavat omia keskustelujaan kuulematta muita ja kommentoivat välillä vieraisiin pöytiin tietämättä, mistä edes puhutaan. Kaiken huudon keskellä huomaan yhä useammin kaipaavani hiljaisuutta. Intensiivisen myllytyksen, mikrotason päivittäisten kohujen ja valtakunnallisen tason poliittisen teatterin myötä tuntuu, että tekisi mieli puhaltaa kollektiivisesti kaikelle ja kaikille aikalisä. Kun havahtuu todellisuuteen, ettei kyseessä olekaan House of Cardsin jakso vaan aivan oikea elämä, näyttää nykypäivän politiikka helposti lähinnä toivottamalta meuhkaamiselta. Kaikki huutavat, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän miksi.

“Politiikan penkkiurheilu tuottaa samanlaisia endorfiineja, joita oletan lätkäfanien saavan Suomen pelatessa MM-finaalissa.”

Useita vuosia sitten kun ensimmäisen kerran aloin seuraamaan politiikkaa, halusin muuttaa maailmaa. “Silloin kun minulla oli vielä aatteen paloa”, luonnehdin joskus nuorempaa ja naiivimpaa itseäni ja naurahdan päälle. Politiikassa kiinnosti sen mahdollisuudet tehdä tästä yhteiskunnasta parempi, sillä sellaisena politiikkaa oltiin minulle markkinoitu.

Salakavalasti ja vaivihkaa harmaa maailma kuitenkin saartaa ihmisen. Nykyään tuntuu turhan usein siltä, ettei mitään voi muuttaa. Elämä ja maailma siirtyvät kriisistä toiseen, eikä loppua näy. Istuin kaikkien muiden tavoin kaksi vuotta kotona peläten tappavaa virusta, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja maapallomme on kirjaimellisesti tulessa. Ilmastokriisin kello tikittää korvan juuressa. Usein ei voi olla tuntematta selkäpiitä karmivaa pelkoa, että elämme jonkinlaista lopun alkua.

Mutta onneksi meillä on politiikka. Onneksi meillä on poliitikkoja, jotka kilpailevat keskenään siitä kuka tekee maailmasta kaikista parhaimman paikan. Vaaliohjelmat ovat täynnä lupauksia paremmasta huomisesta. Ehkä kaikki onkin hyvin, kunhan vain nämä vaalit saadaan tästä alta pois. Vai onko? Puolueiden vaaliohjelmat ovat täynnä erilaatuisia ratkaisuja, mutta kaikilla onneksi tuntuu olevan ainakin paperilla jonkinlainen tahtotila tehdä ihmisten elämästä parempaa.

Ja niin sen kuuluisi ollakin, ihminen keskiössä ympäristöä unohtamatta. Pyritään siihen, että kaikilla menisi kaikki mahdollisimman hyvin. Ylläpidetään ja kehitetään yhteiskuntaa. Plussaa tietysti olisi maailman pelastaminen siinä rinnalla. Ei politiikan pitäisi olla sen ihmeellisempää. Kaikilla olisi yhteinen tavoite paremmasta huomisesta, mutta moninaisia käsityksiä siitä, miten parempi huominen toteutetaan ja miltä se näyttää. Aidosti uskon, että syvimmällä sisimmässään harva ihminen vastustaa sitä, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus pysyä terveenä, maksaa laskut, kasvattaa lapsensa elinkelpoisella planeetalla ja kouluttautua.

“Tuntuu siltä, että utopia rauhassa elävästä ja hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jota emme tuhoa ja jolla on tulevaisuus, on mahdoton.”

Tuntuu kuitenkin siltä, että utopia rauhassa elävästä ja hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jossa kaikilla on sosioekonomisesta taustastaan, ihonväristään, sukupuolestaan, uskonnosta tai muusta seikasta huolimatta mahdollisuus elää onnellista elämää ympäristössä, jota emme tuhoa ja jolla on tulevaisuus, on mahdoton. Tällaisten ajatusten esittäminen kuulostaa sen naiivin yläastelaisen ulostulolta, jollainen joskus olin.

Politiikka on polarisoitunutta meuhkaamista, jossa perussuomalaiset voivat laukoa salaliittoteorioita väestönvaihdoksesta ja “klassista liberalismia” kannattavat kokoomuslaiset äänestää itsemääräämisoikeutta vastaan. Vaikka absurdiuden taso ei ole tässä maassa vielä saavuttanut esimerkiksi Yhdysvaltojen tasoa, on mielestäni politiikasta kadonnut peruskäsitykset inhimillisyydestä ja empatiasta. Ihmiset vihaavat ja haluavat hyvää vain itselleen. Ratkaisujen etsimisen sijaan riidellään. Ja minkä takia? Sitä luulisi, että kun meitä kaikkia koskettava maailma ja yhteiskunta on sellaisessa tilassa kuin se on, olisi ihmisillä halukkuutta pyrkiä ratkaisuihin ja yhteistyöhön.

Politiikan teatteriin on helppo tuudittautua, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Jos katsoo tarpeeksi lähelle, ei näe kauas. Jos keskittyy siihen, miten Marin suolasi Orpon vaalitentissä ei tarvitse keskittyä siihen, miten ilmastotoimet sakkaavat. Jos huutaa tarpeeksi lujaa, ei kuule sitä tikittävää kelloa.

Optimismini loistaa poissaolollaan, mutta haluaisin silti päättää pohdintani toiveikkuuteen.

Jos ihan rehellisiä ollaan, toivoisin, että maailman suuret ja eksistentiaaliset ongelmat ratkaistaisiin sormia napauttamalla ja voisin palata seuraamaan politiikkaa aivan kuin kyseessä olisi Itse valtiaiden jakso. Toisaalta toivoisin, että teatteri laitettaisiin tauolle ja keskityttäisiin työhön. Poliittisella draamalla on sen verran pitkä historia, että en oikeastaan usko kumpaankaan skenaarioon. Ihminen kuitenkin keksi atomipommin siten, että ihminen päätti keksiä atomipommin. Haluaisin uskoa, että jos vain päättäisimme valjastaa rahat ja joukkoälyn maailman pelastamiseen, olisi se mahdollista. Vinkkivitonen miljonääreille: avaruusohjelmien sijaan kannattaisi keskittyä tähän kotiplaneettaan. Koronan ja Ukrainan kohdalla on voinut huomata, että kriisin ollessa tarpeeksi suuri ja tarpeeksi iholla kasvaa ihmisille selkäranka. En kuitenkaan haluaisi ajatella, että alamme tositoimiin vasta kun roikutaan jo kuilun reunalla.

Vaikka aionkin täysin siemauksin nauttia kevään vaalihuumasta, toivon syvästi, että niin poliitikot kuin äänestäjät osaavat erottaa sen, millä on oikeasti merkitystä. Kaikki ansaitsevat ihmisarvoista kohtelua, onnellisen elämän ja mahdollisuuden tulevaisuuteen. Meidän tulee pystyä yhteiskuntana parempaan kuin ikuiseen riitelyyn. Ei tästä muuten selvitä.•