Teksti: Axel Kukkurainen

Yle uutisoi elokuussa erikoisesta ilmiöstä, joka ei välttämättä olisi ylittänyt uutiskynnystä ulkomailla. Uutisessa kerrottiin Sanna Marinin aiheuttamasta yleisöryntäyksestä Lahden torilla. Sinänsä Marinin aiheuttama julkinen kiinnostus ei ole yllättävää – onhan hän pääministeri, ja sen vuoksi näkyvä poliittinen hahmo. Marin on kuitenkin julkisessa diskurssissa paljon muutakin kuin pääministeri. 

Marin on globaalisti paljon näkyvämpi ja kiinnostavampi henkilö kuin edelliset pääministerimme. Hänelle sosiaalinen media on selvästi tiiviimpi osa henkilöbrändiä kuin häntä edeltäneillä pääministereillä Antti Rinteellä, Juha Sipilällä tai Alexander Stubbilla. Marinin Instagram-profiilia seuraa lähes miljoona käyttäjää, kun taas kukaan muu 2000-luvun pääministereistä ei tavoita edes sataa tuhatta seuraajaa samalla alustalla – Marinin lisäksi ainoastaan Stubbia seuraa edes yli 10 000 ihmistä. Marin ei ole pelkästään poliittinen toimija, vaan hän on myös kansallisesti suurimpia sosiaalisen median vaikuttajia.

Tietenkään Instagramin seuraajamäärät eivät ole vertailtavissa oleva kannatuksen mittari. Kuitenkin some on keino tavoittaa äänestäjiä ja rakentaa kannatusta niin itselleen kuin puolueellekin. Politiikassa somejulkisuus on keino nostaa kannatuslukuja siinä missä kaikki muut strategiat. Suomessakin on nähty puolueiden nostavan omille ehdokaslistoille urheilijoita, missejä sekä muusikkoja. Onkin enemmän tapa kuin poikkeus, että joka eduskuntavaaleissa puolueet nostavat listoilleen omat James Potkukelkkansa nostamaan puolueen kannatusta. Politiikan ulkopuolisten nimien mukana toivotaan sellaisten äänestäjien aktivoituvan, jotka eivät löydä perinteisistä poliitikoista itselleen resonoivia kandidaatteja. 

Itse suhtauduin ensi alkuun uutiseen Marinia fanittavasta lahtelaisjoukkiosta varsin nyrpeästi. En pidä poliitikkojen ihailusta, sillä koen sen usein sokeasti sivuuttavan heidän tekemänsä politiikan. Tästä surullinen esimerkki löytyy Atlantin toiselta puolelta. Yhdysvallat vaikuttaa langenneen ikuisen viihteellistämisen ketjuun, jossa sekä poliitikkoja että puolueita kannatetaan sokeasti. Pahimmissa tapauksissa politiikka vaikuttaa irvokkaalta viihteeltä.

Poliittiset keskustelut näyttävät Yhdysvalloissa kääntyneen huonoiksi roast-battleiksi, jossa kaksi tai useampi eläkeläistä kilpailevat kumpi keksii nokkelemman tavan ivata vastapuolta. Katsomo on täynnä ihmisiä mukanaan oman puolueen lippu ja uusin iskulause printattuna hattuihin. Poliitikan ympärillä pyörivä sirkus vaikuttaa usein täysin maaniselta. Esimerkiksi Capitolin valtaus on lähinnä verrattavissa urheiluhuliganismiin.

Lahden torille kokoontunut joukko ei ole mitenkään rinnastettavissa Yhdysvaltojen tilanteeseen. Oikeastaan joukko odottamassa yhteiskuvan ottamista pääministerin kanssa ei ole millään tapaa ongelmallinen. On hyvä, että politiikka kiinnostaa edes epäsuorasti. Voi olla, että Marin on toiminut piristysruiskeena Suomen poliittisella kentällä. SDP on ainakin kokenut sukupolvenvaihdoksen Marinin aikana ja löytänyt nuorista puolueelle uutta kohderyhmää. Politiikka ei ole perinteisesti ollut nuorten suurimpia kiinnostuksen kohteita, ja usein nuoret ovatkin epäaktiivisin ikäryhmä äänestystilastoissa. 

Poliitikkojen fanitus ei sinänsä ole Suomessa uusi ilmiö, vaan poliitikkojen persoonat ovat aina kiinnostaneet. Ei tarvitse katsoa Polhon logoa pidemmälle löytääkseen merkkejä Kekkosen henkilöbrändin perinnöstä. Kekkosen nauttima kansansuosio perustui nimenomaan hänen politiikan ulkopuoliseen persoonaansa, jota mediassa tuotiin esiin uutisoimalla muun muassa hänen hiihtoreissuistaan sekä korostamalla hänen presidentillistä karismaattisuuttaan.

Jälkikäteen katsottuna Suomen poliittinen historia on täynnä johtajia, joilla on vahva henkilöbrändi, suorastaan ikoninen asema. En väitä, etteikö heillä olisi ollut myös poliittista substanssia, mutta esimerkiksi Niinistö ja Kekkonen eivät ole rakentaneet kansansuosioitaan pelkän politiikan päälle. “Koko kansan Sale” perustuukin enemmän mielikuvaan pipolätkää pelaavasta, helposti lähestyttävästä presidentistä kuin hänen poliittisista mielipiteistään. 

Mikä on Marinin paikka tässä yhtälössä? Onko hänen suosionsa sosiaalisessa mediassa globaalia perua oleva ilmiö, vai onko hän ensimmäinen oikea someosaaja osana suomalaisten poliittisten johtajien jatkumoa? Marin on kiinnostava persoona varsinkin Instagramin kohdeyleisölle. Hän on persoonana paljon mielenkiintoisempi ja vallankumouksellisempi poliitikko kuin esimerkiksi Antti Rinne, jonka kohdalla voi raksia kaikki ruudut perinteisen poliitikon bingolistalla. 

Marinin fanitus ilmiönä luo enemmän mahdollisuuksia kuin haittoja. Tärkeintä on, että Marinin kannattajat säilyttävät kriittisyyden hänen tekemälleen politiikalle, eivätkä seuraa sokeutuneina maamme suurinta poliittista vallankäyttäjää. Kunhan Marinia äänestävät tietävät myös hänen poliittiset linjauksensa, eivätkä äänestä häntä ainoastaan Vogue-kuvauksista vaikuttuneina, pidän ilmiötä varsin positiivisena.

Osa Marinin seuraajakunnasta koostuu kansainvälisistä seuraajista, jotka ovat kiinnostuneet hänestä ja Suomesta. Suomi saa siis kansainvälistä positiivista näkyvyyttä esimerkkivaltiona, jossa nuori nainen voi olla politiikan vahvin hahmo. Kotimaisesti Suomi on valtio, jossa valtionjohtoa voi ansaitusti fanittaa ja samalla laillisesti kritisoida, eikä sitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Tästä ilosta saakin mielestäni eniten irti sitseillä UKK-laulun yhteydessä, kun itse kukin pääsee pohtimaan laulun ironian tasoa viimeistään Napoleon-vertauksen kohdalla. 

Kirjoittaja on Poleemin päätoimittaja. Poleemi on VOOn ensirakkauden Polhon ainejärjestölehti, joten myös Policyn ja Poleemin välit ovat läheiset ja lämpimät.