Teksti: Jyri Huttunen Kuvitus: Tuuli Pänkäläinen

Suomalaiset työmarkkinat ovat perustuneet työntekijöiden ja työnantajien liittojen neuvotteluihin. Tällä hetkellä työnantajat suunnittelevat järjestelmään muutoksia, jotka romuttaisivat nykyisen sopimuskulttuurin.

Julkisten alojen työehtosopimusneuvottelut ovat olleet tänä vuonna näkyvästi otsikoissa. Keskiössä olivat hoitajaliitot Tehy ja Super, joiden koko alkuvuoden kestänyt työtaistelu palkkaohjelman puolesta päättyi sopimukseen vasta lokakuun alussa. Hoitajat lakkoilivat sekä valmistelivat uusia lakkoja ja mittavia joukkoirtisanoutumisia. 

Myös muiden julkisten alojen sopimuksen synty oli työn ja tuskan takana. Julkisten alojen sopimus syntyi niin ikään mittavien lakkojen ja neuvottelujen jälkeen kesäkuussa. Hoitajat eivät sopua hyväksyneet, vaan jatkoivat työtaistelua vielä kuukausia. Sekä hoitajien että muiden julkisten alojen työehtosopimukset johtivat palkkaohjelmiin, jotka korottavat alojen palkkoja yksityistä sektoria enemmän. Työntekijäliitot onnistuivat lopulta tavoitteessaan kuroa umpeen julkisten ja yksityisten alojen palkkojen epätasapainoa, vaikka työnantajia edustava Kuntatyönantajat piti korotuksia liian kalliina. 

Julkisen sektorin mittavat työtaistelut ja laajat palkkaohjelmat johtivat yksityisen sektorin liittojen pettymykseen. Niin työnantajaliitot kuin ammattiyhdistykset pitävät epäreiluna sitä, että julkisten alojen palkat nousevat enemmän kuin yksityisellä sektorilla, joka on yleensä määritellyt palkankorotusten enimmäistason. Työnantajajärjestöt ovat esittäneet, että yksityisellä sektorilla ei sovittaisi palkankorotuksista työehtosopimuksissa. Jopa koko työehtosopimusjärjestelmästä luopumista on väläytelty. 

Myös yksityisen sektorin oma työmarkkinakierros oli niin ikään rauhaton. Alkuvuodesta Teknologiateollisuus sai solmittua työehtosopimukset vain päiviä ennen Pron ja Teollisuusliiton suunnittelemia lakkoja. Sen sijaan Paperiliitto lakkoili UPM:n tehtailla keväällä lähes neljä kuukautta. 

Kiihkeät työtaistelut ja hankalat sopimuskierrokset ovat selkeitä oireita suomalaisen työmarkkinajärjestelmän murroksesta. Perinteisesti työmarkkinat ovat perustuneet työnantajajärjestöjen ja ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluille. Järjestöt ovat neuvotelleet työehdoista ja palkankorotusten tasosta. Näin ollen lainsäädäntö on ollut ohutta; työelämän ehdot on määritelty eduskunnan sijaan työmarkkinajärjestöjen neuvotteluissa.

Työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän perusteet valettiin jo vuonna 1940, kun työnantajaosapuoli tunnusti ay-liikkeen neuvottelukumppaniksi. Keskellä talvisotaa tarvittiin yhtenäistä kansaa työmarkkinakiistojen sijaan. Työmarkkinajärjestöjen suhde on yksinkertainen: työntekijöille taataan parempi mahdollisuus neuvotella palkoista ja työehdoista, kun taas työnantajat saivat rauhan lakkojen uhkilta. Valtiolle sopimusjärjestelmän tarkoituksena oli taata yhteiskuntarauha ja estää kylmän sodan aikana työväestöä radikalisoitumasta. 

Sopimusjärjestelmä vahvistui vuosien mittaan ja saavutti huippunsa tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa. Vuodesta 1968 työnantajien keskusjärjestöt, ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestöt ja hallitus sopivat yhdessä raamit työehtosopimuksille. Samalla sovittiin valtion finanssi- ja sosiaalipoliittisista toimista. Suomen kansainvälistä kilpailukykyä säädeltiin markan devalvaatiolla. 

Työnantajien keskusjärjestö Elinkeinoelämän keskusliitto irtisanoutui keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuista vuonna 2017. Sen jälkeen työehtosopimukset on muodostettu täysin alakohtaisten työnantaja- ja työntekijäliittojen välillä. Yhteiskuntarauhaa ei voida taata samoilla keinoilla 2020-luvun globalisoituneessa talousjärjestelmässä kuin kylmän sodan ajan markka-Suomessa. 

Suomi kuuluu Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Sisämarkkinoilla kilpailuun osallistuu lähes samoilla ehdoilla yrityksiä myös 26 muusta EU-maasta. Suomalaisten yritysten kilpailukyvyn kannalta on olennaista, että ruotsalaiset, tanskalaiset tai saksalaiset yritykset eivät tee samaa työtä halvemmin ja paremmin. Euroalueella rahapolitiikka ei jousta suomalaisten työmarkkinoiden tarpeiden mukaan, vaan päätöksiä on tekemässä myös 19 muuta maata.  

2020-luvulla työnantajaliitoille on ollut entistä keskeisempää säilyttää Suomen kansainvälinen kilpailukyky. Sen vuoksi on päädytty niin sanottuun Suomen malliin, jossa vientialojen, kuten Teknologiateollisuuden ja Metsäteollisuuden palkkaneuvottelut käydään ensin. Neuvotteluissa määritellään palkankorotusten katto, johon muiden liittojen on tyydyttävä. 

Koska vientialojen liitot ovat päässeet määrittelemään palkankorotusten tason, julkisten alojen työntekijät ovat jääneet jälkeen yksityisten alojen palkkakehityksestä. Koska omien jäsenten ostovoiman säilyttäminen on ammattiyhdistysten keskiössä, julkisten alojen liitot olivat jo pitkään ennen tämän vuoden työtaistelua kerryttäneet turhautumista työmarkkinoiden tilaa kohtaan.

Lisäksi yksityisten alojen työnantajat ovat itse alkaneet murentaa järjestelmää. Työnantajien tavoitteena on sopia palkoista ja työehdoista yhä paikallisemmalla tasolla. Esimerkiksi Metsäteollisuus on lopettanut kokonaan alakohtaisten työehtosopimusten neuvottelemisen. Myös Teknologiateollisuus yritti irtisanoutua liittotason neuvotteluista. Julkisten alojen sopimukset, joissa palkankorotukset määritellään suoraan tietyn verran suuremmiksi kuin yksityisen sektorin korotukset, ovat entisestään kiihdyttäneet työnantajien puheita. 

Tällä hetkellä Suomen työmarkkinajärjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Työmarkkinoiden osapuolet ovat tavoitteissaan todella kaukana toisistaan. Ay-liike yrittää pitää kiinni liittokohtaisesta sopimisesta ja kollektiivisesta työehtosopimusjärjestelmästä. Sen sijaan työnantajien tavoitteena on lisätä paikallista sopimista yritysten ja jopa yritysten eri osien tasolla. Se käytännössä tarkoittaisi nykyisen sopimusjärjestelmän viimeisten rippeiden romuttamista. 

Suomalaiset työmarkkinat ja niiden etujärjestöt rakentuvat ajatukselle 40 tunnin työviikosta ja eläkeviroista. Työelämä on kuitenkin voimakkaassa muutoksessa globaalisti. Esimerkiksi digitalisaation ja globalisaation kaltaiset megatrendit vaikuttavat kaikkien työnkuvaan duunareista toimitusjohtajiin.  

Lisäksi työelämän rajat ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Alustatalous ja kevytyrittäjyys hämärtävät työntekijän ja yrittäjän rajaa. Yhä harvempi työskentelee samassa paikassa tai edes samankaltaisissa työtehtävissä koko uraansa eläkkeeseen asti. Jotkut haluavat tehdä töitä osa-aikaisesti. Koronapandemia osaltaan murensi käsitystä paikkasidonnaisuudesta sekä hämärsi työ- ja vapaa-ajan erottelua. 

Kun yhteen työhön tai ammattiin ei sitouduta yhtä vahvasti kuin aiemmin, ammattiyhdistysliikkeen houkuttelevuus kärsii. Myös Suomessa työntekijöiden järjestäytymisaste ja ammattiliittojen jäsenmäärä on laskenut. Se heikentää myös ammattiliittojen legitimiteettiä työehtojen sopimusosapuolena. On kuitenkin selvää, että myös tulevaisuuden työntekijät tarvitsevat edunvalvojia. 

Kaikkia tulevaisuuden muutoksia työelämässä on mahdotonta ennustaa nyt. On ilmeistä, että suomalainen työmarkkinajärjestelmä kaipaa kokonaisvaltaista uudistamista. Nykyiset käytännöt eivät selvästi takaa yhteiskuntarauhaa, kilpailukykyä tai ostovoimaa.

Hyvä työmarkkinajärjestelmä ottaa huomioon sekä työnantajien että työntekijöiden oikeudet ja tarpeet. Paikallinen sopiminen voisi johtaa työntekijöiden aseman heikkenemiseen. Työmarkkinaosapuolten näkökulmasta pakottavan lainsäädännön lisääminen tekisi järjestelmästä entistä kankeamman ja veisi merkittävän osan sekä työnantajien että työntekijäliittojen vallasta. Näin ollen paras vaihtoehto on sopimuskulttuurin kehittäminen. Se vaatii osapuolten vuoropuhelua, johon sopimuskumppanit toivottavasti edelleen kykenevät.