Teksti: Oliver Watson

Kun sain tietää, että kuningatar Elisabet II oli kuollut, yllätyin siitä, miten moni suomalainen kommentoi sosiaalisessa mediassa yli 70 vuotta vallassa olleen monarkin poismenoa. Suurin osa kommenteista oli surevia, muutama seuraamani suhtautui kuningattaren kuoleman saamaan mediahuomioon kriittisemmin. Oli kuningattaresta mitä mieltä tahansa, Elisabet II:lla oli yllättävän suuri vaikutus myös suomalaisiin.

Neljästä isovanhemmastani kolme on brittejä ja vain yksi on suomalainen, mutta olen asunut käytännössä koko elämäni Suomessa. En tiedä, olenko käytännössä enemmän suomalainen vai britti, sillä eri kotimaani näkyvät eri tilanteissa eri tavoin. Minulla on valtava määrä sukulaisia Englannissa, mutta harvoin tulee mahdollisuuksia tavata heitä. Suomessa sukulaisia on vain muutamia. Helsinkiläinen identiteettini on saanut vahvistusta siitä, ettei minulla ole hirveästi juuria ja sukulaisia muualla Suomessa.

Epäselvä olo omasta taustastani heijastuu myös siinä, miten suhtaudun monarkiaan. Olen kasvanut Suomessa tasavaltaan, mutta huomaan monarkian silti herättävän minussa jostain syvältä kumpuavia kunnioituksen tunteita. Minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta brittiläisten nuorten asenteista monarkiaa kohtaan, sillä en tunne ikäisiäni brittejä. Tiedänkö edes, mistä perustuslaillisessa monarkiassa on kyse?

Perustuslaillisia monarkioita on maailmassa vain muutama kymmen, joten mistään kovin yleisestä valtiomuodosta ei ole globaalilla tasolla kyse. Parlamentaarisessa perustuslaillisessa monarkiassa monarkin tehtävä on olla ennen kaikkea symbolinen johtaja. Britannian monarkki, kuningas Charles III, on virallisesti maan valtionpäämies. Esimerkiksi Britannian hallitus eli hänen majesteettinsa hallitus ja anglikaaninen kirkko ovat muodollisesti kuninkaan vallan alla. Käytännössä hänen valtansa on kuitenkin delegoitu säädöksillä tai pitkillä käytännöillä muille tahoille.

Toisinaan monarkin neutraalin ja huolitellun ulosannin takaa yritetään etsiä todellisia poliittisia mielipiteitä. Esimerkiksi Brexit-vuonna 2017 kuningatar Elisabet II oli sonnustautunut parlamentin avajaispuheessaan siniseen asuun, johon kuuluvassa hatussa oli Euroopan lippua muistuttavia keltaisia yksityiskohtia. Tämän arveltiin olevan hienovarainen kannanotto EU-jäsenyyden puolesta.

Periaatteessa monarkin on pysyttävä politiikassa virallisesti neutraalina, mutta käytännössä hänellä on keskusteluyhteys päivänpolitiikkaan. Kuningas ja pääministeri tapaavat yksityisesti ja keskustelevat politiikasta vähintään joka viikko. Lisäksi kuninkaalla on joitain perustuslaillisia oikeuksia kuten esimerkiksi oikeus hajottaa parlamentti pääministerin pyynnöstä. Nämä ovat käytännössä ehkä enemmänkin velvollisuuksia, joita voidaan verrata presidentin muodollisiin valtaoikeuksiin Suomessa.

Yleisesti katsotaan hyväksi, että symbolinenkin johtaja edustaa kansaa. Charlesin voimakkaat kannanotot 80-luvulla ilmastonmuutoksen torjunnan, luomuruoan ja paremman arkkitehtuurin puolesta olivat aikaansa edellä, mutta eivät ne riitä siihen, että tuntisin hänen edustavan minua. Ei ole yllätys, että suurituloiset kannattavat monarkiaa eniten, kun heidän elämäntyylinsä on kuninkaallisia lähimpänä. 

”Monarkiaa kohtaan paljon kielteisiä tunteita herättää sen yhteys kolonialismiin.”

Monarkiaa kohtaan paljon kielteisiä tunteita herättää sen yhteys kolonialismiin. Pariin sataan vuoteen kuninkaalliset eivät ole virallisesti saaneet vaikuttaa asiaan, vaan kolonialismin nykytilasta voidaan syyttää enemmän maan demokraattisesti valittuja hallituksia. Olisin huolissani, jos epädemokraattisesti valituilla kuninkaallisilla olisi edelleen paljon suoraa valtaa vaikuttaa kolonialismiin – puolesta tai vastaan.

Yleisin puoltolause perustuslailliselle monarkialle on sen vakaus. Britannian demokraattinen hallinto on kyllä pysynyt vakaana satojen vuosien ajan, mutta en usko, että kiitos kuuluu monarkialle. Esimerkiksi Britannian kolonialismista seurannut taloudellinen menestys on varmasti nostanut kansalaisten uskoa demokratiaan. Monarkiaa siis kiitellään kolonialismin saavutuksista. Kuninkaalliset eivät ole pyytäneet kolonialismia anteeksi, vaikka on selvää, että sama instituutio on aiemmin vaikuttanut sortoon hyvin voimakkaasti. Rasismilla on pitkä historia monarkian instituutiossa, mikä näkyy edelleen kuningasperheen jäsenten sanoissa ja teoissa.

Tämä ei sulje pois sitä merkitystä, joka monarkian tuomalla pysyvyydellä ja jatkuvuudella silti on monen britin omassa elämässä, myös minun. Samalla kun Britanniassa ja muualla Euroopassa on nähty mitä kurjempia tapahtumia, ovat kuninkaalliset pysyneet samoina. Elisabet II oli hallitsijana elämäni ensimmäiset 21 vuotta. Se on pitkä aika, jonka sisälle on mahtunut 9/11, oikeistopopulismin nousu Euroopassa, Trump, Brexit ja useita sotia. Ikävien poliittisten tapahtumien keskellä monarkia on tuonut kriittisistä ajatuksistani huolimatta mielenrauhaa.

Monarkia on kiistatta epädemokraattista ja kallista yhteiskunnalle. Minusta ei tunnu oikealta, miten paljon rahaa kuningashuoneen ylläpitämiseen käytetään samalla, kun konservatiivipuolueen uusliberalistinen talouspolitiikka tekee tuhojaan muulle kansalle. Kuningas Charles III:n ehdotukset monarkian keventämisestä ja toivomus edeltäjäänsä nähden paljon vaatimattomammasta kruunajaistilaisuudesta kuulostavat askelilta oikeaan suuntaan. Toivottavasti uudistuksilla pyrittäisiin myös kohti kolonialismin ja sitä edelleen jatkavan rasismin aiheuttaman tuhon korjaamista. Siitä kuningas Charles III ei ole sanonut sanaakaan.

Monarkia kätkee sisälleen ristiriitaisuuksia niin omassa suhtautumisessani siihen kuin koko Britannian tasolla. Olen vastustanut monarkiaa ennen ja vastustan sitä edelleen, mutta kuningattaren kuoleman myötä olen myös miettinyt, mitä hyvää monarkia on tuonut minun elämääni. 

En rakasta boomereita sukupolvena, mutta rakastan silti isovanhempiani. Samalla tavalla en arvosta monarkiaa instituutiona, mutta monet kuninkaalliset erättävät minussa arvostusta. En ole monarkisti, mutta tulen varmasti seuraamaan ja välillä myös fanittamaan kuninkaallisia niin kauan kuin sellaisia vielä on – toivottavasti ei kuitenkaan liian kauaa.