Teksti: Eero Lipponen

Kuvitus: Dora Arruda

Kärsin ajoittain ongelmasta, joka osoittautuu nopean googlauksen perusteella varsin yleiseksi: herään keskellä yötä, minkä jälkeen minun on vaikea saada unta.

Näin se tapahtuu: Maatessani pimeässä tulen ensiksi tietoiseksi miellyttävästä ja tyynestä tunteesta. Muistot ja kuvat risteilevät mielessäni nopeaan tahtiin. Ne ovat vapaita ajan ja avaruuden sekä syyn ja seurauksen laeista. Niiden yhdistymistä ja erkaantumista ohjaa pikemminkin runollinen kuin proosallinen malli. Makaan jossain unen ja valveen välimaastossa. On vielä mahdollista, että vajoan takaisin tiedottomuuteen.  

Saattaa kuitenkin käydä toisin. Siinä tapauksessa tietoinen mieli aloittaa työnsä. Se ryhtyy, ensin hitaasti, hamuilemaan assosiaatioiden ketjua. Herää maltillisia kysymyksiä, kuten ”missä piilee gekon selkäkuvion ja Ääri-ilmiöt mediayhteiskunnassa -kurssin salainen yhteys?” Kysymykseen on vielä vaikea vastata. 

Tietoinen mieli ei kuitenkaan enää suostu jättämään sikseen. Se esittää kiihtyvällä tahdilla kysymyksiä, tarttuu intuition lankaan ja päästää hetkeksi irti, kunnes se on taas vapaiden kuvien kimpussa, puuttumassa niiden toimintaan, selittämässä niitä syyllä ja seurauksella, alistamassa niitä ajalle ja avaruudelle. 

Ajatukset käyvät yhä loogisemmiksi: tulee hyvä idea ja halu kirjoittaa se ylös. Keinunta kyljeltä toiselle kiihtyy: tulee kuuma ja hinku hakea vettä. Tietoinen mieli on nyt täydessä toiminnassa, ruumis halujen otteessa. Viimeistään tällä hetkellä raja unen ja valveen välillä on tyystin puhkaistu: silmäni ovat auki, olen hereillä. Maailmaa jäsentävät aika ja avaruus. 

Kello on 3.52, kun sytytän yölampun ja kävelen keittiöön hakemaan lasin vettä. Tulen takaisin sängylle kulauttaakseni nesteen alas. Kirjoitan myös minua vaivanneen ajatuksen ylös. Jano helpottaa, mutta yhden ajatuksen nitistäminen ei riitä mihinkään: ympärilläni pörrää jo ideoiden parvi. 

Tiedän, etten saa unta ainakaan tuntiin. Toivon, että saan unta ennen aamua.

***

Miksi herään keskellä yötä enkä tahdo enää saada unta? Lehtien palstat ovat täynnä päteviä selityksiä. Ne ehdottavat, että sydämessäni saattaisi orastaa ongelma tai mielessäni kiertää ahdistava ajatus. Tai voi olla, että käyn ylikierroksilla ja kenties myös aivojeni unikehrä on epäkunnossa. Ongelman juurisyynä saattaa toki olla myös visuaalinen lahjakkuus, jota kuvataiteen opettaja ei epäonnekseni pannut merkille. 

Edellä mainitut selitykset ovat fysiologisia tai psykologisia. Yhteiskuntatieteilijä minussa keksii toki kysyä, voisiko uniongelmani – joka osoittautui varsin laajalle levinneeksi – kertoa jostain yleisemmästä trendistä. 

Luulen jopa, että yhteiskunnallinen argumentti saisi helposti yleisön puolelleen. Jos illanistujaisissa ehdottaisin, että moderniteetin kiireet, ahtaat istuma-asennot ja tietotyön stressitekijät, ovat uniongelmiemme taustalla, voisin olla lähes varma hyväksyvästä reaktiosta. Tämän jälkeen ihastelisimme esi-isiemme rikkumatonta unirytmiä, joka seurasi itse auringon kosmista kiertoa antaen keholle sen kovasti kaipaaman virkistyksen. Olisimme tyytyväisiä todetessamme, että sentään nuo raskaan työn raatajat olivat kunnon unella siunattuja! 

Olisimme kuitenkin väärässä. Valitettavasti? Ei välttämättä.  

***

Amerikkalaisen historioitsija A. Roger Ekirchin mukaan ajatus ennen teollista vallankumousta eläneiden ehjästä unesta on modernin unikäsityksen implisiittinen harha. Kun puhutaan moderneista uniongelmista, taustaoletuksena on esimoderni harmonia. 

Vuonna 2001 Ekirch julkaisi uraauurtavan artikkelin Sleep we have lost, jossa hän tutki ”esiteollista unta Britteinsaarilla”. Siinä hän todistaa, että esimoderni uni oli kaikkea muuta kuin rikkumatonta. 

Ennen teollista vallankumousta unta häiritsivät etenkin kipu, kylmä ja kauhu, jotka johtuivat hyvin yleisistä köyhyydestä ja sairaudesta. Ekirchin keskeinen argumentti ei kuitenkaan koske tätä. Hänen väitteensä on perustavanlaatuisempi: ennen modernia aikaa yöllinen nukkuminen jaettiin säännönmukaisesti kahteen toisistaan erilliseen unijaksoon, joita erotti toisistaan hereilläolo, joka kesti tunnin tai enemmän. 

Esimodernit päiväkirjat, lailliset dokumentit, lääkeopilliset teokset ja kaunokirjalliset kertomukset viittaavat erillisiin unijaksoihin käsitteillä ”ensimmäinen uni” (first sleep) ja ”toinen uni” (second sleep). Ensimmäinen uni kesti kaiketi illan puolivälistä jonnekin varhaiseen aamuyöhön. Sitä seurasi valveillaolon jakso, jota kutsuttiin vapaasti suomennettuna ”vahtivuoroksi” (watch, watching). Valvomisen jälkeen vaivuttiin toiseen uneen, josta herättiin aamulla päivän toimia suorittamaan. 

Esiteollinen uni oli siis kaikkea muuta kuin rikkumatonta! Mutta vaikka esimodernina aikana valitettiinkin nukkumisen häiriöistä ja uni kärsi epätoivotuista katkoksista niin kuin nykyäänkin, ei jaksollista unirytmiä sinänsä pidetty patologisena. John Locken sanoin: ”kaikki ihmiset nukkuvat jaksoittain”. Ensimmäiseen ja toiseen uneen jakautuva nukkuminen oli sääntö, ei poikkeus. 

Ekirchin tutkimustulos hämmentää nykylukijaa. Olemme niin tottuneita ajatukseen 7–8 tunnin yhtäjaksoisesta unesta, että pidämme sitä ihmisen luonnollisena unirytminä. Kaikki, mikä häiritsee tätä harmoniaa, merkataan rastilla oirelomakkeeseen. 

Ennakkoluulostamme huolimatta saattaa kuitenkin olla niin, että juuri meidän tuntemamme yhtenäinen uni on ”epäluonnollinen” – jos tällaisia käsitteitä haluaa käyttää. On vahvaa näyttöä siitä, että keinotekoinen valo tekee unestamme yhtenäisen ja sen puute unesta jaksollisen. Tämä selittäisi myös sen, miksi 1600-luvun lopulta lähtien jaksollinen unirytmi on harvinaistunut samaan tahtiin kuin kotien ja asuinalueiden valaistus on lisääntynyt. 

***

Jos esi-isämme ja -äitimme valvoivat jopa useita tunteja yössä, on selvää, että tuota aikaa varten oli olemassa omat toimensa ja käytäntönsä. Ekirch osaakin kertoa värikkäästi yöllisen vahtivuoron puhteista. 

Aloitetaan rentoutumisesta. Pimeydessä saattoi pysähtyä tavalla, johon työläisellä ei kenties ollut päivän aikana varaa. Varhaisessa englantilaisessa balladissa vakuutetaan: ”Ja herätessäsi ensimmäisestä unestasi sinulla tulisi olla kuuma juoma valmiina. Ja herätessäsi toisesta unestasi sinun surusi ovat sitten poissa.” Kuuman juoman lisäksi jotkut nauttivat herättyään tupakanpolttelusta, tarkistivat kellonajan tai sytyttivät tulen.

Valitettavasti joitakuita työ odotti yön pikkutunteinakin. Tobias Venner niminen lääkäri kehotti opiskelijoita, ”joiden oli välttämättä valvottava ja opiskeltava yöllä”, tarttumaan toimeen vasta ensimmäisen unensa jälkeen, jolloin he olisivat ”jossain määrin piristyneitä”. Vahtivuoro, ”watching”, sai toisinaan kirjaimellisen merkityksen, kun maatyöläisten oli hätisteltävä kiertelevää karjaa pois pelloiltaan. 

Köyhille yöllinen herääminen oli loistava mahdollisuus mihinkä muuhunkaan kuin rikokseen. Kaupungissa ryövättiin telakoita ja kauppoja, maaseudulla pihistettiin polttopuita. Lisäksi maalla rosvottiin puutarhoja eikä salametsästyskään tainnut olla harvinaista. Rikollisuuden pimeä virta huuhtoi päivänpohjia, aamuyön synkeitä tunteja. 

Joskus heräämisestä seurasi herttaisia hetkiä. Ekirchin artikkelissa on kuva maalauksesta, jossa nainen peittelee nukkuvaa miestään. Tavanomaista olikin tarkistaa nukkuvan puolison tai nukkuvien lasten vointi. Jos puoliso heräsi samaan aikaan, saatettiin yön pimeässä käydä keskusteluja. Yöllinen seksikin taisi olla yleistä. Itse asiassa lääkärit jopa kannustivat siihen. Ranskalaisen Laurent Joubertin mukaan rättiväsyneiden työläisten tuli ryhtyä hommiin vasta ensimmäisen unensa jälkeen, kun he ”kykenivät siihen paremmin” ja ”nauttivat enemmän”. 

Yleistä ajanvietettä ensimmäisen heräämisen jälkeen oli myös aiemmin mainitsemani mietiskely – kenties se oli vielä yleisempää kuin seksi tai muu sosiaalisuus, arvelee Ekirch. Yöllä oli aikaa menneen mietiskelyyn ja tulevan valmisteluun. Pimeässä hiljaisuudessa järkeä eivät häirinneet monet aistihavainnot. Tie olennaiseen oli avoinna.

Erään sanonnan mukaan yö oli ajatusten äiti. Toisen mukaan se antoi neuvot. Yö oli toisin sanoen ajatusten äiti, keinojen kantaja, ideoiden synnyttäjä! Toki yöllinen ajattelu oli joskus kivuliastakin; varmasti se synnytti sydänkipeitä sonetteja.. 

Usein yöllinen mietiskely kohdistui unikuviin. Unet olivat viestintuojia tulevasta, ja siksi niitä tulkittiin tarkasti kuin oraakkelinpuhetta. Ne heijastelivat kehon ja sielun tilaa ja niitä pidettiin eräänlaisina jumalsuhteen kuvastimina. Vaikka Ekirch ei nähdäkseni kannatakaan taikauskoisuutta, pitää hän kuitenkin jonkinasteisena tragediana sitä, että olemme erkaantuneet unistamme, menettäneet vanhimman tiemme alitajuntaan. 

***

Ekirchin artikkelin lukeminen saa minut epäilemään, josko ”uniongelmassani” olisikin kyse eräänlaisesta paluusta esiteolliseen unirytmiin. Se lohduttaa: ongelmani on kenties ongelma vain yhtenäisen unirytmin näkökulmasta. En olekaan patologinen tapaus! Esi-isät ja -äidit valvovat katkeilevaa untani. 

Artikkeli saa myös näkemään, mitä olemme menettäneet yöllisten heräämisten käydessä harvinaisemmiksi. Sleep we have lost. Paitsi että olemme menettäneet toisen unistamme, on meiltä viety myös yöllinen hereilläolomme. Yhtenäistä unta edellytettäessä vanhoista yöllisistä iloista on tullut nykyisiä syitä ahdistukseen. Yöllinen ajattelukin on typistynyt tulevan päivän stressitekijöihin. 

Kenties olisi pyrittävä kiireettömämpään yhteiskuntaan, jossa yölliset heräämiset eivät olisi ongelma. Tämän kehityksen edistämisen aloitan heti seuraavan kerran, kun havahdun unesta kykenemättä nukahtamaan uudelleen. Palaan arkaaisiin tapoihin: keitän kupin teetä, kuten vanhassa balladissa neuvotaan. Sitten voisin mietiskellä hetken, lukea luvun kirjaa.  

Tai ehkä jään lepäilemään sänkyyn tilassa, jota Nathaniel Hawthorne kuvaa merellisellä vertauksella:

[Siinä tilassa ajattelet], millaista luksusta olisi viettää koko elämä sängyssä kuin osteri suojakuoren sisällä olemisen sisältönä ainoastaan toimettomuuden verkkainen hurmio.