Kuka vetää kulttuurin ohjista?

Teksti: Elli Pihlajaniemi

Kuvitus: Heidi Pyykkönen

Kuka vetää kulttuurin ohjista?

Kulttuuriala on kriisissä. Korona-aika on pudottanut merkittävästi alan toimijoiden tuloja ja kansalaiset ikävöivät livekonsertteja ja teatterikäyntejä. Rajoitusten epäsuhtaisuutta on protestoitu niin mediassa kuin mielenosoituksissakin, eikä pandemian tuomalle ahdingolle näytä tulevan loppua. 

Rahoitustrendi kulttuurialalla on jo muutenkin ollut laskussa. Aiemmin jopa puolet kulttuurialan valtiontuista muodostaneet veikkaustulot ovat vähentyneet viime vuosina, eikä tämän luomaa aukkoa kulttuurin tuissa ole pystytty täysin tukkimaan. Hallitus on vain lisännyt kulttuurialan ahdinkoa esittämällä tukiin leikkauksia, mutta joutunut sitten perumaan ne uutisesta syntyneen älämölön seurauksena. 

Samaan aikaan kansalla on oma mielipiteensä asiasta. Selvittääkseni mahdollisia syitä kansalaisten haluttomuudelle maksaa kulttuurista menin paikkaan, jossa yhteiskunnallinen keskustelu on tunnetusti parhaimmillaan: Vauva.fi:n keskustelupalstalle. Keskustelupalstoilla kävi ilmi, että kulttuuritoimijat, etenkin taiteilijat, ovat “vihervassari loisia” (vierailija, Vauva.fi, 27.12.2019), jotka “pitäisi kouluttaa vähintäänkin alansa opettajaksi, että pystyisivät elättämään itsensä ilman yhteiskunnan tukia” (vierailija, Vauva.fi, 27.12.2019). Sama kysymys nousee esiin kerta toisensa jälkeen: miksi pitäisi olla veronmaksajien harteilla elättää kulttuurialan toimijoita(, joiden töitä ja tuotoksia sitten kuitenkin odotetaan tarjottavan ilmaiseksi kaikkien pällisteltäviksi)?

Samaa mieltä näytetään olevan myös virallisemmissa yhteiskunnallisen keskustelun kanavissa. Helsingin Sanomissa (21.5.2017) Heikki Pursiainen kritisoi valtion kulttuurille myöntämien tukien suuruutta ja kohdentamista. Hänen mielestään tukien kohdentaminen liian yksipuolisesti – siis etenkin suomalaisille toimijoille – kaventaa kansalaisten pääsyä monipuolisen kulttuurin pariin. Lisäksi Pursiainen nostaa esiin valtiontukien seurauksena syntyvän riippuvuussuhteen kulttuurin ja julkisen rahoituksen välille, ja tämän ongelmallisuuden; valtion rahoittamana kulttuurituotanto joutuu antamaan pois osan vapauksistaan. Kulttuurin – erityisesti taiteen – tarkoitushan on nostaa esiin yhteiskunnallisia ja tärkeitä asioita sekä pohtia julkisesti kysymyksiä, joista ei välttämättä voida keskustella ääneen. Riippuvuus julkisesta rahoituksesta voi hankaloittaa vallanpitäjiä kritisoivan kulttuurin tuottamista ja siten estää joidenkin asioiden käsittelyä julkisesti, kulttuurin kautta. 

”Kulttuurin sisällöt muovautuvat kohti yksipuolisempaa, helppotajuisempaa ilmaisua samalla, kun kokonaiset taiteenlajit, valtavirrasta poikkeavat tyylit ja perinteet uhkaavat kuolla sukupuuttoon.”

On selvää, että julkinen rahoitus aiheuttaa kulttuurin ja taiteen vapaudelle merkittäviäkin rajoitteita. Vastakkainen vaihtoehto – yksityinen, markkinapohjainen rahoitus – ei kuitenkaan sekään vaikuta järin ruusuiselta: Markkinakontekstissa se, mistä kansalaiset ovat valmiita maksamaan pärjää markkinoilla. Tällöin vähemmän suosituista sisällöistä tulee tuotantoyhtiöille ja sijoittajille tappiollisia, eikä jatkorahoitusta heru. Kulttuurin sisällöt muovautuvat kohti yksipuolisempaa, helppotajuisempaa ilmaisua samalla, kun kokonaiset taiteenlajit, valtavirrasta poikkeavat tyylit ja perinteet uhkaavat kuolla sukupuuttoon.

Voimme jo nyt nähdä, mitä kulttuurituotannon kaupallistuminen tekee sen sisällöille. Kaupallisen kulttuurin huipentuma ovat tiuhaa tahtia lisääntyvät suoratoistopalvelut, joita on niin musiikin ja elokuvan, kuin kirjojenkin kulutustarkoitukseen. Näiden houkuttelevuus syntyy kohtuullisen matalista kuukausimaksuista (vaikkakin nämä kallistuvat vuosi vuodelta) ja hintaan suhteutettuna hulppean laajat sisällöt. Sen sijaan, että ostaisi elokuvalipun, joka useimmiten maksaa enemmän kuin suoratoistopalvelun kuukausimaksu ja jolla voi katsoa tietyn elokuvan vain yhden kerran, saa suoratoistopalvelusta huokeaan hintaan lukemattomia elokuvia ja tv-sarjoja katsottavakseen. Puhumattakaan sitten vaikkapa teatteri- tai konserttilipuista, jotka maksavat moninkertaisesti suoratoistopalvelujen kuukausimaksuihin verrattuna. 

Lisäksi suoratoistopalveluissa on jotain jokaiselle, tai ainakin suurimmalle osalle – valmiiksi pureskeltua sisältöä, jota on vaivatonta ja nopea kuluttaa – eikä sisältö koskaan lopu kesken! Kuten aiemmin totesin, kulttuuri ja taide ovat merkittäviä yhteiskunnallisen keskustelun osapuolia. Ei ole itseisarvo, että kulttuuri on helposti sulatettavaa ja kertakäyttöistä. Sen ei ole tarkoitus ainoastaan tuottaa vastaanottajalleen pikadopamiinia, jonka avulla turruttaa pitkän päivän vastoinkäymisten aiheuttamaa pahaa oloa (vaikka toki tällaistakin kulttuuria tarvitaan). Kuitenkin juuri tällaiset sisällöt ovat sellaisia, jota kysynnän ja tarjonnan laki suosii; sen tuotanto on suhteellisen halpaa ja se houkuttelee suurta yleisöä. Ja kun tällaisen kulttuurin tuotantoa tuetaan ja sen tarjonta kasvaa, myös kulutus lähtee herkästi myötäilemään tarjonnan suhteita.

Kaupallinen kulttuurintuotanto suosii isoja tekijöitä. Otetaan esimerkiksi kaupalliset radiokanavat, joiden sisällöt ja soittolistat valikoi kourallinen henkilöitä Suomessa. Radiossa soitetaan musiikkia, jonka todennäköisesti suurin osa kuuntelijoista tuntee. Ja entäpä Spotify, musiikkialan johtava suoratoistopalvelu, joka toimii lähes kaikkien nykyalustojen tavoin algoritmien varassa? Periaatteessahan Spotifysta voi parhaimmillaan löytää hyvinkin tuntematonta musiikkia – jos tietää, mitä etsii. On kuitenkin hyvin vaikea astua markkinoille marginaalista: Spotifyssa oman musiikin ylläpitäminen on melko työlästä ja saattaa jopa maksaa rahaa. 

Toisaalta markkinat myös asettavat eri taiteenmuodot hierarkiseen järjestykseen. Markkinoiden näkökulmasta vaikkapa kuvataide ei näyttäydy kovinkaan kannattavana sijoituskohteena, sillä siitä ei voida tehdä kulutushyödykettä, eikä sitä voida operationalisoida samalla tavoin kuin musiikkia tai elokuvaa. Ainakaan tietääkseni kuvataiteelle ei ole olemassa suoratoistopalveluja – ja millainen tällainen suoratoistopalvelu edes olisi? Kuuluisista teoksista toki löytyy kuvia netistä ilmaiseksikin, mutta kuka nyt haluaisi pällistellä kuvaa taulusta oman tietokoneensa näytöltä sen sijaan, että sitä voisi ihastella todellisessa koossaan, fyysisenä?

Pursiainen kritisoi suomalaisen kulttuurin suhteellisen suurta osuutta valtiontukien saajista perustellen väitteensä kansalaisten näköpiirin kaventumisella tällaisen vinouman seurauksena. Kuitenkin voimme varmasti tässä kohtaa todeta, että kohdistettaessa näitä tukia suomalaisen kulttuurin tuotannolle ei kansalaisten mahdollisuuksia monipuoliseen kulttuurin kulutukseen rajata yhtään sen enempää kuin täysin kaupallistuneessa kulttuurissa. Eikä sovi unohtaa, että kansainvälisesti Suomi on hyvin pieni maa. Tuskinpa Suomi pärjäisi kilpailussa englanninkielisestä maailmasta, etenkin Yhdysvalloista tulevalle kulttuuritarjonnalle.

Oletetaanpa, ettei kysynnän ja tarjonnan laki uhkaisi syrjäyttää kulttuurin kirjosta kokonaisia taiteenaloja ja marginaalissa toimivia tekijöitä tyystin. Markkinapohjainen rahoitus ei siltikään olisi ongelmaton. Kaupallinen kulttuuri ei ole sen vapaampaa kuin julkisesti rahoitettukaan; toki yksityinen rahoitus mahdollistaa vallanpitäjien kritisoinnin, mutta tuskinpa kulttuuriprojektiin sijoittavat suuryritykset katsoisivat hyvällä kapitalistista järjestelmää ja sen toimijoita (juurikin näitä suuryrityksiä) rankasti kritisoivaa sisältöä. 

Kun katsomme viime aikoina pinnalla olleita televisiosarjoja, näemme selkeänä kaupallisen kulttuurin ongelmallisuuden. Hyvin merkittävä osa näistä sarjoista on johonkin suoratoistopalveluun sidottuja. Lisäksi sarjoissa on usein kulutuskulttuuria ihannoivaa kuvastoa: henkilöiden elämäntyyli on hulppea, samoja vaatteita ei nähdä näytöllä kahta kertaa, asunnot ovat suuria ja teknologiset laitteet uusinta ja kehittyneintä mallia. Vaikka eksplisiittisesti mitään ideologiaa ei kaupallisessa kulttuurissa pönkitettäisikään, voi asioiden esitystavasta huomata taustalla vaikuttavat arvot ja asenteet. Selkeämmät kannanotot valikoituvat sen mukaisesti, minkä taakse suuri yleisö milloinkin kykenee asettumaan – toisin sanoen kantaa otetaan lähinnä silloin, kun sillä voidaan tehdä voittoa.

Huolimatta siitä, mistä rahoitus tulee, se sitoo tuotetun kulttuurin sisältöä. Julkinen rahoitus edellyttää poliittista sitoutumattomuutta, ja toisaalta markkinat suosivat omia arvojaan heijastelevaa sisältöä. Ulkopuolinen rahoitus aiheuttaa aina kulttuurin tuottajalle riippuvuussuhteen rahoittajasta, jolloin taiteellinen vapaus on rahoittajan mielivaltaisuuden varassa. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s