Presidentillistä patsastelua osa 2: Marski ja hepo

Teksti: Toivo Hursti

Policy-lehden numerossa 3/2021 matkansa aloittanut kuvainnollinen karavaani jatkaa kierrostaan Helsingin keskustassa komistelevien presidentillisten muistomerkkien juurelta toiselle, käyttövoimanaan parhaimmillaankin keskinkertainen komedia, a priori auktoriteettivastaisuus ja yleinen epäisänmaallinen mädännäisyys. Tässä tekstissä jatketaan siitä mihin viime numerossa jäätiin: presidenttien patsaista kaikista kiistanalaisimman juurelta.

Kuva: Wikimedia Commons

Kohottaessa katseensa katukiveystä pitkin kolisevasta keskioluttölkistä ja mystisesti vailla omistajaa lojuvista Black Horse -alushousuista, piirtyy nykytaiteenmuseo Kiasman remonttipressuja vasten uljas parivaljakko: rauhalliseen käyntiin jähmettynyt hevonen selässään karvalakki päässä patsasteleva äijänkäppänä. Hevosen selässä kuvattu entinen valtionpäämies kuuluu pitkään ja moninaiseen ratsastajapatsaiden perinteeseen.

Ratsastajapatsaita on pystytetty suurten päälliköiden, johtajien ja sotaurhojen muistoa kunnioittamaan jo aina antiikin Rooman ajoilta asti. Mikä olisikaan pateettisempi tapa piilottaa suurmiehen pienuus kuin nostaa hänet ison hepan selkään, ja vieläpä asettaa koko komeus niskoja naksauttavan korkealle jalustalle. Aina 1800-luvulle asti pystytettiin ratsastajapatsaita etupäässä menneiden aikojen myyttisille johtajille ja sotureille. Kuitenkin tuoreiden kansallisvaltioiden pyristellessä kilpaa kohti keinotekoisia kansallishurmoksia sekä kännissä ja/tai läpällä -menetelmällä kasaan parsittuja kansanhistorioita, alkoivat myös aikalaisjohtajien ja sotapäälliköiden ratsastajapatsaat yleistyä.

Helsingin keskustassa entistä Heikinkatua pitkin kulkevalla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä ihastelemaan tämän muistomerkkiliikehdinnän viimeisimpiä kuolonkorahduksia Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan menneen maailman aateliselle sopivan ylevässä hahmossa. Tämän tuttavallisemmin Mannerheimin patsaana tunnetun monumentin on veistänyt kuvanveistäjä Aimo Tukiainen, ja se julkistettiin vuonna 1960. Marsalkka Mannerheimin kaltaiselle suomalaisuuden kielitaidottomalle venäläisupseeriselle perikuvalle alettiin tottakai suunnitella omaa muistomerkkiä jo pian Suomen sisällissodan jälkeen, ja tämä 40 vuoden mittainen prosessi kätkee sisäänsä mitä eriskummallisimpia tapauksia.

”Kaikeksi onneksi Neuvostoliitto hyökkäsi yli Suomen itärajan, jolloin suomalaisille kansallishourupäille tuli muuta ajateltavaa, ja patsashanke jäädytettiin lopulta marsalkan kuolemaan asti.”

Valkoisten voitettua sisällissodan, halusivat voittajat ikuistaa hyvät fiiliksensä vankileireillä, veljessurmilla ja Itämeren-divisioonilla eheytetyn Suomen itsenäisyydestä – erinomaista sensitiivisyyttä osoittaen – pystyttämällä ylvään patsaan omasta komentajastaan pääkaupunkiin. Vailla rahoitusta hanke ei kuitenkaan edennyt sen suuremmin vielä vuosiin. Sellupatruunalta saatu pesämuna polkaisi kuitenkin Mannerheimin ratsastajapatsaan suunnittelun käyntiin 30-luvulla. Projektia edistämään perustettiin monikymmenpäinen komitea, joka saa pohtimaan, että jos sananlaskun mukaan kameli on komitean suunnittelema hevonen, niin miltä näyttää komitean suunnittelema ratsastajapatsas? Patsashankkeessa mukana toimi myös Kaarle Kustaa Eemeli Mannerheim omassa persoonassaan, toisin kuin yksikään muista Suomen presidenteistä omien patsashankkeidensa kohdalla.

Mannerheim ei kuitenkaan ottanut hanketta avosylin vastaan, vaan hänen kerrottiin suhtautuvan jopa epäilevästi koko afääriin. Mannerheimin epäröinnin syyksi voisi kuvitella sen kalvavan kiusallisuuden tunteen, joka lävistää ainakin kirjoittajan palleanseudun, kun vain ajatteleekin samaan tilanteeseen joutumista. Aatelisupseeria ei kuitenkaan rahvaan häveliäisyys vaivannut, vaan Mannerheim epäili eritoten suomalaisen taideväen kyvykkyyttä kuvata hänet ja hevosensa riittävällä ammattitaidolla ja arvokuudella. Erityistä huolta ratsastajapatsaiden kuvia harrastuksenaankin keräillyt Mannerheim kantoi hevosen ulkonäön ja askelluksen aitoudesta. Kaikeksi onneksi Neuvostoliitto hyökkäsi yli Suomen itärajan, jolloin suomalaisille kansallishourupäille tuli muuta ajateltavaa, ja patsashanke jäädytettiin lopulta marsalkan kuolemaan asti.

Sotien sammuttua ja Mannerheimin kuoltua ratsastajapatsas palasi Suomen fennomaanis-depressiivisten piirien puheenaiheeksi, ja nykyisin etupäässä lakkauttamisista tunnettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perusti Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnan, koska patsaskomitea oli aivan liian vähäeleinen nimi. Tämä uusi työryhmä pääsikin paljon pidemmälle kuin edeltäjänsä: rahaa kerättiin lahjoituksina yli 2,3 miljoonan nykyeuron arvosta ja suunnittelukilpailujakin järjestettiin kaksi.

”Tuomariston pohdinnoissa Suomen Marsalkka vapaaherra C.G. Mannerheim jäi tyystin jalkojensa välissä hirnuvan humman varjoon. ”

Kuva: Toivo Hursti

Ensimmäisen suunnittelukilpailun 46 ehdotuksesta ei yksikään miellyttänyt tuomaristoa. Kritiikki ei kuitenkaan kohdistunut herra presidentin kuvaukseen, vaan tuomariston pohdinnoissa Suomen Marsalkka vapaaherra C.G. Mannerheim jäi tyystin jalkojensa välissä hirnuvan humman varjoon. Tuomaristo ei vaikuttanut olevan erityisen kiinnostunut patsaan taiteellisista ulottuvuuksista tai ilmaisuvoimasta, vaan keskittyi etupäässä hippologiseen polemiikkiin. Seuraukset ovat ilmeiset, kun katsoo toisen suunnittelukilpailun voittanutta Aimo Tukiaisen teosta Postitalon kupeessa.

Jos tämän juttusarjan edellisessä osassa kuvattujen klassillisten muistomerkkien symboliikka ei ollut päätähuimaavaa, ei naturalistista ratsastajapatsasta tutkaillessaan tarvitse vaivata päätään lainkaan millään symbolihaihattelulla – ainakaan patsaan voittajaksi valinneiden mukaan. Suunnittelukilpailun järjestäjien keskuudessa vallitsi ajatus siitä, että naturalistinen kuvaus ei sisältäisi muille tyyleille ominaista tulkintaa, vaan näyttäisi Marsalkan juuri sellaisena kuin oli. Aikamoiset odotukset patsaalta, jonka veistäjä ei tiettävästi ollut koskaan tavannut Mannerheimia.

Ratsastajapatsas oli suurin ja aikaa vievin kaikista Tukiaisen teoksista, eivätkä sen valmistusolosuhteet olleet kaikista tyypillisimmät. Tukiainen joutui ensin purkamaan kotitalonsa sisäseiniä luomistyönsä tieltä ja lopulta rakennuttamaan kokonaan uuden ateljeen massiivisen ratsukon muovausta varten. Tukiaisen perikunta on kertonut taiteilijan uppoutuneen tähän niin kansan kuin eliitin tarkkaan seuraamaan taideprojektiin lähes vuorokauden ympäri kolmen vuoden ajan.

Patsaan valmistumista valvottiin tarkkaan monelta taholta, ja etenkin koomisen pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen mitä hattua Marsalkka käytti minkäkin takin kanssa, tartuttiin hanakasti. Hankausta taiteilijan ja tilaajan välille aiheuttivat myös esimerkiksi Mannerheimin rintaan ikuistetut kunniamerkit ja etenkin niiden määrä – joka oli tilaajan mielestä aivan liian vähäinen. Ymmärrettävä kritiikki – onhan kyseessä kuitenkin vaatimattomasti Suomen historian kallein patsas. Omiaan kertomaan Tukiaiseen kohdistettujen tarkkuuden ja naturalismin vaatimusten painosta on se, että Tukiainen hylkäsi figuratiivisen taiteen tyystin saatuaan ratsastajapatsaan valmiiksi.

Kun patsas oli vihdoin veistetty, valettu ja kuljetettu paikalleen, paljastettiin se juhlallisin menoin koko komeudessaan 4.6.1960. Tuona kesäkuisena päivänä huipentui Aimo Tukiaisen kolmivuotinen urakka. Taiteilija oli kaikkensa antanut ja juhlan ansainnut. Oli kansanjuhlaa, kulkueita ja juhlapuheita. Ikävä kyllä kukaan juhlapuhujista ei huomannut mainita taiteilijaa kansallisromantiikan siirappia tihkuvissa puheissaan, mutta sinivalkoiset kyyneleet valuivat epäilemättä kaikkien poskilla.

Entä millainen on tämä juhlallisin menoin paljastettu muistomerkki? Kuusimetrisen graniittipaaden päällä askeltaa rauhassa niin hevosen näköinen hevonen kuin nyt hevonen vaan voi olla. Kuivakan kaakin selässä – selkä suorassa kuin rautakangen nielleellä – istuu Mannerheim. Marsalkan ilmeettömät kasvot ikään kuin hukkuvat rinnuksia, kauluksia ja hartioita koristavien kunniamerkkien ja muun militariatilpehöörin hyökyaallon alle. Kunniamerkkien vähäiseksikin haukutusta määrästä tulee oikeastaan mieleen vain joko Muammar Gaddafin seremoniaunivormu tai kaksi valtioviisasta kannunvalajaa vertaisarvioimassa toistensa esseitä. Rauhallinen käynti ja itsevarma ryhti jättävät katsojaansa kuitenkin tunteen rauhallisesta ja itsevarmasta kansallissankarista – tai kylmäverisestä siniverisestä, joka vähät välittää allaan Isoa Numeroa kaupittelevan prolen ongelmista.

Alastonkuvan lähteestä: “Kirjan kuva on osa Suomen Valokuvataiteen museon hallussa olevaa, Mannerheimin jäämistöstä löytynyttä negatiivien kokoelmaa Mannerheimin Puolan-vuosien ajalta. Hevosten ja metsästyksen lisäksi Mannerheim nimittäin harrasti valokuvausta.”

Mannerheimin ratsastajapatsas on toiminut ja tulee varmasti toimimaan vielä kauan monen yhteiskunnallisen kiistan polttopisteenä. Jotkut väittävät, ettei nykypäivän politiikan hahmottaminen vasemmisto-oikeisto-akselilla ole muuta kuin menneeseen haikailua. Oli miten oli, seisoo Mannerheimin patsas juuri tämän koordinaatiston origossa. Esittääkö se urheaa kansallissankaria vai armotonta lahtaria? Kuuluuko se nykyiselle paikalleen vai tulisiko se siirtää patsaspuistoon muiden menneen maailman reliikkien seuraan? Olisiko kompromissi siirtää koko komeus Lenininpuistoon? Ovatko pateettiset näköispatsaat suomalaisen taiteen kauneinta antia vai ummehtunut löyhkäys hierarkkisen historian lehdiltä? Kaikki nämä kysymykset jakavat keskustelua vielä 60-vuotta patsaan julkistamisen jälkeenkin. Joskus kuvanveistäjä ei kangista vain veistoksen hahmoa ikuisiksi ajoiksi, vaan myös keskustelun hahmon ympärillä.

Veistoksen visuaalinen neutraalius ja mitäänsanomattomuus on tabula rasa niille, joiden vouhkoamiskiintiö ei ole vielä tältä päivältä täynnä, ja joiden Twitter-jäähy päättyi juuri. Jos kuvanveistäjä Tukiainen olisi kuvannut Mannerheimin suojeluskuntanauha kädessä tai puhaltamassa kynttilöitä kakusta Adolf Hitlerin kanssa, olisi keskustelu varmasti hyvin toisenlaista. Kuten Helsingin Sanomat kirjoitti ratsastajapatsaan julkistustilaisuudesta vuonna 1960: ”Hiljaisuus ilmaisee usein enemmän kuin kauneimmat sanat.”

Nyt ennen kuin patsaiden pällistelyretkikuntamme sotkeutuu Suohpanterrorin kiipeilyköysiin tai jää puolustusvoimien lippujuhlakulkueen saapastettuihin jalkoihin on aika luikkia Mannerheimintien ylitse Lasipalatsin nurkalle, jossa väittävät olevan kierroksen seuraavan presidentin muistomerkin, mutta vaikka kuinka silmiään siristelee ja päätään kääntelee, eihän tuo kivipaasi näytä yhtään Paasikiveltä…

EIKU AHAAA!

Juttusarjan seuraavassa osassa perehdytään abstrakteihin ja modernistisiin muistomerkkeihin ja siihen miksi vakavien setien mielestä ne ovat arvotonta krääsää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s