Merkityksettömyyden merellä seilaava sukupolvi

Kuva: Tuukka Saari

Teksti: Sampo Untamala

Olen usein istunut nostalgisen haltioituneena kuuntelemassa tarinoita 1980-luvulla nuoruutensa viettäneeltä sukupolvelta. Näitä tarinoita kuunnellessa kaikki vaikuttaa vapaalta, määrätietoiselta ja ennen kaikkea onnelliselta. Useita interrail-matkoja, Portugalin ja Espanjan rannoilla nukkumista, glasnostia, perestroikaa ja vaikka mitä muuta. Usein peilaan näitä 80-luvun kertomuksia omaan nuoruuteni. Onko meillä ollut yhtä hauskaa? Pitäisikö tässä alkaa keräilemään elämänkokemuksia? Menneiden vuosikymmenten ihailu ei ole ainoastaan oma kokemukseni, vaan se näkyy monella tavalla myös kulttuurissa. Muoti- ja musiikki-inspiraatioita otetaan yhä enemmän menneestä, ja ihmiset ihailevat 80-luvun taitteen punkkia tai 90-luvun grungea. Monilla on halu päästä ajassa takaisin. Mikä sitten tässä ajassa on niin pahasti vialla, että inspiraatio löytyy tulevaisuuden sijaan menneisyydestä?

2020-luvulla elävää nuorta leimaavat monet asiat; syrjäytyneisyys, ilmastoahdistus, polarisaatio, merkitysten etsiminen, mielenterveysongelmat, sosiaalinen media ja lukuisat muut asiat. Näiden kaikkien ongelmien kokonaisuus muodostaa aika sekalaisen kuvan meistä nuorista. Maailma ei ole ikinä muuttunut näin nopeasti – ja sen huomaa. Vaikka vanhoista ajoista otetaan inspiraatiota, on meidän aikamme varsin ainutlaatuinen. Selkeästi huomattavissa on kuitenkin yksi seikka: kaikki ei ole hyvin. Elämänlaadun pitäisi olla kaikkien faktojen perusteella parempaa, mutta sitä se ei ole. Sukupolvemme statukseen vaikuttaa mielestäni eniten tämä aiemmin mainitsemani seikka: merkitysten etsiminen. 

Merkitys voi tässä kontekstissa olla aika laaja käsite, mutta konkreettisesti se tarkoittaa elämän merkityksellisyyttä. Selvennyksen teko lienee tarpeellista: merkityksen ja tarkoituksen käsitteet ovat mielestäni eri asioita. Jos mietitään englannin kielen kautta, olisi ero ehkä verrattavissa ”meaning of life”- ja ”meaningful life”- sanailujen välillä. Merkityksellisen elämän kautta ei välttämättä löydä vastausta siihen, mikä on elämän tarkoitus. Joissain merkityksen luomisen muodoissa vastataan kuitenkin vahvasti itse elämän tarkoituksen kysymykseen. Uskonto on tästä oiva esimerkki. 

Elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden isoja ongelmia ovat historiassa pohtineet pitkään monet eksistentialistiset filosofit, kuten Jean-Paul Sartre, Albert Camus ja Søren Kierkegaard. Camus’n filosofiassa ja kirjassa Sivullinen pohditaan absurdismia, eli elämän järjettömyyden ongelmaa. Myös Kierkegaard on pohtinut samoja teemoja. Elämän kaaokseen he tarjoavat kolmea eri ratkaisua: itsemurha (huonoin ja tyhmin kaikista), uskon hyppy ja absurdismin hyväksyminen. Koska itsemurha ei tule kummankaan mielestä kysymykseenkään, vaihtoehtoja jää jäljelle kaksi. Camus’n mielestä absurdius tulisi hyväksyä, ja se tulisi ottaa vastaan kaikessa järjettömyydessään – elämän merkityksiä tulee löytää muualta, ja tarkoitusten etsiminen voi itsessään olla merkityksellistä. Kierkegaard taas ajatteli, että ainoa ratkaisu ongelmaan on ottaa uskon hyppy kohti teismiä. Jumalaa on mahdotonta todistaa, mutta se on ainoa merkityksen tuottaja, joka tarjoaa myös vastauksen siihen, mikä on elämän tarkoitus.

Mitä nämä filosofit voivat sitten opettaa meille nykyajan nuorille? Opetuksia on muutamia. Ensinnäkin osasyy nykyajan merkityksettömyyteen on uskonnon roolin pienentyminen. Länsimaat ovat teollistumisen jälkeen ajautuneet askel askeleelta kohti sekulaarimpaa yhteiskuntaa. Ateismi itsessään ei välttämättä ole kasvanut niin merkittävästi, mutta nuoret eivät ylipäänsä mieti uskontoon liittyviä asioita – paitsi kello kolmelta aamuyöstä. Harras uskonnollisuus luo myös yhteisöllisyyttä, joka voi jo itsessään olla merkityksellistä. 

Toinen nykyajan opetus on se, että absurdista on tullut vielä absurdimpaa yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Absurdin syleily on muodostunut hankalaksi tehtäväksi. Pienemmät merkityksen antajat ovat lisääntyneet ja niiden valinta on hankalaa ja sekalaista. Myös yhteisöjä on monia, mutta ne ovat pirstaloituneita ja väljiä, ja niidenkin valinta on hankalaa. Kaupungistumisen myötä ihmiset asuvat yhä tiiviimmin, mutta edes seinänaapuria ei välttämättä tunneta. Voisin väittää, että kyläyhteisön tiiviys on tarjonnut ihmiselle myös paljon hyvää. Toisaalta näitä asioita pohtiessa täytyy muistaa myös se, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on ollut yhtä lailla hyvää, kuten tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden paraneminen.

Esitettäessä kysymys elämän tarkoituksesta, muodostuu monilla vastaukseksi usein tämä: ”Elämän tarkoitus on olla onnellinen.” Vastaus on äärimmäisen kehno, sillä onnellisuuden tavoittelussa on myös omat ongelmansa. Nyky-yhteiskunta tarjoaa monia tapoja nopeisiin mielihyvän nostatuksiin, mutta tieteellisesti on todistettu, että monet näistä tarjoavat enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihmiset eivät tunnu jaksavan tarttua pitkiin projekteihin, vaan haluavat palkinnon heti. Tietynlaisen onnellisuuden tavoittelu voikin johtaa päättömään hedonismiin. Täten koen itse onnellisuuden enemmänkin sivutuotteena kuin päätarkoituksena. 

Do it while you’re young. Tuo on lause, jonka jokainen meistä on varmaan jossain vaiheessa kuullut kielellä tai toisella tavattuna. Mikä tekee elämän kolmannen vuosikymmenen vietosta niin erityistä? Muuttuuko kaikki korporatiiviseen toimistotylsyyteen, kun kello lyö 30:n ikävuoden merkiksi? Onko 20-vuotias ihminen jotenkin parempi saamaan kokemuksia kuin 40-vuotias? No – ei se tietysti niin mustavalkoista ole. Koen, että yhteiskunta ja ympäristö puskee meitä tähän mentaliteettiin: verkostoidu, hanki harjoittelupaikka, pöhise LinkedInissä, valmistu nopeasti maisteriksi, mene töihin. Samaan aikaan matkusta, biletä ja reissaa nyt, koska kohta et enää pysty. Huoltosuhde huononee, joten sinun on pakko mennä nopeasti työelämään, jotta kansantalous pysyisi kurissa. Kokemuksia on pakko kerätä kiireellä ja laittaa niistä kuvia sosiaaliseen mediaan, koska muuten ne eivät ole kokemuksia ollenkaan. Muiden on pakko saada kuvan kautta tietää, että olen ollut näissä juhlissa, koska muuten tulee fomo juhlissa käymisestä huolimatta. Nämä mainitsemani kiireen mentaliteetit yhdistettynä muihin mainitsemiini ongelmiin aiheuttavat eksistentiaalisen katastrofin. 

Monet, joille olen puhunut, ovat miettineet samankaltaisia eksistentiaalisia ajatuksia koronapandemian aikana. Yksin asioiden pohtiminen ei ole paras ratkaisu. Selkeästi myös koronan aiheuttama eristys on korostanut kaupungistumisen ja yhteiskunnan muutoksen aiheuttamaa absurdia individualismia. Nuorten eksistentiaaliseen kriisiin vaikuttaa monia muitakin asioita, joita en tässä jutussa käsitellyt. Eikä tule unohtaa, että aiheeseen on myös erilaisia poikkeavia näkemyksiä, jotka voivat olla yhtä tosia. Tekstissäni katson myös nuorta erittäin länsimaisesta näkökulmasta, ja voi olla, että asiat ovat muualla maailmassa erilaisia. Yksi asia on kuitenkin fakta: absurdius on yhä absurdimpaa, ja siihen täytyy löytää ratkaisuja tavalla tai toisella. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s