Teoreetikko Robert Coxin kriittisen ajatuksen mukaan teoria on aina jollekulle ja jotakin tarkoitusta varten. Mielestäni tämän ajatuksen voi luontevasti laajentaa koskemaan opetusta. Opetuksen kautta tuotetaan uusia osaajia, joiden tietopohjan opetus ja kurssien sisältö pitkälti määrittävät. Virallinen ja tutkintotodistuksen legitimoima akateeminen tieto on kurssien opetuksen sisällön varassa. Politiikan ja viestinnän kandiohjelman tarkoitus ei ole samalla tavalla piilotettu kuin Coxin esittämä kritiikki ei-kriittisiä yhteiskuntateorioita kohtaan, vaan ne voi käydä lukemassa Helsingin yliopiston nettisivuilta. 

Helsingin yliopiston virallisten nettisivujen mukaan politiikan ja viestinnän kandiohjelman tarkoitus on opettaa politiikan, viestinnän sekä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen pääsuuntauksia ja niiden kritiikkiä sekä tuottaa kriittiseen ajatteluun kykeneviä opiskelijoita. Kolmatta vuotta valtiotieteellisessä opiskelleena kokemukseni on, että tutkimuksen pääsuuntausten kritiikin käsittely vaihtelee kurssikohtaisesti hyvin paljon. Joillakin kursseilla teoriasuuntausten käsittely rajoittuu enemmän perinteisen “kaanonin” luentaan ja tarkasteluun, kun taas toisilla kaanonin kriittisempään tarkasteluun tarjotaan monipuolisesti eri teoreettisia traditioita. 

Parhaita kursseja ovat ainakin omasta mielestäni olleet ne kurssit, joilla on käsitelty mahdollisimman monipuolisesti eri teorioita. Kriittiset ja erityisesti feministiset teoriat tarjoavat ilmiöistä näkemyksiä, jotka haastavat arkiajattelua huomattavasti enemmän kuin ”kaanon”. Esimerkiksi poliittisen talouden kurssilla esitelty feministisen taloustieteen käsitys hoivataloudesta ja naisten keskeisestä, usein palkattomasta, roolista talousjärjestelmän reproduktiivisten rattaiden pyörittäjinä mullisti oman, aiemmin kapean, käsitykseni talousjärjestelmästä. Näiden näkökulmien oppimisen varjopuoli on kuitenkin se, että kriittisen otteen puuttuminen näyttäytyy yhä silmiinpistävämmin. 

***

Tämän opiskeluvuoden toisen periodin alussa päädyin juuri tällaiselle kurssille, jossa alan valtavirrasta poikkeavia kriittisempiä traditioita ei juurikaan oltu merkitty kurssiohjelmaan. Kyseessä ei ollut mitenkään tietoinen valinta, sillä kurssi ja siinä käsitellyt sisällöt olivat pitkän jatkumon seuraus, jonka nykyinen opettaja oli edellisiltä perinyt. Kurssin opetussisällöt ja niiden osittainen vajavaisuus “kaanonin” ulkopuolisesta sisällöstä sai minut kuitenkin pohtimaan, millä tavalla kurssien sisällöt oikeastaan määrittyvät. Opiskelijoiden keskuudessa tästä ei ollut mitään selkeää käsitystä, joten haastattelin politiikan ja viestinnän kandiohjelman nykyistä sekä edellistä johtajaa aiheeseen liittyen. 

Keskeinen kysymys, johon lähdin hakemaan vastausta, oli se, minkälaista ohjausta kohdistuu kurssien sisältöihin tiedekunnan, tieteenalan ja laajemmin yliopiston puolesta. POLVI-kandiohjelman edellinen johtaja, maailmanpolitiikan vanhempi yliopistonlehtori Riikka Kuusisto, vastasi tähän kysymykseen varsin tyhjentävästi. Hänen mukaansa opetusta ei ylemmiltä tasoilta ohjata oikeastaan ollenkaan, vaan kurssinvetäjä voi lähes täysin vapaasti päättää miten käsittelee kurssin aiheita.

Periaatteessa ohjaukselle olisi mahdollisuus, sillä koulutusohjelmien opetussuunnitelmat hyväksytään tiedekunnan tasolla tiedekuntaneuvostossa. Käytännössä tämä kokous toimii kuitenkin vain kumileimasimena. Esimerkiksi kurssien pakollisen kirjallisuuden hyväksyy viime kädessä tiedekuntaneuvosto, mutta Kuusiston mukaan kurssista vastuussa olevien opettajien valintoja kurssikirjallisuudesta lähtökohtaisesti kunnioitetaan, eikä niihin vaikuteta. 

Koulutusohjelmien sisälläkään kurssien sisältöihin ei oteta erityisesti kantaa. Tämän sijaan pohdintaan lähinnä eri tieteenalojen välistä resurssien jakoa, eli kuinka monta kurssia mitäkin tieteenalaa ohjelmaan kuuluu. Kuusiston mukaan koulutusohjelma ei ole siinä asemassa, että se lähtisi ottamaan kantaa kurssien sisältöihin. 

Kurssien sisällöt määrittyvät siis ensisijaisesti kurssin vastuuopettajan oman osaamisalueen kautta, kertoo Kuusisto. “Tämä on ehdottomasti hyvä asia, jotta opettajalla on mahdollisuus opettaa omasta asiantuntemuksestaan käsin”. Mikäli luennoitsija/opettaja X on tehnyt tutkimusta ensisijaisesti tietyn teoriatradition näkökulmasta, on selvää, että tämä todennäköisesti vaikuttaa kursseilla käsiteltyihin sisältöihin. Ohjelman ylimalkainen tavoite teoreettisten pääsuuntauksien sekä niiden kritiikkien läpikäynnistä toteutuu, mutta jokainen luennoitsija tuo oman vivahteensa tapaan, joilla teorioita käsitellään. 

Kuusisto kertoo, että pyrkii itse käsittelemään kanditason kursseilla eri teoriatraditioita mahdollisimman tasapuolisesti, mutta huomauttaa kuitenkin, ettei tasapuolisuus ole välttämättä mikään ihanne: “Olisihan sekin myös outoa, mikäli opettajalla ei olisi mitään mielipidettä käsiteltyihin aiheisiin ja teorioihin”.

***

Hallinnollisesta näkökulmasta kurssien sisältöjä ei siis ainakaan erityisesti ohjata. Kandiohjelman kurssien teoreettisten näkökulmien monimuotoisuus mietitytti minua kuitenkin yhä. Haastattelussa ohjelman nykyisen johtajan, yliopistonlehtori Janne Matikaisen, kanssa päätin esittää kysymyksiä liittyen tähän kurssisisältöjen normatiiviseen puoleen. Pitäisikö kurssien sisältöjä ohjata, mikäli näkökulmien monimuotoisuus on osin vajavaista? 

Haastattelussa Matikainen korosti akateemisen vapauden merkitystä ja sitä, että muutoksen opetuksen sisällöissä tulisi ensisijaisesti tapahtua orgaanisesti tieteenalan sisällä, eikä ylhäältä päin määriteltynä. Kurssien tavoitteet on määritelty väljästi, jotta sisällöllinen ja pedagoginen vapaus säilyy. Kuten Kuusisto, myös Matikainen korosti osaamisen merkitystä sisällöissä. Esimerkiksi ajankohtaisten asioiden, kuten ilmastokriisin, tuominen opetukseen on hyvin riippuvaista opettajan omasta osaamisesta. 

Äärimmilleen vietynä akateeminen vapaus tarkoittaa käytännössä sitä, että muutos tieteenalojen opetuksessa ei voi seurata mitään muuta kuin vapaiden tutkijoiden tuottamaa tieteenalan orgaanista muutosta. Tässä argumentissa on mielestäni kuitenkin muutamia ongelmia, jotka haastavat akateemisen vapauden “vapautta”. Tätä vapautta voisi tarkastella  esimerkiksi klassisten negatiivisten ja positiivisten vapauksien käsitteiden kautta. Tietoinen tieteen vapauden rajoittaminen instituutioiden puolesta vaikuttaa olevan vähäistä, mutta se ei mielestäni tarkoita, etteikö vaikuttamista tapahtuisi muilla vähemmän selkeillä tavoilla.

Matikainen nosti esiin esimerkiksi populismiin keskittyneet tutkimushankkeet viestinnän ja politiikan tutkimuksen viimeaikaisen kehityksen kannalta. Tämä on heijastunut myös meillä opetettaviin kursseihin, joissa populismi on usein keskeisenä teemana. 

Tutkimushankkeet ovat riippuvaisia rahoituksesta, jonka jakaminen taas on riippuvaista laajemmasta yhteiskunnallisesta kontekstista. Rahoitusta kohdistetaan helpommin yhteiskunnassa kunakin hetkenä arvostettuihin tutkimuskohteisiin, mikä vaikuttaa suoraan tutkijoiden vapauteen. Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa yhtenä kriteerinä on esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttavuus, joka yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori Jukka Kortin (HS 23.2.2020) mukaan tarkoittaa usein vaikutusta talouteen. Tieteen rahoituksen kriteerit rajaavat tutkijoiden positiivista vapautta tehdä itseään kiinnostavaa tutkimusta tai perustutkimusta, jonka kytkös yhteiskuntaan ei ole vielä ideointivaiheessa selkeä. 

***

Tieteenalojen kehitystä rajoittavat myös syvemmällä olevat rakenteet. Esimerkiksi postkoloniaalinen traditio nostaa usein esiin tieteellisen tiedon tuottamisen eurosentrisyyden. Tieteen eurosentrisyys esimerkiksi epistemologisesta näkökulmasta on monimutkainen kysymys, jonka tarkastelu ei tämän tekstin puitteissa ole mahdollista. Konkreettisia esimerkkejä opetuksen eurosentrisyydestä ei kuitenkaan ole vaikea löytää. Voin laskea pian loppuvan kandidaatin tutkintoni ajalta yhden käden sormilla kerrat, kun ei-läntisiä teorioita on tuotu käsittelyyn mukaan. Nämäkin kerrat ovat tapahtuneet eksplisiittisesti postkoloniaalista teoriaa käsittelevillä luennoilla eikä niinkään dialogissa valtavirtaisten teorioiden kanssa. Tämä sama pätee usein myös feminististen teorioiden kohdalla. 

Näiden kriittisten teorioiden argumentteja ei ikään kuin viedä niiden loogisiin lopputulemiin asti, vaan niiden esittämä kritiikki jää sivuhuomioiksi ja “pohdinnan” aiheiksi. Konkreettinen esimerkki tästä olisi feministisen tradition esittämä näkemys feministisen näkökulman välttämättömyydestä, mikäli pyrkimyksenä on tehdä “hyvää” tiedettä. Tieteenfilosofisesti voidaankin vakuuttavasti argumentoida, että feministisen teorian ja näkökulman tulisi olla läsnä kaikkien kurssien sisällöissä. Mikäli tutkimus systemaattisesti jättää noin puolet ihmiskunnasta huomiotta, on tätä mielestäni vaikeaa kutsua laadukkaaksi tieteeksi. 

Akateemisen vapauden näkökulmasta tämä on kuitenkin vaikeampi kysymys, mikä haastattelussa Matikaisen kanssa tulee hyvin selväksi. Muutos on hidasta ja esimerkiksi feministisen teorian kohdalla luennoitsijan sukupuoli voi vaikuttaa valittujen teorioiden käsittelyyn, huomauttaa Matikainen. Orgaaninen muutos ei ole välttämättä “tehokkain” tapa muuttaa tieteenalojen paradigmoja, mutta se on akateemisen vapauden näkökulmasta ehkä ainoa mahdollinen. 

Akateeminen vapaus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö keskusteluja sisältöjen monipuolisuudesta voitaisi käydä. Henkilökohtaisesti haluaisin myös nähdä näiden kysymysten olevan läsnä jo heti opintojen alusta alkaen. Kysymys opetuksen sisällöllisestä monipuolisuudesta on keskeinen, sillä se määrittää millaisiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi meillä opiskelijoilla on mahdollisuus kasvaa. Tätä opetuksen normatiivista puolta opetuksessa itsessään ei kuitenkaan kovin paljon pohdita – ainakaan polvin kandiohjelman kursseilla. Haastattelujen perusteella myöskään opetussuunnitelmien suunnittelussa näitä kysymyksiä ei erityisesti painoteta.

Mietin tätä tekstiä inspiroinutta kurssia ja sitä, miten emme olisi käsitelleet ollenkaan organisaatiotutkimuksen feminististä tai postkoloniaalista näkökulmaa, ellei kurssin alussa tästä puutteellisuudesta olisi opettajalle mainittu. Tietyllä tapaa tämäkin on kurssin sisältöön vaikuttamista. Toki se on epäsuorempaa, eikä millään tavalla opettajaa sitovaa. Jos opettaja ei olisi halunnut lisätä näitä sisältöjä kurssille, olisi hän voinut täysin sivuuttaa opiskelijoiden huomautuksen. Tällöin meiltä olisi kuitenkin jäänyt oppimatta varsin keskeinen feministinen tulkinta organisaatiotutkimuksen historiasta. 

Tämän takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että opetettujen sisältöjen monipuolisuudesta ja moniäänisyydestä käydään aktiivista keskustelua niin kursseilla opiskelijoiden keskuudessa kuin johtoryhmissä ja tiedekunnan tasolla. Kuten sekä Kuusisto että Matikainen haastatteluissa huomauttivat, ovat yhteiskuntatieteet tässä keskustelussa erityisessä asemassa, sillä meillä keskeiset teoriasuuntaukset ja näkökulmat ovat alati kritiikin ja muutoksen kohteina; objektiivisia totuuksia yhteiskunnallisista ilmiöistä ei vaikuta olevan olemassa. Siksi toivoisinkin, että keskeisten kritiikkien opit näkyisivät opetuksessa konkreettisesti eikä vain sivuhuomioina.