Presidentillistä patsastelua – Osa 1: Arkadian kolmikko

Teksti: Toivo Hursti

Helsingin keskustassa kuljeskellessaan törmää harmillisen vähän taiteeseen. Kaupunkitilaa koristavat etupäässä mainokset, valokyltit ja julkisivuremontteja suojaavat sementtiroiskeiset pressut. Täysin tyhjiä eivät Helsingin keskustan julkisen tilan riekaleet kuitenkaan ole. Katuja pitkin haahuileva törmää väistämättä yhteen sarjaan moninaisia veistoksia, jotka esittävät keitäs muitakaan kuin tasavallan presidenttejä – noita isänmaan suurmiehistä kaikista suurimpia ja miehisimpiä. 

Kuten taiteen kuuluukin, herättävät presidenttiemme muistomerkit jatkuvasti tunteita ja keskustelua. Milloin siitä, onko arkkitehtoninen taidonnäyte, täynnä suomalaisen nykytaiteen merkkiteoksia, presidentin hevosta halveeraava tausta. Milloin taas siitä, onko kivuliaan ilmiselvä geometrinen kuvaus presidentin valtakauden vaiheista tarpeeksi hänen lipevän pärstävärkkinsä näköinen.  

Kulkiessani yksin keskustan tuulisia katuja en suivaannu näiden moninaisten pystien yhdennäköisyydestä tai arvostuksesta esikuvaansa kohtaan – saati sen puutteesta. Omaa kurkkuani kutkuttaa ajatus, josta en pääse eroon: nämä patsaat eivät ole kummoista taidetta. 

Tavoitteeni onkin katsoa näitä patsaita silmästä silmään jopa presidentillisen esikuvan unohtaen. Keskittyen siihen olennaiseen, eli veistokseen itseensä.  

Kierros päämiesten patsaiden parissa alkaa jokseenkin luonnollisesti suomalaisen valtiovallan kukertavan linnakkeen, eli eduskuntatalon juurelta. Jylhillä portailla lojuvia turveämpäreitä, pahvikylttejä ja Sebastian Tynkkysen selfiekeppiä värähtämättä vahtivat presidenttien Ståhlberg, Svinhufvud ja Kallio patsaat. 

K.J. Ståhlbergin muistopatsas
Kuva: Helsingin taidemuseo / Yehia Eweis

Ensimmäinen Arkadianmäen pronssikasvoisista vartijoista luo katsojaansa lähes pelokkaan katseen monumentaalisen otsansa alta. Eduskuntatalon Töölön puoleisen nurkan edustalla jykevänä – ellei elottomana – seisova siluetti kuuluu Suomen tasavallan ensimmäiselle presidentille K. J. Ståhlbergille. Hänet pronssiin ikuisti seitsemän vuotta herra presidentin kuoleman jälkeen suomalaisen kuvanveiston kultapoika Wäinö Aaltonen, joka tunnetaan esimerkiksi pohdiskelevan melankolisesta Alexis Stenvallin muistomerkistä Rautatientorilla ja Ateneumin kokoelmissa turistien selkäpiitä kylmäävästä Graniittipojasta

Aaltosen tulkinta Ståhlbergistä sen sijaan esittää presidentin pelkistetyn ja kuivan realistisesti. Patsas uhkuu klassistista herooista muistomerkkiperinnettä: Ståhlberg seisoo vankkumattomana katsojansa yläpuolella, rinta röyheänä, lähes aliravitsemuksesta kielivä onkalo vatsan tilalla, poskille vienon punan tuova voimakas käsi vankasti lakikirjan kantilla. Juuri kuten valtiollisen patriarkan kuuluukin.  

Aaltosen pronssivalos Ståhlbergistä tuntuu kumartavan perinteistä ja auktoriteetista nauttivalle yleisölle ja samalla pyllistävän kaikelle sille, mitä kuvanveisto on taiteelle tarjonnut jo tuhansia vuosia. Ståhlberg ei suoranaisesti näytä edes seisovan. Patsaan asento on jopa 1900-luvun alun lakimiehelle luonnottoman jäykkä ja eloton. Kuvanveiston ainutlaatuinen potentiaali, ikuistaa liikettä ja tunnetta tilassa, valuu hukkaan kuin linnunjätös patsaan takaraivoa pitkin.  

“Kuvanveiston ainutlaatuinen potentiaali, ikuistaa liikettä ja tunnetta tilassa, valuu hukkaan kuin linnunjätös patsaan takaraivoa pitkin.”

Muistomerkin symboliikkakaan ei saa päätä pyörälle. Lakimiehen ja oikeusvaltion paternaalisen isukin kuvaaminen lakikirja kädessä tuo kädenlämpöisyydessään mieleen etupäässä yläkoulun kuvataiteen valinnaiskurssin loppunäyttelyn. Myöskään Ståhlbergin viereen ikuistetun pöydän pylväsmäisen muodon viittaus antiikin Kreikkaan ja tasavaltalaisen valtiomuodon syntysijoille ei saa katsojan mieltä kipinöimään inspiraatiosta.  

Onneksi kuvanveistäjä Aaltonen on päässyt kokeilemaan toisenkin viiksekkään valtiomiehen ikuistamista pronssiin: eduskuntatalon portaiden toisella reunalla omaan pöytäänsä nojailee P. E. Svinhufvudin patsas. 

P.E. Svinhufvudin muistopatsas
Kuva: Helsingin taidemuseo / Yehia Eweis

Ståhlbergin monumentaaliseen jäykkyyteen verrattuna Svinhufvudin asento on jopa rennon letkeä: takki rehottaa auki, ja käsi on tungettu taskuun kuin milläkin hampuusilla. Aiempaan patsaaseen verrattuna Svinhufvud näyttäytyy kuten kunnon oikeistojohtajan kuuluukin: heppuna jonka kanssa voisi mennä vaikka kaljalle. Kuitenkaan vuonna 1961 julkistettu veistos ei vaikuta vallankumouksellisen reteältä, kun sitä vertaa aikalaisiinsa, kuten musikaali West Side Storyn elokuvaversion kadulla tanssiviin nuoriin.  

Rennosti takin taskuun lasketun käden kansanomaisuutta tasapainottaa presidentin oikea käsi, jonka moukarimainen nyrkki on kuin juuri isketty viereisen pöydän pintaan. Se, onko pöytään nojaava nyrkki isällinen vai uhkaava, riippunee katsojan isyyskäsityksestä. Tulkinta siitä, lyökö Ukko-Pekka nyrkkiään pöytään Suomen itsenäisyyttä puolustaessaan vai Karjalan alueita Suur-Suomeen haikaillessaan, jätettäköön lukijan vastuulle.  

Huhu, jonka mukaan Wäinö Aaltonen käytti samaa mallia kumpaakin presidenttiä veistäessään, kutkuttaa kuulijaansa paljon tehokkaammin kuin yksikään suorasanainen kritiikki Suomen valtiohallinnon merkkihenkilöiden homogeenisyydestä koskaan. Omaan silmääni patsas muistuttaakin paljon enemmän Aaltosen veistosta Ståhlbergistä kuin esikuvaansa presidentti Svinhufvudia. Mutta kaikki yhdennäköisyyden hivenetkin patsaiden välillä kalpenevat Svinhufvudin patsaan ja lähes 30 vuotta vanhemman Eero Järnefeltin maalaaman samaisen presidentin muotokuvan välisten yhtäläisyyksien edessä.  

Vaikka Ståhlbergin ja Svinhufvudin muistomerkkejä voikin parjata palstatolkulla, eivät ne kaikessa muistosäätiöiden salonkikelpoisessa mitäänsanomattomuudessaankaan ole epäonnistuneita veistoksia. Eivät ehkä erityisen hyviä, mutta eivät suorastaan epäonnistuneita. Onneksi Arkadianmäki ei jätä vierailijaansa kylmäksi myöskään karseiden patsaiden rintamalla. 

Jos astelee Svinhufvudin patsaan juurelta Mannerheimintien varteen Eduskuntapuistoon voi joutua presidentillisen derrière:nsä tuoliin sulauttaneen Kyösti Kallion tyhjän tuijotuksen kylmään vankilaan.  

Kyösti Kallion muistopatsas
Kuva: Helsingin taidemuseo / Yehia Eweis

Kallion patsasta ei ole veistänyt Wäinö Aaltonen mallista, vaan Kyösti Kallion oma poika Kalervo Kallio oletettavasti traumansekaisista muistikuvistaan. Kallion ilmeikkäät silmät ovat kääntyneet armotonta tyhjyyttä huutaviksi onkaloiksi, ja presidentin eloton olemus sulautuu osaksi tuoliaan, kuin Lentävän Hollantilaisen miehistö laivansa rakenteisiin. Pronssinen presidentti on yhtäaikaisesti, ei elottoman, vaan menehtyneen näköinen ja kuin kivusta jäykistynyt. Todellista Danten Infernon tasoista kuvastoa. 

Kalervo Kallion valinta kuvata isänsä jäykässä istuma-asennossa hämmentää. Asento imee patsaalta muistomerkkien tyylille ominaisen – vaikkakin kliseisen – mahtipontisuuden tuomatta laisinkaan dynaamisuutta tai kiinnostavuutta kokonaisuuteen. Kyösti Kallion istuma-asennon pysähtyneisyyskään ei ole itsevarmaa tai levollista. Kallio näyttää istuessaan jännittyneeltä kuin metsäkauris Scanian etulyhtyjen valokeilassa, tai kuten runoilija Pentti Saarikoski on kuuluisasti lausunut: ”mykkä p*skalla”. Jännittynyt ilmapiiri kuitenkin välittynee kummastakin vertauksesta. 

“Tuloksesta voi sanoa vain sen, ettei kannata tavata idoleitaan saati veistää vanhempiaan.”

Kallion muistomerkin kauhunsekaista hihitystä aiheuttavan ulkomuodon taustalla saattaa olla Presidentti Kyösti Kallion patsastoimikunnan päätös, vastoin julkisisssa taideprojekteissa hyväksi havaittua periaatetta, olla järjestämättä patsaan toteutuksesta kilpailua ja tilata patsas suoraan presidentin kuvanveistäjäjälkeläiseltä. Tuloksesta voi sanoa vain sen, ettei kannata tavata idoleitaan saati veistää vanhempiaan. 

Kääntäessä selkänsä Kallion patsaan kalsealle toljotukselle avautuu silmien eteen monen toiveen, muiston ja unelman taistelukenttä. Edessä häämöttävän granittimonoliitin nokassa kököttävän ratsukon ympäristössä tapahtuu paljon: rullalaudat kolisevat, reserviupseerijääkäripyssykomppanjapataljoona laskee seppelettä, ja vasemmistonuorten puheenjohtajisto näyttää nirhaavan pikkuhiljaa konin nilkkoja poikki Suomenlinnan lauttaliput taskuissaan. Vihdoin patsas, joka kerää muutakin huomiota kuin keskustapuolueen vappujuhlan – mutta miksi? 

Tämän juttusarjan seuraavassa osassa tehdään kuten Suomenmaalla kuuluu ja kuljetaan horjumatta sinne minne Marskin miekka viittaa tien, joka tässä tapauksessa sojottaa ystävällisesti presidenttien muistomerkeistä kaikista kiistanalaisimman ja syntytarinaltaan omituisimman – Mannerheimin ratasastajapatsaan – juurelle. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s