Jonkun on kannateltava

Teksti: Laura Perälä

Kuva: Pngegg.com

Maaliskuussa 2020 käyn Töölön YTHS:llä terveydenhoitajan vastaanotolla. Elän fuksivuoteni kevättä. Saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin, öisin en nuku ja iltaisin, Kaisa-talon sulkeuduttua mietin Hämeentietä pitkin kulkevassa bussissa, etten jaksa enää päivääkään.  

Omakantamerkintä 30.4.2020:  

“Varattu aika huhtikuulle psykologille. Voi yrittää siirtää aikaa Selfissä aikaisemmaksi. Varaa aikaa omalle terveysasemalle diagnoosin saamiseksi, unihäiriön hoitoon ja paniikkioireiden rauhoittamiseksi. Tarvittaessa hakeutuu privaattilääkärille.” 

En saanut aikaisempaa aikaa. En myöskään ottanut yhteyttä omaan terveysasemaan tai “privaattilääkäriin”. Kirjoittaessani tätä tekstiä näen, että minulla on ollut varaus Kalasataman lääkäriasemalle 31.3.2020. Omakantamerkinnässä lukee, etten ikinä saapunut paikalle. Myöhemmistä merkinnöistä selviää, etten oikeastaan koskaan käyttänyt mahdollisuuksia “soittaa vielä uudestaan” tai “yrittää nopeammin julkisen kautta”.  

Ensimmäinen tapaamiseni psykologin kanssa on etänä 30.4. Yleislääkärin tapasin ensimmäistä kertaa 11.6., jolloin minulle määrättiin sekä mielialalääke että rauhoittavia. Kului siis kymmenen viikkoa ja neljä päivää ennen kuin hoidon tarpeen arvioinnista siirryttiin tarvitsemaani lääkinnälliseen hoitoon. 

Kesällä 2020 tilaani kuvattiin kriisiytyneeksi. Väläyteltiin sekä psykiatrisen poliklinikan alaisuuteen siirtymistä, psykoterapiaa, että osastojaksoa. Psykiatrian poliklinikka tarkoittaisi siirtymistäni pois YTHS:n alaisuudesta, julkisen terveydenhuollon puolelle, pitkäaikaiseen hoitoon. Poliklinikka oli psykiatrini ehdotus. Yleislääkärini taas viittasi psykoterapiaan siirtymiseen. Psykologini, jota tapasin tässä kohtaa viikoittain, näki tilanteeni vakavuuden ja pohti osastojaksoa. Osastojakso tarkoittaisi, että tilani arvioidaan sellaiseksi, etten selviä arjestani ilman jatkuvaa tukea. 

Omakantamerkintä 2.8.2020:  

“Mietitään tätä ja todetaan että jos omat voimat heikot voi olla hyväkin, että pääsee johonkin jossa ei tarvitse huolehtia asioista.” 

Päiväkirjamerkintä 3.8.2020: 

“Hyviä asioita: PMMP, bentsot ja ketipinor.” 

“Aamuisin Mari tuo minulle sänkyyn lääkkeeni ja pakottaa syömään vähintään kerran päivässä, edes leipää.”

Samaan aikaan Pasilan yksiössäni, 120 cm leveässä sängyssä minä ja paras ystäväni Mari. Heräämme yhdessä joka yö vähintään kaksi kertaa. Minä siihen, etten saa happea. Hän siihen, että vieressä haukotaan henkeä, täristään ja huutoitketään. Mari on tähän mennessä jo oppinut asettamaan kätensä rintakehälleni painoksi niin automaattisesti, että saattaa tehdä sen unissaan.  

Aamuisin Mari tuo minulle sänkyyn lääkkeeni ja pakottaa syömään vähintään kerran päivässä, edes leipää. Joskus iltaisin hän ottaa minua kädestä ja sanoo että nyt käydään ulkona. Silloin kävelemme pitkin Pasilan katuja, pisimmillään jaksan noin 40 minuuttia. Olen muutaman kuukauden ajan lähes täysin riippuvainen parhaan ystäväni hoivasta. Hän käy ruokakaupassa, vastaa tekstiviesteihini ja sopii ystävieni kanssa tapaamisia. llmaista, jatkuvaa tukea. 

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö kertoo sivuillaan, että mielenterveyspalvelut, jotka sisältyvät opiskeluterveydenhuoltoon ovat “ensivaiheen tuki ja arviointi, lääkärin tekemä arvio ja hoitosuunnitelma, lyhytterapia ja muut lyhyet määrämittaiset hoidot, ennalta ehkäisevät ja hoidolliset ryhmät, lääkehoito ja muut biologiset hoidot, opiskelukyvyn tuki, psykiatrin konsultaatio, psykologinen arviointi, konsultaatio ja tutkimus, digitaalisten palveluiden tuettu käyttö, työkykyarviot, sekä jatkohoidon ja kuntoutuksen tarpeen selvittäminen ja niihin ohjaaminen.” Tiivistettynä tämä pitkä lista tarkoittaa, että YTHS ei tarjoa pidempiaikaista mielenterveydellistä hoitoa, vaan pääasiassa hoidontarpeen arviointia, sekä jo stabiilin potilaan seurantaa. 

Tämän ohjeen mukaisesti jokaisella yleislääkärin tapaamisellani nostettiin esiin mahdollisuus siirtyä psykoterapiaan. Nykyisen järjestelmän puitteissa psykoterapeutit ovat pääasiassa itsenäisiä ammatinharjoittajia, joille suojatun ammattinimikkeen myöntää Valvira, psykoterapeuttikoulutuksen jälkeen. Psykoterapeutin etsiminen on asiakkaan tehtävä, samoin psykoterapiamuodon valitseminen. Terapiamuodot vaihtelevat kognitiivisesta psykoterapiasta kuvataidepsykoterapiaan. 

Tilanteessa, jossa jaksan pysyä kerralla jalkeilla noin 2 tuntia ja saan paniikkikohtauksen pienestäkin paineen tai stressin tunteesta, minulta odotetaan eri terapiamuotoihin perehtymistä, terapeutin etsimistä ja yhteydenottoa. Pyydetään, että lukisin teoksen, jossa esitellään eri terapiamuodot ja päättäisin, mikä minulle sopii. Sen jälkeen tehtävänäni on etsiä, lähinnä googlaamalla, tämän terapiamuodon tarjoajia, jotka toimivat alueellani. Sitten minun tulisi lähettää sähköposteja; kuvailla terapian tarvettani ja tilannettani. Sopia tutustumiskäyntejä.  

“Kun kaikki voimat ovat loppu, on jonkun muun tehtävä yksilön puolesta lähes kaikki. Jonkun on kannateltava.”

Päiväkirjamerkintä 14.8.2020: 

 “Oon maannu 3 päivää sängyssä.” 

Koska YTHS ei tarjoa pidempiaikaisia hoitosuhteita mielenterveysongelmiin, ei minullekaan voitu tehdä hoitosuunnitelmaa esimerkiksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Ensimmäiset kuukaudet tapasin psykologiani Riittaa (kutsun häntä etunimellä, sillä se on minulle luontevaa ja kuvaa häneen muodostamaani suhdetta) siten, että jokaisen kerran päätteeksi sovimme, että varataan vielä muutama aika. Epävarmuus kuormittaa minua. Se sopii erittäin huonosti yhteen ahdistuneisuushäiriöni kanssa, joka saa minut muutenkin pelkäämään jatkuvasti yksin jäämistä ja hylkäämistä. 

Erityisen pelottavana koin psykoterapiaan siirtymisen, tai oikeammin prosessin, joka sitä edeltää. Olin tietoinen pulasta, joka psykoterapian tarjoajista vallitsi pääkaupunkiseudulla. Olin myös kuullut kauhutarinoita loputtomista sähköpostikyselyistä, joihin terapeuteilla on antaa vain kielteisiä vastauksia. Lisäksi pelkäsin tilannetta, jossa valitsemani terapeutti ei sopisikaan minulle, ja siirtymäprosessissa uudelle, olisin jälleen tyhjän päällä. 

Kerroin Riitalle, että minua pelottaa maailmanlopun, painajaisteni ja paniikkikohtausten lisäksi se, että hoitosuhteeni katkeaa. Entä, jos jollain tapaamiskerralla lääkärini päättävät, että pärjään kyllä. Tai että olen liian terve ansaitsemaan näitä palveluita, ettei ole tarpeeksi resursseja, etten jaksa varata aikoja. Kuultuaan tämän Riitta varasi aikoja useaksi kuukaudeksi etukäteen ja lupasi, ettei jätä minua yksin. Lupaus sisälsi myös sen, etten joudu lähtemään yhtään minnekään. En terapiaan, saati psykpolille. Minä saisin tulla tänne, minulle turvalliseen työhuoneeseen. Kahdesti viikossa. Tämä tapahtui elokuussa 2020. Paino putosi harteiltani.  

Lokakuussa 2020 sain virallisen diagnoosin: kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Sairaslomani alkaa 8.10., sillä en kykene suoriutumaan yliopiston kursseista. Ilmoitin päätoimituksellemme, etten pysty osallistumaan lehden tekoon. 

Seuraavan noin seitsemän kuukauden aikana näin psykologiani 23 kertaa. Lisäksi tänä aikana tapasin useamman kerran sekä psykiatria että yleislääkäriä. Nykyinen, YTHS:n tarjoama lyhytterapia tarjoaa maksimissaan 10 käyntikertaa psykologin luona. Tämän jälkeen tulisi siirtyä toisaalle. Hoitopolkuni ei siis noudattanut järjestelmään luotua kaavaa, jossa siirtyisin YTHS:n kautta kunnalliselle puolelle ja sieltä terapiaan. Sen sijaan sain jäädä sen ihmisen luo, johon luotin ja jonka kanssa terapiasuhteemme toimi. Minulta ei vaadittu omaa toimijuutta tilanteessa, johon en siihen kyennyt. Eräänä tapaamiskertanamme Riitan kanssa se sanottiin ääneen: näin tämän pitäisi mennä. Kun sairastunut ihminen kurkottaa kätensä siitä otetaan kiinni, vedetään kuiville ja kannatellaan. Kun kaikki voimat ovat loppu, on jonkun muun tehtävä yksilön puolesta lähes kaikki. Jonkun on kannateltava. 

Päiväkirjamerkintä 13.10.2020: 

“Ei valmis terapiaan, ei joudu luopumaan Riitasta, sairaslomaa vuoden loppuun. Ai ettien että.” 

Sairaslomani loppui maaliskuussa 2021. Sen aikana suoritin muutamia kursseja, kävin viikoittain Riitan luona ja lepäsin. Huhtikuussa aloitin psykoterapian. Siirtymä laitettiin alulle kohdassa, jossa koin itse olevani siihen valmis. Sen sijaan, että olisin itse joutunut etsimään terapeuttini ja päättämään terapiamuotoni, tarjosi psykologini minulle apuaan. Hän otti yhteyttä terapeuttiin, jonka uskoi sopivan minulle. Lähetti tälle sähköpostia ja varmistuttuaan siitä, että terapeutille on mahdollisesti vapautumassa paikka kuukauden päästä, antoi hän tämän yhteystiedot minulle. Viimeisellä tapaamisellamme Riitta jätti vielä yhteydenottokanavan auki Selfiin, niin etten todella jäisi yksin, mikäli alkava terapiasuhteeni epäonnistuisi. Näin vältin lähes kaiken, mitä olin terapiaan siirtymisessä pelännyt.  Riitta piti minusta huolen, hoitosuhteemme loppuun asti.  

Jälkeenpäin tarkasteltuna se, että selviydyin vuonna 2020 arjestani on täysin riippuvaista parhaan ystäväni läsnäolosta. Asuimme yhdessä koko tämän ajan. Hän on soittanut minulle ambulanssin, estänyt itsetuhoisia aikeita ja tuonut ruokaa sänkyyni. Käännekohta sairastamisessani tapahtui lokakuussa 2020. Lupaus pysyvästä hoitokontaktista ja kalenterinäkymä täynnä psykologin tapaamisia koko loppuvuodelle loivat turvallisuuden tunteen, jollaista olin kaivannut.  Riitan ja Marin lisäksi minulla on ympärilläni muita läheisiä, jotka muun muassa kirjoittivat kursseille esseitä puolestani, vastasivat puheluihin keksiyöllä ja täyttivät asumistukihakemuksia.  

Kertomuksessani ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa elämisestä keskeiseksi nousevat ihmiset ympärilläni. Yksilöt, jotka ovat tehneet tietoisia päätöksiä käyttää omia voimavarojaan auttaakseen minua. Sen lisäksi, että tarinani on kertomus suurista sydämistä, jotka välittivät, se on kertomus järjestelmän vioista. Minä olen onnekas, sillä polulleni osuivat juuri nämä ihmiset, pitämään huolta juuri minusta. Mutta miten olisi käynyt jollekin toiselle heinäkuussa 2020, kun kukaan ei olisi pakottanut syömään ja käynyt kaupassa? Entäpä maaliskuussa 2021, kun hakemukset psykoterapeuteille olisivat jääneet lähettämättä? 

“Kertomuksessani ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa elämisestä keskeiseksi nousevat ihmiset ympärilläni. Yksilöt, jotka ovat tehneet tietoisia päätöksiä käyttää omia voimavarojaan auttaakseen minua.”

Nykyiset mielenterveyspalvelut ovat muodoiltaan kestämättömiä, eivätkä tule ratkaisemaan nuorten mielenterveyskriisiä. Psyykkisiä sairauksia hoidettaessa tarvitaan joustavuutta protokollissa, pysyvyyttä hoitosuhteissa ja apua matalalla kynnyksellä.  Näiden tarjoaminen ei voi olla vain yksittäisten ihmisten vastuulla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s