Vanha mies, vaikka edustaa nuoruuden sukupolvea. Vanhoillinen vaikka syntyi vanhoillisuuden kuolinkouristuksiin ja eli ennen uusvanhoilisuuden synnytyssupistuksia. 

Syntyi vuonna 1950. Kävi yliopistoa 1970-luvun alkupuolella. Ei koskaan viskannut suvun ensimmäiselle ylioppilaalle kustannettua pukua roskakuiluun. Pani vain naftaliiniin 70-luvun alkupuolella. Ei halunnut provosoida ikätovereita, ei liioin pahoittaa vanhempiensa mieltä.   

Säästyi myös tippurilta. Toiset kouristelivat vuoroin agitaatiosta, vuoroin kopulaatiosta. Hän kuului Hämäläiseen osakuntaan. Taitteli vuosijuhliin lautasliinoja. Äänesti salaa kokoomusta. Muut epäilivät. Aivan toista maata kuin rakkikoira Ben Zyskowicz. 

Valmistuttuaan muutti tulevan vaimonsa kanssa lähiöön. Perusti perheen Herttoniemessä. Astuu nyt ulos metrosta. 

Ulkona bussipysäkillä hän havaitsee kolme nuorta, jotka istuvat levittäen haarojaan niin, ettei penkin päätyyn mahtuisi, vaikka yrittäisi. Hän ei yritä. Mieluusti kiertäisi pojat kauempaakin. 

Hupulliset, kiiltävät toppatakit auki. Hihan alla hohtaa metalli, rannetta kylmää.

Nuoret mölisevät musiikin päälle: Steppasin partyy… (vieraskielistä mongerrusta)… Nää hoes mua vaanii… (taas vieraskielistä mongerrusta)… Tää ämmä ei kestä mun banaanii… 

Vanhaa miestä puistattaa. Tämä pahemmin kuin taistolaisten agitaatiot aikanaan. Miettii: Hyi olkoon. Voiko olla että banaanilla? 70-luvulla oli kaikkea hullua, muttei sentään menty näin pitkälle. Ei, ei, ei… Tässä on varmasti tapahtunut väärinkäsitys. Vieläpä katastrofaalinen! Opettajat ovat unohtaneet tähdentää, että kun koulussa banaanin päälle laitetaan pitkulainen kumihuppu, ei tästä seuraa, että itse banaani pitäisi laittaa jonnekin…

*

Tällä tarinalla olen halunnut tähdentää, miten kohtalokkaita seurauksia on nuorten lukuharrastuksen hapristumisella. Uskon vakuuttaneeni lukijan siitä, millainen merkitys sentään nykyaikanakin on vertauskuvien huolekkaalla tulkinnalla.