Kevään tylsyys

Teksti: Eero Lipponen

Kuva: Jenny Helle

Keväällä purot pulppuavat, linnut livertävät, ihmiset ovat iloisia… 

Ruumis hätkähtää horroksesta ja pyrähtää ulos laululennossa kuin kiuru. Keuhkot ovat täynnä ilmaa ja nuoret kiekuvat kielirisat pitkällä elämälle kyllä. Kevätillan kultaista kantta vasten viritetään Suvivirren säkeitä. 

Kevät merkitsee iloa ja elämänvoimaa, pajunkissojen puhkeamista. Samalla hienostellen sanotaan: huhtikuu on kuukausista julmin. Ja tarkoitetaan: kevät lähtee aina myös vähän käsistä. 

Särkyneitä pulloja, porttikonkeihin kuseskelua, huuto-oksentelua pulujen päälle…

Kirkuvat linnut repivät kebablastuja roskiksesta. Styrokspaketti leviää Vaasanaukion kiveykselle. Dönerin seassa makaa sammunut nisti, jota toinen vetää puukkobulevardin puolelle kynittäväksi. Kaiken yli lentää komeassa kaaressa Leijona-pullo. Taustalla huuto: vitun huora!

Kesä merkitsee armoa, syksyn pimeässä masennutaan ja talvella nuokutaan horroksessa. Kevät taasen on äärimmäisyyksien aikaa, poikkeustila isolla P:llä. Paitsi tänä keväänä.

***

Vuosi sitten koronakaranteeni katkaisi amok-juoksun kohti kesää. Uusimaa suljettiin: pääsiäisenä ei rynnitty pohjoiseen. Puistotapahtumat kiellettiin: vappuna ei hoiputtu Ullanlinnaan. 

Vaikkei Kaivopuistoa päästykään valtaamaan, eikä Heidi’s Bier Barin tanssilattiaa tamppaamaan, lunasti 2020 omalla tavallaan kevään vaatiman kiihkon. Oli kaikenlaista hulluutta. Pörssikurssit suistuivat vapaaseen pudotukseen ja vessapaperikasat kipusivat kohti kattoa. Ruutuaika nousi epäterveellisiin mittoihin, kun kiihkeät poliittiset spekulaatiot kiersivät Whatsapp-ryhmissä. Kukaan ei vielä puhunut kasvomaskeista, mutta joku oli lähtenyt kauppareissulle kaasunaamarin kera…

Jopa pääministeri Sanna Marinin piti tyynnytellä kansalaisten kiihkoa: ”Kyllä suomalaiset ihmiset saavat ja voivat huomennakin käydä ulkoiluttamassa koiraa.” Sannawave suoraan kiihtyneeseen keskushermostoon.  

***

Koronakevään kiihko löysi myös intellektuellien tavallisesti niin rauhaisat lukunurkkaukset. Kun kaikki tuntui muuttuvan kertaheitolla, olisi ollut sopimatonta siteerata niin sanottuja järkeviä liberaaleja. Äärimmäisyyden filosofia viekoitteli monet mukaansa. Carl Schmittin, Giorgio Agambenin ja Michel Foucault’n käsitteitä nuijittiin vasten vallitsevaa tilannetta. Siteerattiin Poliittisen teologian avauslausetta: suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. 

Ja mikä on poikkeustila äärimmäisyyden filosofian mukaan? Repeämä rationaalisessa, teknisessä, byrokraattisessa ja näennäisen neutraalissa liberaalissa järjestelmässä. Se on hirvittävä metalliparru, joka kirskahtaa automaattisten koneiden rattaisiin niin, että laitteistot romahtavat itseensä kamalasti paukkuen ja metalliosat sinkoilevat ympäriinsä. Hätääntynyt jäähdytysjärjestelmä ruikkii vettä sinne tänne. 

Mutta toisaalta poikkeustila ei ole pelkkä vastalause liberaalille järjestelmälle. Pikemminkin poikkeustila tuo esille tämän järjestelmän todellisen perustan, jossa ovat koko ajan jyllänneet synkät voimat: Vihollinen, tappamisen todellinen mahdollisuus, maan pakkolunastus ja suvereeni päätös. 

Taisin itsekin osallistua äärimmäisyyden filosofian viljelyyn. Nappasin Foucault’ta sitaatin, jonka perään ladoin todisteita siitä, että kaikki tuhoutuu. Kerrassaan terävää analyysiä… Mutta ajan dramaattisuus edellytti dramaattiset käsitteet. Viileinä saattoivat esiintyä vain vanhat kyynikot ja ennenaikaiset sedät.

Ja toki: monia todella äärimmäisiä asioita tapahtui, tapahtuu koko ajan, vaikkemme niihin huomiota kiinnittäisikään. Ei äärimmäisyyden filosofia välttämättä väärässä ollut tai ole väärässä. Siitäkin huolimatta on rehellisyyden nimissä todettava, ettei pysyväksi tullut poikkeustila tarkoitakaan leiriä, jolla poliisi kaiken aikaa pamputtaa ihmisiä pinoon. 

Selvästi nyt on rauhallisempi, suorastaan tylsä suvantovaihe. Äärimmäisyydelle ei ole kysyntää. Mutta kenties pinnan alla… 

***

Tätä kirjoittaessa on kuitenkin kaikkea muuta, kuin kiihkoa kupliva olo. On raukea perjantai-iltapäivä. Aurinko kurottuu ikkunasta takaseinälle, jää siihen suorakulmion muotoisena uinumaan. Ranskan kirjat lojuvat viereisellä tuolilla, enkä viitsisi avata Moodlea, jossa kyllä olisi artikkeleita luettavaksi. Selaan vuoroin Hesaria, jossa otsikko: ”Liikkumisrajoitukset eivät ehdi pääsiäiseksi voimaan”, vuoroin kirjoja pöydälläni. Ainakin Nevanlinna ja Haavikko. Etsin sopivia sanoja, jotain apua. Välillä syntyy jokunen rivi tekstiä. Lähden kuitenkin kävelylle. 

Kadun yllä ei tänä keväänä lennä äärimmäisyyden metafysiikan taikahippuja – ihan vain välinpitämätöntä katupölyä ja koirankakkaa. Töölönlahti on vielä jäässä. Sen päällä kyyhöttää pari yksinäistä joutsenta. 

Kotiin palattua jatkan tekstin parissa. Monesti olen kirjoittanut läähättäviä lauseita kuin olisi kiinnittänyt talutushihnan polkupyörään. Schäferille laukkaa! Mutta miten kirjoittaa lause, joka huokaa? Hohhoijaa. 

Olisi kaiketi herkistettävä korvaa tylsyyden sävellajille, kirjoitettava banaliteetin pentametri. Miten? Jauhamalla tyhjänpäiväisyyksistä? Kirjoittamalla kuin jaarittelisi krapulassa? Sanomalla mitä mieleen juolahtaa? Puhumalla puhumisen vuoksi? 

Mutta ehkä latteuden rekisteri onkin jo tässä: itsetietoisuudessa, kun ryhtyy kaivelemaan omia kerronnan keinojaan. Silloinhan tekstit vasta tylsistyvät, kun niitä ei teroiteta todellisuutta vasten, vaan annetaan kehrätä itsensä ympärillä. Ainakin jotkut kirjallisuuden parissa työskentelevät ovat tämänkaltaista esittäneet. Referoin: itsetietoinen proosaa on kyynistä ja “tekotaiteellista” akateemista kikkailua, joka hävittää vilpittömän lämmön kirjoittajan ja lukijan välistä. Kirjoittajasta se tekee pellen.

Tiedän kaiken tämän ja mieluummin olisin vilpitön. Miksen sitten osaa? Kenties minäkin olen kyynistynyt, paatunut liikojen tekstien parissa. Ehdotan silti toisenlaista tulkintaa. Ehkä kykenemättömyyteni kirjoittaa vilpittömästi on yhteydessä olosuhteisiin. 

Walter Benjamin sanoi kerran, että ”[l]apsen ensimmäinen kokemus maailmasta ei ole se, että aikuiset ovat vahvempia, vaan se, että hänellä ei ole taikavoimia.” Havainto tekee lapsen surulliseksi. Näin ajattelee myös Giorgio Agamben, jolle taikuus, ainoana mahdollisuutena onneen ”ilmaantuu poikkeuksena”. 

Ehkä kyky olla vilpitön ilmaantuu taikuuden ja onnen tapaan poikkeuksena, äärimmäisyyden aikoina, kun maailma tarjoaa itsensä äärimmäisenä. Silloin tekstin lauseista tulee luonnostaan runoutta. Ehkä huonoa, mutta silloin sitä ei edes häpeä. 

Tekstin itsetietoisuus on taasen sitä lapsen tuhmuutta, jolla paikataan taikavoimien puutetta.

Tekstiä innoittaneita tekstejä: 

Agamben, Giorgio: Profanations

Benjamin, Walter: Hashiksesta

Ojakangas, Mika: A Philosophy of Concrete Life (äärimmäisyyden filosofian käsite)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s