Teksti: Leo Valkama

Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama The Trial of the Chicago 7 on mielestäni vuoden 2020 paras elokuva. Se kertoo vuonna 1969 käydystä oikeudenkäynnistä, jossa käsiteltiin vuoden 1968 Yhdysvaltojen demokraattipuolueen puoluekokouksen yhteydessä tapahtuneita mielenosoituksia. Puoluekokous valitsi presidenttiehdokkaaksi poliittista keskustaa edustavan Herbert Humphreyn, mihin puolueen radikaalimpi osa ei ollut tyytyväinen. Kyseisen demokraattisen esivaaliprosessin aikana radikaalimpi ja vasemmistolaisempi ehdokas, Robert Kennedy, murhattiin. Samana vuonna murhattiin myös Martin Luther King Jr.. Niinpä maassa oli ollut monia suuria mielenosoituksia, ja uusia odottaen oltiin mielenosoitukset etukäteen kielletty puoluekokouksen lähialueilla. 

Useita ryhmiä lähti joka tapauksessa Chicagoon puoluekokouksen paikalle osoittamaan mieltään, minkä myötä syntyi kahakoita poliisien kanssa ja mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi. Uusi presidentti Richard Nixon halusi syyttää mielenosoittajia tapahtumista ja vähentää vasemmistolaisten järjestöjen valtaa. Niinpä valtionsyyttäjä päätti syyttää mielenosoituksessa olleiden järjestöjen johtajia kapinan aloittamisesta. Sorkinin elokuva käsittelee tätä oikeudenkäyntiä ja kyseisen mielenosoituksen tapahtumia.

Ohjaaja on kirjoittanut ja ohjannut muitakin kantaanottavia sarjoja ja elokuvia, joista erityisesti hänen kirjoittamansa sarjat The Newsroom ja the West Wing ovat loistavia poliittisia draamoja, joissa fiktiiviset hahmot toimivat hyvin oikeaa muistuttavassa poliittisessa ilmapiirissä. Uusin Sorkinin elokuva puolestaan pyrkii kertomaan todellisesta historiasta ja vaikka kuva on värittynyt, on elokuvan esitys pääosin uskollinen oikeille tapahtumille. 

Elokuva käsittelee monia mielenkiintoisia poliittisia kysymyksiä, ja erityisesti “poliittisen oikeudenkäynnin” käsite nostetaan keskiöön. Tästä käydään kamppailua syytettyjen ja heidän asianajajansa välillä. Asianajaja on sitä mieltä, että tällaisia ei ole olemassa, vaan että Yhdysvalloissa laki kohtelee kaikkia samalla tavalla. Elokuva itse taas pyrkii esittämään, että kyseessä oli oikeudenkäynti, jonka lopputulos oli päätetty jo ennen sen alkamista. 

Itse kiinnitin ennen kaikkea huomiota siihen, miten elokuvassa käsiteltiin ideologisia erimielisyyksiä poliittisten yhteenliittymien sisällä. Itse oikeudenkäynnissä syytettiin neljää erilaista ryhmää, jotka kaikki jakoivat yhteisen tavoitteen, mutta olivat ideologisesti kovin erilaisia. Yksi oli vastakulttuurillinen hippien järjestö, Yippiet, toinen vasemmisto-opiskelijoiden Students for a Democratic Society. Lisäksi syytetyissä oli jäseniä organisaatiosta nimeltä National Mobilization Committee to End the War in Vietnam, joka oli laajempi Vietnamin sodan vastainen aktivistijärjestö. Elokuvassa esiintyy myös the Black Panther Party, joka oli afroamerikkalaisten oikeuksia ajava liike. Kaikki ryhmät vastustivat demokraattien sen hetkistä linjaa ja halusivat lopettaa sodan Vietnamissa, mutta jaetuista ideaaleista huolimatta yhteisen linjan löytäminen oli vaikeaa.

Elokuvassa tämä ideologinen konflikti nousee ongelmaksi erityisesti vasemmisto-opiskelijoiden ja hippien välillä. Vasemmisto-opiskelijoiden johtaja Tom Hayden kertoo Yippie-liikeen johtajalle: “My problem is that for the next 50 years, when people think of progressive politics, they’re gonna think of you.” Hän kokee, että hippien jatkuva medianäkyvyys luo väärän mielikuvan vasemmistolaisesta politiikasta, jossa tasa-arvon tai oikeuden sijasta mielikuvaksi tulee pilvessä olevat itsensä hukanneet nuoret. Hayden uskoo vasemmiston häviävän vaaleja juuri tämän mielikuvan takia. Tässä nousee esille yksi politiikan ainainen ongelma: yhteistyössä toimimisen vaikeus, vaikka toimijat jakaisivat samanlaisia poliittisia päämääriä. Tämän kaltaisissa tilanteissa on aina tasapainoiltava suurempien poliittisten mahdollisuuksien ja oman ideologian pohjan säilyttämisen välillä. Elokuvan yhdeksi teemaksi nouseekin juuri ideologiset ja myös henkilökohtaiset konfliktit ylittävä yhteistyö. Muutos ei tapahdu ilman yhteistyötä, ja kun kaikilla on sama päämäärä, on se loppujen lopuksi yleensä haluttavaa. Lopulta siihen voi kuitenkin olla todella vaikea päästä. 

Elokuva itsessään on todella vaikuttavasti tehty. Erityisesti kohtaukset, jossa näytetään myös oikeaa videokuvaa ovat vakuuttavia. Se, miten elokuva käsittelee 60-luvun tapahtumia rinnastuu myös nykypäivään. Yhdysvaltalainen vasemmisto joutui kokemaan paljon 60- ja 70-luvulla, eikä ole ihme, että maan poliittinen järjestelmä on paljon oikeammalla kuin moni eurooppalainen järjestelmä. Yhdysvaltalaiseen vasemmistoon on kohdistunut erittäin merkittävää institutionaalista vastustusta ja sen toimintaa on estetty monilla moraalisesti hyvin kyseenalaisilla tavoilla.