Teksti: Niilo Rantala

I – JOHDANTO

Nainen kaipaa niin paljon kuollutta rakastaan, että päätyy kätkemään tämän irtileikatun pään pakastimeen, jotta voi surun iskiessä nostaa sen suudeltavaksi (Lamberto Bava: Macabre, 1980, Italia). Musta kissa kulkee sähisten tapaturmapaikalta toiselle aiheuttaen tuskaisia kuolemia (Lucio Fulci: The Black Cat, 1981, Italia). Pariskunta yrittää saada jännitystä kuolleeseen suhteeseensa ottamalla kalmon mukaan sänkypuuhiinsa (Jörg Buttgereit: Nekromantik, 1987, Länsi-Saksa). Moraalittomat tiedemiehet päättävät ratkaista liikakansoitusongelman muuttamalla kolmannen maailman maiden asukkaat zombeiksi (Bruno Mattei: Hell of the Living Dead, 1980, Italia).

“Seksiä, väkivaltaa, himoa, pakkomielteitä, syntymää ja kuolemaa.”

Kaiken tämän voi nähdä valkokankaalla tai kotitelevisiosta, mutta todennäköisesti ei Finnkinossa tai Netflixistä. Kyseessä ovat neljän kohua herättäneen ”B-elokuvan” juonet tiivistettyinä. Seksiä, väkivaltaa, himoa, pakkomielteitä, syntymää ja kuolemaa. Olen löytänyt B-elokuvista usein sellaista kuvien puhtautta, rehellisyyttä ja arkkityyppistä ilmaisua, mitä en olisi ikinä osannut odottaa. 

Oli kesä 2015, ja elokuvia ikänsä koko sydämellään rakastanut ystäväni tahtoi katsoa kanssani Lucio Fulcin (1927–1996) elokuvan New York Ripper (1982, Italia). Se, mitä ruudulle lävähti, ei vastannut ollenkaan käsityksiäni siitä, mikä on hyvä elokuva. Kuvaus oli keskivertoa huonompaa, juoni absurdi, musiikki kökköä ja näyttelijät lähes kelvottomia.

Mietin, mitä elokuvalla haluttiin sanoa? Oliko sillä jokin viesti? Oliko varsinainen viesti toteutuksessa, ei juonessa tai teemoissa? 

II – MITÄ ON B-ELOKUVA?

”B-elokuva”-käsitteen historiallinen tausta piilee Hollywoodissa. Ennen viime vuosisadan puoliväliä pienet studiot valmistivat A-elokuvien kylkiäisiksi niin kutsuttuja B-elokuvia, joissa näyttelivät himmeämmät tähdet ja joiden budjetti oli A-tuotantoja selkeästi köykäisempi. Arkikielessä B-elokuva ryhtyikin pian tarkoittamaan elokuvaa, jota eivät tähditä ykkösketjun näyttelijät ja joka saattaa käsitellä arempia, rankempia tai ”luokattomampia” aiheita kuin turvalliset koko kansan tekeleet. Siksi jo 1930-luvulla B-elokuva ja kauhukulttuuri vihittiin epäpyhään liittoonsa.

1950- ja 1960-lukujen taitteessa tuuli kuitenkin kääntyi – raja muuttui liukuvammaksi. Ranskasta alkunsa saanut uuden aallon elokuva kyseenalaisti aiemmat elokuvateollisuuden lainalaisuudet. Uuden aallon tekijät ryhtyivät kilvan rikkomaan konventioita: amatöörit näyttelivät, kohuaiheita käsiteltiin, elokuvissa käytettiin huumeita ja harrastettiin seksiä. Samaa aikaan, kun amerikkalaisen elokuvan valtavirtaan ja eurooppalaisen, auteur-vetoisemman elokuvan kuvastoon eksyi aiemmin B-elokuvista tuttuja teemoja, itse B-elokuvat rankistuivat.

Koska Saatana näyttäytyi valkokankaalla elokuvassa Rosemaryn painajainen (Roman Polanski 1968, USA) ja riivattu tyttö Megan virtsasi matolle huoritellen äitiään ilmestymisvuotensa hittielokuvassa Manaaja (1973, USA, William Friedkin) sekä raaka väkivalta hyppäsi valtavirtakatsojan silmille viimeistään Olkikoirissa (1971, USA, Sam Peckinpah), täytyi pienemmän budjetin B-elokuvatuotannon korottaa panoksia. Uusia tabuja piti keksiä rikottaviksi, ja pian toinen toistaan rajumpia eksploitaatioteoksia ryhtyi ilmestymään liukuhihnalta.

Ovatko väkivaltaisuus ja tabujen rikkominen sitten B-elokuvan ehdottomia tunnusmerkkejä? Mikä loppujen lopuksi tekee elokuvasta B-elokuvan? Ovatko kaikki pienen budjetin eksploitatiivisia elementtejä sisältävät taide-elokuvat B-elokuvia? Ovatko väkivalta ja paljas pinta hyviä tunnusmerkkejä? Viimeistään 2000-luvulle tultaessa rajan vetämisestä on tullut lähes mahdotonta. Monet kuuluisat ohjaajat, kuten Quentin Tarantino ja Lars von Trier, ovat ottaneet elokuviinsa vaikutteita B-elokuvan klassikoista ja David Lynchin kaltaiset maestrot ovat päätyneet tekemään elokuvia kotivideokameralla. Vastaavasti moni B-elokuvissa uransa aloittanut näyttelijä on sittemmin kohonnut jalustalle ja parrasvalojen loisteeseen, kuten esimerkiksi Humphrey Bogart tai Jack Nicholson.

Käsitteen rajaaminen on siis likimain mahdotonta. Kolmeksi peruspilariksi voidaan silti varmaankin määritellä seuraavat:

1. Elokuva on tehty (suhteessa) pienellä budjetilla ja/tai sen toteutuksesta ovat vastanneet keskivertoa tuntemattomammat nimet.

2. Elokuvaa ei ole ensisijaisesti kohdistettu suurelle yleisölle vaan harrastajille, alakulttuuriväelle ja leffafriikeille. Osa elokuvista on toki tämän rajapyykin ylittänyt. 

3. Elokuva pyrkii rikkomaan tabuja: usein tämä johtaa latteaan, tekorankkaan lopputulokseen. Ei kuitenkaan aina.

III – RAJOJEN YLITTÄMISEN KAUNEUDESTA

Suuri budjetti on asia, jonka saamisesta moni ohjaaja ja käsikirjoittaja unelmoi. Suuri budjetti ja iso tuotantoyhtiö ovat kuitenkin asioita, jotka sekä mahdollistavat, että rajoittavat luomistyötä. Usein isojen budjettien pariin päässeestä auteur-ohjaajasta tulee kuin sirkusapina, joka tekee saman tempun uudestaan ja uudestaan vuosi toisensa jälkeen, koska tietää sitä häneltä odotettaman. Uusiutumisvara suurilla markkinoilla on usein pienempi, samoin ilmaisunvapaus. Tyypillinen ilmiö on, että mehukkaasta B-elokuvasta tai eurooppalaisesta marginaalielokuvasta tehdään isolla rahalla Hollywood-henkinen remake. Lopputulos on ilmeinen, muovinen ja kökkö. 

B-elokuvien maailmassa pieni budjetti takaa usein tekijälleen vapaammat kädet. Paradoksaalisesti rahan puute toimii mahdollistajana eikä rajoittajana: ohjaajan vastuukin kasvaa suuremmaksi. Katsoessa Steven Spielbergin elokuvien lopputekstejä, yleisö hukkuu nimien virtaan: art directorien, apulaisohjaajien, dialogin hiojien ja efektinikkareiden määrä ylittää käsityskyvyn. Kun katsojalle tarjoutuu mahdollisuus nähdä länsisaksalaisen kulttiohjaaja Jörg Buttgereitin triangelidraama Hot Love (1985), on lopputekstien inhimillisyydessä jotain lähes koskettavaa. Käsikirjoituksesta, kuvauksesta, sivuosasta ja tuotannosta vastaa Buttgereit itse. Lavastajat ja casting agentit loistavat ainoastaan poissaolollaan.

Muistan jonkun esteetikon kirjoittaneen, kuinka huumorin ja kauhun äärellä ihminen on rehellisimmillään. Juuri siksi kummassakin lajissa on myös niin helppoa epäonnistua. Huonon huumorin viihdearvosta voi toki olla montaa mieltä, mutta huonossa kauhussa on aina silti jotakin: vaikka teos ei suoranaisesti herättäisikään kauhua, se saattaa olla makaaberi, brutaali, morbidi, painostava, nyrjähtänyt tai neuroottinen.

Onko B-elokuvan historiassa punaista lankaa? Onko keskeisillä tekijöillä yhteistä viestiä, poliittista agendaa tai eettistä linjausta? Pääasiassa ei. Elokuvista löytyy sekä suoranaista naisvihamielisyyttä, kuten Joel Reedin Bloodsucking Freaksista (1976), että kaltoinkohdeltujen naisten voimaannuttavia kostotarinoita. Jälkimmäiset muodostavat jopa oman genrensä B-elokuvien sisällä, jota kutsutaan suorasukaisesti nimellä ”rape and revenge”. Kuuluisimpia esimerkkejä elokuvista, jotka kuvaavat murjottuja ja hyväksikäytettyjä, mutta julmaan kostoon ryhtyviä naisia tai näiden läheisiä, ovat Wes Cravenin Last House on the Left (1972) sekä Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978). Kummassakin tapauksessa ultraväkivaltainen ja shokeeraava sisältö perusteltiin niin taiteellisin kuin eettisinkin arvoin. Craven kertoi vain ja ainoastaan toisintaneensa tarinan Ingmar Bergmanin elokuvasta Neidonlähde (1960) ja Zarchi ilmoitti ainoastaan tahtoneensa puolustaa ja ymmärtää seksuaalisen väkivallan uhreja. Katsojalle herää kuitenkin monia kysymyksiä: puolustaako 45 minuutin raiskauskohtauksen kuvaaminen yhtään ketään? Saamaansa kritiikkiin Zarchi vastasi toteamalla, että kyseessä ei luonnollisestikaan ole kevyt asia – elokuvan on tarkoituskin saada katsoja täysin pois tolaltaan.

Entä poliittinen ajattelu? Siinä, missä elokuva Salo – Sodoman 120 päivää (1975), italialaisen taideohjaaja Pier Paolo Pasolinin koukkaus eksploitaation maailmaan, toimii fasismin vastaisena shokkielokuvana, monet B-elokuvat pyrkivät yksinomaan fetisoimaan historian kauheuksia. Esimerkiksi Jesus Franco yhdistää keskitysleirikuvaston ja sadomasokistisen seksin pornahtavissa ja historiallisissa elokuvissaan. Saman tekee Don Edmonds ikoniseksi nousseessa ”Ilsa”-sarjan avausosassa. Tiukat nahkasaappaat, piiskat ja SS-symbolit nousivat 1970-luvun mittaan ikoniseen asemaan sadomasokistisia elementtejä sisältävän eksploitaation kuvastossa.

Jääkö kaikesta tabujen ravistelusta lopulta käteen vain nihilismi? Joissain tapauksissa kyllä. Esimerkiksi italialaisen B-kauhun mestari Lucio Fulci, joka oli traumatisoitunut lapsensa ja vaimonsa kuolemasta, pyrki koko 1970- ja 1980-lukujen ajan ahtamaan elokuvansa täyteen kaikkea mahdollista kamalaa, jonka tarkoituksena oli todistaa maailman epäreilusta ja rumasta luonteesta. Toisaalta esimerkiksi Jörg Burttgereitin nekrofiliaa, yksinäisyyttä ja vinksahtaneita suhteita käsitelleet elokuvat Nekromantik I (1987), Nekromantik II (1991) ja Schramm (1993), onnistuvat paikoin yltämään nyrjähtäneen viehättävään, lähes kauhuromanttiseen tunnelmaan.

Yksi yhteinen agenda tekijöitä ja teoksia kuitenkin yhdistää: todellisen ilmaisunvapauden puolustaminen. Turkkalaisella vimmalla elokuvat pyrkivät paljastamaan jotain sellaista, mitä ei vielä ole näytetty. Ne vastustavat kiihkeästi kaikenlaista moralismia ja tekopyhyyttä. Elokuvat eivät esitä, että alhaiset vietit, loukkaukset, fetissit, sanonnat, loukkaavat ilmaisut tai rujot väkivallanteot lakkaisivat olemasta, kun niiden olemassaoloa ei enää tunnisteta. B-elokuvan mestarit aina Russ Meyerista Tom Sixiin ovat tienneet tavattoman hyvin sen, mitä ei saa sanoa – ja sanoneet juuri sen.

Näistä syistä tietyt B-elokuvat ovat kohdanneet valtavasti vastustusta. Suomen tiukka elokuvasensuuri piti huolta siitä, että useat B-elokuvan klassikot ovat saapuneet virallisesti Suomeen vasta 2000-luvulla. Englannissa yleisen hysterian luomisesta vastasi ”Video Nastys”-listaus, jolle kerättiin kaikki pelottava, raaistava ja moraalisesti rappeuttava aineisto, jonka kieltämiseen pyrittiin ja jonka katsomista kehotettiin välttämään.

Etten antaisi B-elokuvateollisuudesta liian romanttista kuvaa, tahdon korostaa, että monet ovat käsitelleet tabuaiheita pelkästään dollarinkiilto silmissään. Syytös ei kuitenkaan kohdistu sellaisiin ohjaajiin, jotka ovat rämpineet marginaalissa vuosikymmenten ajan toteuttaen tinkimättömiä visioitaan.

“Kun arkkityyppinen, perusasioihin keskittyvä elokuvallinen ilmaisu yhdistetään shokeeraaviin, tabuja murjoviin aiheisiin, saattaa lopputulos paljastaa ihmisyydestä jotain olennaista.”

Tarvitseeko kaikkea sitten saada näyttää? Saako kaiken sanoa? Mikä arvo on sillä, että toteutetaan shokki toinen toisensa perään ja lällätetään päälle? Talmud, juutalainen Tanakin selitysteos, opettaa Unien kirjassaan, että jokainen pahakin uni tulee tulkita ja jakaa.Unien kirja korostaa, miten jokainen selittämättä jäänyt uni on kuin lukematon kirje. Näen B-elokuvien rajoja koettelevan luonteen samanlaisena: ne kuvaavat ihmiskunnan mielikuvituksen lievealueita ja toimivat eräänlaisina modernien neuroosien, pelkojen ja ahdistusten viemäreinä. Kun arkkityyppinen, perusasioihin keskittyvä elokuvallinen ilmaisu yhdistetään shokeeraaviin, tabuja murjoviin aiheisiin, saattaa lopputulos paljastaa ihmisyydestä jotain olennaista. Valoon viemäristä kurkottava saasta ei aina ole miellyttävää katseltavaa, mutta joskus se saattaa kasvattaa. Sen lisäksi rehellisyyden on sanottu kaunistavan. Juuri rehellisyys tekeekin monesta rumasta elokuvanpoikasesta lopulta kauniin, puhtaan joutsenen.

KYMMENEN B-ELOKUVAA JOTKA JOKAISEN TULISI NÄHDÄ KERRAN ELÄMÄSSÄÄN (eli omat suosikkini…)

1. Freaks (1932, Ted Browning, USA)

Freaks on järkyttävä romanttinen komedia, joka kuvaa poikkeavien yksilöiden elämää sirkuksen vetonauloina. Elokuva kuitenkin kuvaa ”friikkinsä” reilussa valossa opettaen, että todellinen friikki ja kieroilija saattaakin olla se kuvankaunis vamppi. Ilmestyessään elokuva aiheutti valtavan kohun, ja se tuhosi ohjaajansa uran. Elokuva kiellettiin monessa maassa.

2. Carnival of Souls (1962, Herk Harvey, USA)

Täysin amatöörivoimin toteutettu indie-elokuva, joka on myöhemmin noussut huomattavaan kulttimaineeseen. Painajaismainen elokuva sijoittuu elämän ja kuoleman rajalle, pelon ja helpotuksen ristiaallokkoon. Kokeellisuutensa ja rohkeutensa ansiosta elokuva toimii malliesimerkkinä teoksesta, jossa kengännauhabudjetti on toiminut luovuuden kannustimena!

3. Non si sevizia un paperino (1972, Lucio Fulci, Italia)

”Don’t torture a duckling”-nimellä tunnettu trilleri on sekä Fulcille tyypillinen nihilistinen julistus että hämmästyttävän upeita visuaalisia hetkiä sisältävä giallo. Elokuvan eräs viesti on, että kasvaessaan ihmisestä tulee paha: itse kukin voi tappaa ja valehdella hetken tullen.

4. Flavia, la monaca musulmana (1974, Gianfranco Mingozzi, Italia)

Flavia on nainen, joka elää keskiajan Italiassa. Kaikkialla on raakuutta, vääryyttä, julmuutta ja väkivaltaa. Flavia liittoutuu muslimivalloittajien kanssa ja uskoo, että siinä hänelle tarjoutuu vaihtoehto ihmisarvoiseen elämään. Elokuva on B-tuotannoksi harvinaisen hyvälaatuinen ja siinä vilahtaa lukuisia aikansa suuria tähtiä. Kuvaus-, lavastus- ja tarinapuoli voisivat hyvin olla suurten studioiden käsialaa, mutta jokaisen kulman takaa silmille pirskahtava seksuaalisuus, trippihenkiset unennäyt sekä väkivaltaisuus osoittavat elokuvalle paikkansa marginaalissa.

5. Cannibal Holocaust (1980, Ruggero Deodato, Italia)

Elokuva ylittää suurimman osan soveliaisuuden rajoista eikä sitä voi vastuullisesti suositella kenellekään. Teoksen moraalinen positio on silti poikkeuksellisen mielenkiintoinen: siinä ei eksotisoida pahuutta kannibaaliheimojen yksityisomaisuudeksi, vaan se korostaa kaikkien ihmisten yhteistä, jaettua pahuutta – kuin perisyntiä. Iljettävempiä kuin ihmissyöjät ovat oikeastaan heitä kummastelemaan saapuneet dokumentaristit. Riz Ortolanin säveltämä tunnusmusiikki on korviahivelevää kuultavaa. Sen takia katsoja voi antaa paljon anteeksi.

6. Macabro (1980, Lamberto Bava, Italia)

Ohjaajamestari Mario Bavan pojan Lamberton esikoisohjaus on arkkityyppien karnevaali. Elokuvassa käydään läpi äitisuhde, perheen sisäiset mustasukkaisuussuhteet, hylkääminen, kuolemanpelko, kyky luopua rakkaudestaan sekä seksuaalisuus kaikkine patoumineen. Macabro on ihmeellinen elokuva, joka kauheudestaan ja rujoudestaan huolimatta koskettaa yllättävällä tavalla.

7. La morte vivante (1982, Jean Rollin, Ranska)

Vampyyritarinoihin erikoistunut ranskalainen Jean Rollin teki huikean uran itsenäisenä elokuvantekijänä 1960-luvulta 2000-luvulle saakka. Hänen elokuvansa ovat sadunomaisia tutkielmia kuolemasta ja unesta. Elokuvat venyttävät kuoleman ja elämän välistä rajaa niin pitkälle, että ennen pitkää katsojallekin on melko sama, onko päähenkilö kuollut vai ei. La morte vivanti kuitenkin muodostaa selkeän poikkeuksen: kuoleman voittaminen ei enää olekaan satua – hengissä pysyminen kuolleena on kauheaa, painostavaa ja raskasta.

8. Henry: Portrait of a Serial Killer (1986, John McNaughton, USA)

Jos haluaa tietää, miten psykopaatit viettävät aikansa ja päivänsä, kannattaa katsoa tämä elokuva. Kyseessä on pelottavan arkipäiväinen, mutta ahdistavuudessaan hirvittävä kurkistus kaltoinkohdelluksi tulleen ja siksi nykyisin muita kaltoinkohtelevan miehen pään sisälle. Mikään ei tunnu miltään –  ainoastaan väkivalta tuntuu joltain.

9. Der Todesking (1990, Jörg Buttgereit, Saksa)

Der Todesking on malliesimerkki elokuvasta, jota ei olisi miljoonienkaan budjetilla voitu saada paremmaksi. Kyseessä on eros ja thanatos-teemaan sukeltaneen Buttgereitin kiistaton pääteos, tutkielma itsetuhoisuuden ja kuolemanvietin alkulähteiltä.

10. Trash Humpers (2009, Harmony Korine, USA)

Oscar-ehdokkaanakin olleen Harmony Korinen anarkistinen kotivideoteos on eriskummallinen kuvaus syrjäytyneestä jengistä, joka koko elokuvan ajan huutaa, sättii toisiaan ja rikkoo paikkoja. Katsojalle jää täysin epäselväksi, onko teoksen tarkoitus olla hauska, kauhea vai taiteellinen – jotenkin kummallisesti se onnistuu olemaan kaikkea tätä.

_{Niilo Rantala on keväällä 2021 teologian maisteriksi valmistuva taiteilija ja vapaa kirjoittaja, jonka maisterin tutkielma käsitteli suomalaista elokuvaa moraalisena suunnannäyttäjänä. Opiskeluaikanaan Rantala toimi kaksi kautta teologian opiskelijoiden lehden, Kyyhkysen, päätoimittajana. Elokuva kaikkine muotoineen on kuulunut hänen intohimoihinsa viime vuosituhannelta asti.}