Teksti: Onni Ahvonen

Useimmissa liberaaleissa rasismin selitysmalleissa ongelman ytimeksi painotetaan ihmisten yleisiä asenteita ja mielipiteitä rodullistettuja henkilöitä kohtaan. Näissä pohdinnoissa toistetaan usein väite, jonka mukaan rasismi kukoistaa ennen kaikkea tietämättömyyden takia, ja rasismin kitkeminen yhteiskunnasta toteutuu paremman koulutuksen avulla ja asenteita muuttamalla. Tässä kirjoituksessa ehdotan toisenlaista lähestymistapaa rasismin analysointiin – ja kamppailuun sitä vastaan. Rasismi ei ole irrallinen ongelma, vaan erottamattomasti kietoutunut kapitalismin ja kolonialismin historiaan, eikä niitä tulisi käsitellä erillisinä toisistaan. Sellainen antirasismi, jossa ei oteta huomioon kapitalismin roolia rasismin synnyssä, on itsekin osa ongelmaa. 

Ranskalainen filosofi Etienne Balibar totesi aikanaan, etteivät  rasismin juuret ensisijaisesti sijoitu ”vääriin mielipiteisiin” tai tietämättömyyteen, vaan pikemminkin niihin sosiaalisiin suhteisiin, joista se kumpuaa. Täten rasismin poistaminen yhteiskunnasta vaatii tarttumista niihin objektiivisiin olosuhteisiin, jotka luovat edellytykset sen olemassaololle. 

Tutkija Zak Cope lähestyy aihetta vastaavalla tavalla: kriittisen materialismin näkökulmasta. Kirjassaan Divided World Divided Class hän kuvaa, miten rasismi on ideologinen ilmentymä taloudellisesti ja poliittisesti epätasa-arvoisessa yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Jotta rasistinen ajattelu voidaan kitkeä yhteiskunnasta, on välttämätöntä puuttua niihin sosiaalisiin instituutioihin ja rakenteisiin, jotka ylläpitävät sitä ja mahdollistavat sen laajamittaisen esiintymisen . 

Jotta rasistinen ajattelu voidaan kitkeä yhteiskunnasta, on välttämätöntä puuttua niihin sosiaalisiin instituutioihin ja rakenteisiin, jotka ylläpitävät sitä ja mahdollistavat sen laajamittaisen esiintymisen . 

Voidaksemme analysoida rasismin synnyn pohjimmaisia syitä tulee meidän ymmärtää, miten se on alun perin kehittynyt kapitalismin ja kolonialismin rinnalla. Hahmottamalla rasismin ja kapitalismin yhteistä historiaa kriittisen materialismin avulla voimme muodostaa realistisemman kuvan tekijöistä, jotka ovat johtaneet laajasti levinneisiin rasistisiin asenteisiin. Samalla löydämme paremmat työkalut niiden muuttamiseksi. 

Toisaalta analyysi ei voi myöskään nojata liian deterministisiin selitysmalleihin. Rasismi ei ole kapitalismin kehityksen yksioikoinen tulos, jonka voidaan odottaa muuttuvan suoraviivaisesti taloussuhteiden mukaisesti. Pikemminkin rasismi ja kapitalismi kehittyvät dynaamisesti, dialektisessa suhteessa toisiinsa. Rasismi ei ainoastaan esiinny kapitalismin tuotteena ja sen toissijaisena ilmiönä, vaan muovaa aktiivisesti sen sisältöä ja kehitystä.

Modernin rasismin juuret sijoittuvat eurooppalaisen kolonialismin ja yhdysvaltalaisen imperialismin historiaan. Kolonialismi erilaisissa historiallisissa muodoissaan noudattaa kapitalismin sisäänrakennettua logiikkaa, jossa pääoman kasaantuminen ja voittomarginaalien kasvattaminen on järjestelmän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä. Rasismi on ollut oleellinen osa tämän logiikan oikeuttamisessa, ja on edelleen yksi sen ideologisista edellytyksistä. Orjuus, luonnonvarojen ja maa-alueiden riistäminen sekä taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen sortaminen ovat samalla aina tarvinneet tätä ideologista ylärakennetta. 

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että rasismi on toiminut ideologisena aseena lännen hegemonian oikeuttamisessa. Se on yhtä lailla tätä hegemoniaa määrittelevä ja jäsentävä tekijä. “Rotu-” ja luokkakysymystä ei täten tule irrottaa toisistaan, vaan pikemminkin käsitellä niitä saman kolikon eri puolina. Jommankumman  laiminlyöminen, toisistaan erottaminen tai sivuuttaminen johtaa väistämättä vääristyneeseen analyysiin.

Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaistelua johtanut vallankumouksellinen antikolonialisti, Amílcar Cabral, ilmaisi tämän asian yhdessä puheessaan seuraavasti: ”Emme edisty rasismin torjunnassa, jos taistelemme itse ihmisiä vastaan. Meidän on taisteltava rasismin perussyitä vastaan. Jos rosvo tulee talooni ja minulla on ase, en voi ampua rosvon varjoa; minun täytyy ampua itse rosvo. Monet ihmiset hukkaavat energiaa ja vaivaa, ja tekevät uhrauksia taistellessaan varjoja vastaan. Meidän on torjuttava itse se materialistinen todellisuus, joka varjon tuottaa.”

Cabral oli osa laajempaa antikolonialistista ja panafrikkalaista liikettä, joka taisteli siirtomaaherruutta vastaan ja joutui usein kokemaan suuria tappioita ja mittavia uhrimääriä. Näiden liikkeiden ansiosta kolonialismin julmimmat muodot kuitenkin heitettiin historian romukoppaan. Mutta kuten Ghanan ensimmäinen pääministeri Kwame Nkrumah varoitti, ei tämä tarkoittanut länsimaisen hegemonian loppua tai edes uusien valtioiden täydellistä itsenäistymistä. Kolonialismi kehittyi uuskolonialismiksi, ja sortaminen vaihtoi muotoaan. Virallisesti valtiot olivat itsenäisiä, mutta taloudellisesti ne alistettiin Yhdysvaltojen ja läntisen Euroopan taloudellisille ja poliittisille etupyyteille. 

Taistelu rasismia vastaan edellyttää taistelua uuskolonialismia ja kapitalismia vastaan. Se vaatii historiallista tarkastelua sorrettujen näkökulmasta sekä näiden voimakkaan vastarinnan ymmärtämistä ja esiin tuomista. Kyseistä näkökulmaa ovat korostaneet lukuisat vallankumoukselliset taistelijat ja ajattelijat. Antikolonialistista perinnettä edustavat aiemmin mainittujen Amilcar Cabralin ja Kwame Nkrumahin lisäksi W.E.B Du Bois, Aimé Césaire, Frantz Fanon, Claudia Jones, Walter Rodney, Assata Shakur, Malcolm X, Fred Hampton, Angela Davis, C.L.R. James, Stokely Carmichael, Thomas Sankara ja monet muut. 

Liberaalissa antirasismissa valitettavasti joko jätetään tämä perinne ja edellä mainittujen henkilöiden intellektuaalinen rooli  kovin pienelle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan. Silloin kun henkilöt toisinaan mainitaan, irrotetaan heidän toimintansa tyypillisesti heidän edustamistaan vallankumouksellisista näkemyksistä. Teoksessaan Valtio ja vallankumous Vladimir Lenin kuvaa tätä prosessia esimerkillä siitä, miten Karl Marxin ja muiden vallankumouksellisten ajatuksia on vääristelty heidän kuolemansa jälkeen. Lenin kirjoittaa: ”…kuoltuaan heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi, myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien ’lohdutukseksi’ ja petkuttamiseksi, riistäen vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia. — Opin vallankumouksellinen puoli, sen vallankumouksellinen henki unohdetaan, työnnetään syrjään ja väärennetään”.

Kuvaava esimerkki on myös Martin Luther King, jota nykyään juhlitaan sekä Yhdysvalloissa että maailmalla. King oli kuitenkin erittäin vihattu hahmo yhdysvaltalaisessa politiikassa etenkin elämänsä loppupuolella. Mustien oikeuksien lisäksi hän puhui amerikkalaista imperialismia ja Vietnamin sotaa vastaan, sekä varoitti kapitalismin ja kulutusyhteiskunnan tuhoisasta luonteesta. Nämä seikat jätetään monesti lähes kokonaan mainitsematta hänen perinnöstä puhuttaessa. 

Nykypäivän todellinen antirasismi ei voi keskittyä yksinomaan kysymyksiin kuten identiteetti, tietämättömyys tai yksilötason ennakkoluuloisuus. Vaikka nämä kaikki ovat tietysti tärkeä osa antirasistista toimintaa, ovat ne yksinään riittämättömiä. Rasismia ei voiteta ilman sen historiallisten juurien ja materialististen olosuhteiden tarkastelua. Taistelu rasismia vastaan vaatii myös imperialismin ja kapitalismin voimakasta vastustamista. 

Mustien Panttereiden perustaja Huey P. Newtonia lainaten: “En ollut koskaan vakuuttunut siitä, että kapitalismin tuhoaminen tuhoaisi automaattisesti rasismin — mutta emme voi tuhota rasismia pyyhkimättä sen taloudellista perustaa pois.” Tämä on ajatus, josta nykypäivän antirasismin tulisi ottaa oppia.