Väkivaltaan velvoitetut

Teksti: Kati Makkonen

Suoritin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen vuosina 2018-2019. Tänä aikana syitä vapaaehtoisuuteeni ihmeteltiin moneen otteeseen. Olin jokseenkin ihmeissäni, miksi minun tulisi omata jotain syviä, periaatteellisia syitä suorittaakseni palveluksen, johon suuri osa ikätovereistani on velvoitettu. 

Ymmärtääksemme nykymuotoista asepalvelusjärjestelmää, joka on muotoutunut vähittäin, lienee historiakatsaus paikallaan. 1800-luvulla voimistunut nationalismi nosti kansakunnan yksilön yläpuolelle. Isänmaallisuutta ilmennettiin moninaisesti, muun muassa sotavarutelun lisäämisellä. Näin ollen myös tuon ajan Venäjän keisarikunnan läntiseen osaan, Suomeen, rantautui asevelvollisuus vuonna 1878. Alkuvuosina kolmivuotiseen asepalvelukseen arvottiin 10% ikäluokan miehistä. Vuonna 1905, laajojen kutsuntalakkojen seurauksena, asevelvollisuuslain toteuttaminen kuitenkin keskeytettiin. Vastineeksi Suomen tuli maksaa Venäjän keisarikunnalle avustusta. Itsenäistyessään vuonna 1917 Suomella ei siis ollut virallisia sotajoukkoja. Itsenäistymisen jälkeen sisällissotaan ajautuneen nuoren kansakunnan hajanaiset joukot koostuivat siten pääosin vapaaehtoisista. Ratkaisevaan asemaan sisällissodassa nousseet Saksassa sotilaskoulutuksen saaneet suomalaiset jääkärit loivat edellytykset asevelvollisuusjärjestelmän palauttamiselle. Vuonna 1922 itsenäiseen Suomeen säädettiin pysyvä, vuoden mittaiseen palvelukseen velvoittava asevelvollisuuslaki.  Näin muotoutunut asevelvollisuus onkin muodostanut pian sadan vuoden ajan puolustuksemme selkärangan.

Kuva: SA-kuva-arkisto

Suomen turvallisuuspolitiikka nojaa pitkälti suureen reserviin ja uskottavaan puolustukseen. Suomalainen maanpuolustustahto on perinteisesti ollut korkea, ja asevelvollisuusjärjestelmä, johon Suomen puolustus pohjautuu, on edelleen suuressa suosiossa. Jokaisella Suomen kansalaisella on perustuslain mukaan velvollisuus osallistua Suomen puolustukseen. Toistaiseksi asevelvollisuus on kuitenkin koskenut vain miehiä. Esimerkiksi yleisestä äänioikeudesta puhuttaessa yleisellä viitataan jokaisen yhteiskunnan täysi-ikäisen jäsenen oikeuteen antaa äänensä. Onkin aiheellista pohtia, miksi asevelvollisuuden yhteydessä yleisyydellä viitataan vain miespuoliseen väestöön. 

Nykymuotoinen järjestelmä on ollut voimassa kymmeniä vuosia, mutta kuten historiakatsaus osoitti, järjestelmä on muotoutunut aikansa olosuhteisiin. Sodankäynti ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sittemmin muuttuneet merkittävästi: eikö järjestelmänkin tulisi muuttua näiden mukana?

Palvelukseen määrättyjen miesten määrä on laskenut vuosittain. Nykyään palvelukseen määrätään enää hieman yli 70% miespuolisesta ikäluokasta. Viime vuosina julkiseen keskusteluun on myös noussut ajatus asevelvollisuusjärjestelmän ulottamisesta naisiin. Parlamentaarinen komitea onkin aloittanut tänä vuonna selvityksen asepalveluksen kehittämisestä. Nykymuotoinen järjestelmä on ollut voimassa kymmeniä vuosia, mutta kuten historiakatsaus osoitti, järjestelmä on muotoutunut aikansa olosuhteisiin. Sodankäynti ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sittemmin muuttuneet merkittävästi: eikö järjestelmänkin tulisi muuttua näiden mukana?

Asevelvollisuus todetaan vuosi toisensa jälkeen parhaaksi tavaksi järjestää Suomen sotilaallinen puolustus, pitkälti järjestelmän tarjoaman maantieteellisen kattavuuden sekä laajan reservin vuoksi. Järjestelmää perustellaan myös kustannustehokkuudella, vaikka asevelvollisuuden todellisia kustannuksia ei ole selvitetty perinpohjaisesti. Hintalappuun vaikuttaa merkittävästi se, otetaanko pitkäaikaisvaikutukset huomioon. Pitkällä aikavälillä velvollisuuden suorittaminen siirtää esimerkiksi opiskelun aloittamista ja näin ollen vaikuttaa työelämään siirtymiseen. Kansantaloudelliset vaikutukset voivatkin kasvaa merkittävään mittakaavaan. Nykyjärjestelmässä vaihtoehdoiksi perinteiselle aseelliselle palvelukselle tarjotaan siviilipalvelusta ja aseetonta palvelusta. 

Nämä vaihtoehtoiset suoritustavat edellyttävät kuitenkin oma-aloitteista hakeutumista. Ne myös sitovat yksilöä aseellisen palveluksen tavoin puolesta vuodesta vuoteen. Vuoden työtulojen menettäminen voi olla merkittävä taloudellinen haitta esimerkiksi perheelliselle asevelvolliselle. Todettakoon, että usealle palveluksesta on myös hyötyä, sillä puolustusvoimat on panostanut koulutuksensa kehittämiseen ja tarjoaa palveluksen suorittaville monipuolisia tehtäviä. Palveluksen etuina pidetään esimerkiksi sosiaalisten taitojen, esiintymiskykyjen sekä johtamistaitojen kehittymistä. Palvelusaika voi tarjota mahdollisuuden jopa satapäisen joukon johtamiseen.  Parikymppisen onkin epätodennäköistä saada näin merkittävää vastuuroolia armeijan ulkopuolella. Asepalvelus näyttäytyy siis usein positiivisena mahdollisuutena uusien taitojen opetteluun, mutta tämä argumentti ei ole yleistettävissä kaikkien palvelun suorittajien näkemykseksi. Onkin aiheellista kysyä, voidaanko yksilön velvoittaminen toimimaan jopa oman tahtonsa vastaisesti oikeuttaa edellä mainittujen hyötyjen nojalla.

Haasta itsesi ja hae palvelukseen” –  näin kehotetaan Puolustusvoimien naisten vapaaehtoisen palveluksen esitteessä. Perinteisesti hyvin maskuliininen organisaatio sai ensimmäiset naissotilaansa vuonna 1995, kun laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta säädettiin. Naisia kannustetaankin yhä enenevässä määrin kantamaan kortensa kekoon sotilaallisen maanpuolustuksen hyväksi. Vuosittain noin tuhat naista hakeutuu palvelukseen. Yhtenä joistain kymmenistä palveluksen Haminassa aloittavista naisista astuin sisään varuskunnan porteista, tutkimusmatkalle suomalaisen yhteiskunnan peruspilariin. Pohdinko tuolloin, kahdeksantoistakesäisenä, olevani osa Suomen puolustuksen selkärankaa? En juurikaan. Kokeilunhalu oli tarpeeksi kutkuttava motiivi, kun sen suuremmin ajattelematta suostuin osaksi reserviä kuuteenkymmeneen ikävuoteen saakka.  

Kuva: Puolustusvoimat

Palvelukseen oma-aloitteisesti hakeutuvat, motivoituneet naiset muodostavat kuitenkin vain murto-osan palveluksen suorittajista. Miten on niiden laita, jotka eivät tätä valintaa saa tehdä? Voiko yksilön velvoittaa pahimmassa tapauksessa ottamaan toiselta ihmiseltä hengen? Tällainen muuten yleisen moraalikäsityksen vastainen toiminta on perinteisesti nähty sotatilanteessa oikeutettuna. Sodankäynnin pelisäännöt saavat perustansa kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta sekä Geneven sopimuksista. Näillä ylikansallisilla sopimuksilla määritellään reunaehdot sodassa toimimiselle sekä väkivallan oikeutukselle moraalikysymyksiin kuitenkaan kantaa ottamatta. Sodan syvemmän moraalisuuden pohtiminen jääkin pitkälti yksilöiden omalle vastuulle. Sotilaskoulutuksen pohjimmaisena pyrkimyksenä voidaankin nähdä se, että tilanteen niin vaatiessa yksilö kykenee toimimaan moraalikäsityksensä vastaisesti. Keskusteluun tulisikin uudelleen nostaa se, kenellä tai millä taholla on oikeus määritellä tilanne, jossa yleisestä moraalikäsityksestä on oikeutettua luopua. Sotilasvalassa lupauduin “kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustamaan isänmaani koskemattomuutta…” Tietääkö juuri aikuisuuden kynnykselle kerinnyt nuori kuitenkaan mihin lupautuu? 

Vuoden hauska sotaleikki saattaa muuttua hyvinkin todeksi tilanteen kiristyessä. Jo mahdolliseen kovaan tilanteeseen valmistautumiseksi olisi tärkeää, että koulutuksen syitä sekä sen tarkoitusta tarkasteltaisiin kriittisesti. Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan eettisiä näkökulmia käsitellään hyvinkin pintapuolisesti muutaman sotilaspastorin oppitunnin muodossa. Vaikka koulutuksessa puhutaan vihollisista, jää toiminnan tavoitteena oleva tavoite vahingoittaa toisia ihmisiä päivittäisessä toiminnassa taka-alalle. Moniko olisi tähän tositilanteessa valmis? Minkäänlainen rauhan ajan koulutus ei toki valmista täysin sotatilan ääriolosuhteisiin. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta perinpohjaiselle keskustelulle sodan realiteeteista sekä väkivallan oikeutuksesta.

Inhimillinen turvallisuus on armeijan ohella vähintäänkin yhtä tärkeä vakaan yhteiskunnan edellytys. Tasa-arvon mallimaaksikin tituleerattu Suomi ei epätasa-arvoisen, sukupuolittuneen asevelvollisuusjärjestelmänsä myötä ole tittelinsä veroinen.

Turvallisuuspoliittisissa selonteoissa sekä julkisessa keskustelussa nousee yhä useammin esiin laaja turvallisuuskäsitys, jossa huomioon otetaan yhteiskunnallinen, taloudellinen, ympäristön sekä kansalaisten turvallisuus. Inhimillinen turvallisuus on armeijan ohella vähintäänkin yhtä tärkeä vakaan yhteiskunnan edellytys. Tasa-arvon mallimaaksikin tituleerattu Suomi ei epätasa-arvoisen, sukupuolittuneen asevelvollisuusjärjestelmänsä myötä ole tittelinsä veroinen. Koska tasa-arvo on keskeinen yhteiskunnallisen vakauden takaaja, on yllättävää, ettei järjestelmää olla kyetty uudistamaan vastaamaan sen vaateeseen. Valinta siitä, onko valmis velvoittamaan itsensä kymmeniksi vuosiksi sotilaalliseen maanpuolustukseen, tulisi olla yksilöllä yhteiskunnan sijaan. Henkilökohtaisesti olen tehnyt tämän päätöksen, ja sen takana myös seison. Minä olen kuitenkin onnekas, olenhan saanut valita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s