Teksti: Leo Valkama

Voiko politiikassa olla konsensusta ja miten identiteettimme määräävät politiikkaa? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä Chantal Mouffen The Democratic Paradox -teoksessa. Mouffe kritisoi teoksessaan konsensus-ajattelua ja nostaa esiin ajatuksensa liberaalin demokratian todellisesta olemuksesta. 

Mouffen ensimmäinen keskeinen väite on, että liberaalissa demokratiassa on kaksi jatkuvasti konfliktissa olevaa puolta. Demokraattinen perinne ja liberaali perinne ovat aina kamppailussa, jossa toinen yrittää saada ylivallan. Voimme nähdä tämän suomalaisessa politiikassa. Perussuomalaiset korostavat kansanvaltaa politiikan ainoana ytimenä. Toisaalta vihreät nostavat esiin liberaalia puolta, jossa vähemmistöjen oikeudet ja vapaus on turvattava, vaikka enemmistö ei haluaisi suojata niitä. Kahtiajako on myös syvällä poliittisessa järjestelmässä. Perustuslaki takaa keskeisiä vapauksia ja vähemmistöjen oikeuksia, vaikka poliittinen enemmistö vastustaisikin niitä. 

Mouffe sanoo, että aivan kuten liberaalin demokratian käsitteessä vallitsee konflikti, on politiikan myös rakennuttava vastakkainasettelujen ympärille. Hänen premissinsä mukaan ihmisten välillä on aina luonnostaan konflikteja. Hän näkee, että politiikan tehtävänä on tämän ihmisten välisen antagonismin muuttaminen agonismiksi. Tällä hän tarkoittaa vihollisen kesyttämistä vastustajaksi, mikä tapahtuu yhteisen arvopohjan ymmärtämisen kautta. Vaikka vastustajan kanssa ollaan eri mieltä, liberaaleissa demokratioissa melkein kaikki silti kannattavat vapautta ja tasa-arvoa. Tämän yhteisen arvopohjan kautta voimme ymmärtää, että kyseessä ei ole vihollinen vaan vastustaja, jonka kanssa voidaan pyrkiä luomaan parempaa maailmaa – ei sodan, vaan politiikan kautta.

Mouffe korostaa, että konflikti tulee aina liittymään identiteetteihin ja siksi meidän on luotava vahvat oikeisto-vasemmisto identiteetit. Mouffe on tässä aivan oikeassa: jos konflikti ei jakaudu oikeisto-vasemmisto identiteettien varaan tulee sisäryhmä ja ulkoryhmä rakentumaan joidenkin toisten identiteetien ympärille. Mouffe sanookin, että juuri tämä konfliktin puute on johtanut ääriryhmien nousuun. Ihmisten identiteeteissä oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus eivät ole enää keskeisiä, joten politiikassa korostuvat annetut identiteetit, kuten etnisyys. Annettujen identiteettien kautta luodaan sisäryhmä, esimerkiksi kantasuomalaiset ja ulkoryhmä, esimerkiksi maahanmuuttajat. Tarvittaisiin siis uutta vahvempaa vastakkainasettelua oikeiston ja vasemmiston välille, jottei politiikka pelkistyisi taisteluksi vain etnisistä, kulttuurisista tai uskonnollisista identiteeteistä. 

Mouffen viimeinen tärkeä väite onkin, että kolmannen tien politiikka, jossa pyritään ohittamaan oikeisto/vasemmisto akseli, ei toimi. Konsensus poliittisessa keskustassa siirtää konfliktin toisiin ulottuvuuksiin. Euroopassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa vallinneen konsensuspolitiikan todelliset seuraukset voidaan nähdä nyt siinä, kuinka maahanmuutto on vahvasti politisoitu.

Mielestäni suomalaisessa politiikassa pitäisi oppia hyväksymään vastakkainasettelu. Poliitikkojen on esitettävä selvempiä toisistaan eriäviä näkökantoja, jotta kansalaisille muodostuu vahvemmat identiteetit tiettyjen poliittisten näkemysten kannattajina. Suuri määrä liikkuvia äänestäjiä kuvaa sitä, kuinka ideologia ja identifikaatio puuttuvat politiikasta. Perussuomalaiset ovat uskaltaneet luoda kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien välille vastakkainasettelun, mikä on nostanut heidän kannatustaan merkittävästi.

Suomalaisten puolueiden on luotava vastakkainasettelua, mutta toisin kuin perussuomalaiset ovat sen tehneet, on tämä vastakkainasettelu rakennettava oikeisto-vasemmisto asteikolle. Puolueiden on tarjottava vahvoja ideologioita ja ehdotettava radikaaleja uusia poliittisia ratkaisuja. Nämä vahvat ajattelutavat luovat yhteisöllisyyttä aatteen ympärille. Kun tämä yhteenkuuluvuus luo vahvat poliittiset identiteet, voi politiikka perustua näihin identiteetteihin, ei annettuihin identiteetteihin. Tästä syntyy terveempi demokraattinen järjestelmä.