Julius Lehtinen

Yhdysvaltain marraskuiset presidentinvaalit ovat eurooppalaisessa ja suomalaisessa mediassa saaneet kosolti palstatilaa, mikä on Yhdysvaltain hegemonisen aseman myötä kenties perusteltua. Samalla lähes pimentoon ovat kuitenkin jääneet vääjäämättä jossain Euroopan kolkassa käynnissä olevat vaalit, jotka epäsuoran vaikuttamisen sijaan vaikuttavat suoraan kotimaiseen poliittiseen kontekstiin Euroopan Unionin kautta.

Muutaman menneen kuukauden aikana parlamenttivaalit on järjestetty muun muassa Liettuassa, jossa keskustavasemmistoviritteisen agraaripuolueen miespuolinen konservatiivipääministeri on vaihtumassa keskustaoikeiston liberaaliin naiseen. Se tarkoittaa konkreettisia muutoksia Euroopan päättävissä elimissä ja niiden voimasuhteissa, jotka ainakin osaksi määrittävät toistakymmentä prosenttia uudesta lainsäädännöstämmekin. Vaaleista löytyy yhtymäkohtia kotosuomeen enemmänkin, sillä todennäköisten hallituspuolueiden johdossa on nainen yhtä lukuunottamatta. Myös pääministeriksi on valittu nainen, aivan kuten Suomeenkin on tälläkin hetkellä kuluvalle vaalikaudelle.

Liettuan edellistäkään vaalikautta voi tuskin kutsua tapahtumaköyhäksi. Aiemmin syksyllä maan korkein oikeus totesi viimeisen puolentoista hallitusvuoden olleen perustuslain vastaisia, sillä hallitus ei äänestyttänyt ohjelmaansa uudestaan useiden ministereiden vaihduttua. Vasta nyt, parlamentinvaalien jälkeen, oikeus päätti virallistaa päätöksen säädyllien vallanvaihdon turvaamiseksi. Näin ollen liki kahden vuoden perustuslainvastaisesta hallituksesta muodostuu lähinnä historian kuriositeetti.

Kun Liettuan vaaleista uutisoitiin suomenkielisessä mediassa lähinnä yksittäisenä toteavana tuloslitaniana, eikä valtion perusolemukseen menevää perustuslaillisuusvyyhtiä noteerattu ollenkaan, on samaan aikaan pitkin syksyä ollut käynnissä mittava ja perinpohjainen analyysilinko Yhdydvaltain presidentinvaalien eri osa-alueista. Kymmeniä lukutunteja ja tuhansia palstamillimetrejä on käytetty nimitysten ja kampanjoiden käänteiden spekulointiin siitä huolimatta, että – väitän – Liettuan pääministeriydellä on konkreettisen politiikan tasolla enemmän merkitystä suomalaiselle. Eikä siinä mitään. Lehdistö pyrkii kirjoittamaan ja media pyrkii tuottamaan sellaista sisältöä, jolle on lukijoita ja kuluttajia. Ja vetovoimaa neljän vuoden välein tapahtuvalla sirkuksenomaisuuteen asti viedyllä Yhdysvaltain politiikkaspektaakkelilla eittämättä on.

”Yhdysvalloissa on olemassa koko liittovaltion tasolle keskittynyt julkinen tila tai julkisuus, habermaslaisittain public sphere, jossa yhteiskunnallisia asioita voidaan käsitellä koko valtion alueella yhdessä julkisuudessa, tapahtui kehityskulku sitten Floridassa tai Wyomingissa. Julkisuuden sfääri on olemassa liittovaltionlaajuisesti, eikä vain osavaltiotasolla.”

Rapakontakaisten vaalien dominanssia kotimaisessa mediassa tuskin kuitenkaan voidaan selittää yksinomaan Yhdysvaltojen hegemonisella asemalla maailmanpolitiikassa ja sitä kautta diffusoituvilla merkityksillä. Yhdysvalloissa on olemassa koko liittovaltion tasolle keskittynyt julkinen tila tai julkisuus, habermaslaisittain public sphere, jossa yhteiskunnallisia asioita voidaan käsitellä koko valtion alueella yhdessä julkisuudessa, tapahtui kehityskulku sitten Floridassa tai Wyomingissa. Julkisuuden sfääri on olemassa liittovaltionlaajuisesti, eikä vain osavaltiotasolla.

Euroopassa sen sijaan kyseisenlaista koko mantereen – tai edes Euroopan Unionin – kattavaa yhteistä julkisuutta ei EU-elinten kovasta yrityksestä huolimatta ole päässyt syntymään isossa mittakaavassa. Yhä edelleen kotimaisten viestinten on kahlattava läpi liettualaisten viestinten tuotantoa päästäkseen selville liettualaisten tapahtumaketjujen tarkemmasta kulusta ja yksityiskohdista sen sijaan, että olisi olemassa koko Euroopan Unionin alueelle ulottuvia viestimiä niiden helpomman ja laaja-alaisemman käsittelyn mahdollistamiseksi. Julkisuuden sfääri on olemassa enimmäkseen kansallisesti, ei euroopanlaajuisena.

Mikäli Euroopan Unioni katsotaan edes jossain määrin federaationomaiseksi rakennelmaksi tai konfederaatioksi, on käsissä valtiomuodollisesti hyvinkin samankaltainen aihio kuin Yhdysvalloissa sen itsenäistymisen aikana ja vertailu siten mielekästä. Selittävät tekijät sille, ettei Eurooppaan ole Yhdysvaltain tapaan kehittynyt yhteistä koko aluetta kattavaa julkisuutta, voidaan jaotella karkeasti kolmeen osaan: massiivisiin kielieroihin, historiallisen kontekstin eriävyyteen sekä yksinkertaisesti liittovaltiorakennelman ikään.

Aina viimeisiin vuosikymmeniin asti Yhdysvaltain liittovaltiota on käytännössä kaikilla sen relevanteilla tasolla dominoinut yksi kieli, englanti. Valtion perustuslaki on sorvattu ja politiikka operoi edelleen hyvin pitkälti kyseisellä kielellä. Lähes jokainen valtion asukas vähintään ymmärtää kieltä ja kykenee näin osallistumaan yhteisen englanninkielisen julkisuuden piiriin, jossa lähes kaikkia asioita käsitellään.

Eurooppa sen sijaan on kielellisesti huomattavasti eriytyneempi, eikä sitä ole missään vaiheessa päässyt dominoimaan mikään yksittäinen kieli. Euroopan Unioni toimii erillisesti jokaisen jäsenvaltion kielellisillä ja paikallisilla ehdoilla; EU kääntää kaikki asiakirjansa kahdellekymmenelle neljälle kielelle. Kielellisesti monisyisempi kehitys on totta kai “vanhan mantereen” historiallisen kehityksen ja kontekstin tulosta.

Siinä missä Euroopassa kielellinen koktaili on monituhatvuotisen yhteiselon, sotien ja etnisen mosaiikin tulosta, on Yhdysvaltain historia verrattain lyhyempi. Se on vain muutamassa sadassa vuodessa ja yhden kielellisen kontekstin dominoimana ostanut, ryöstänyt ja valloittanut tiensä itärannikon siirtokunnista tyynelle valtamerelle asti. Yhdysvalloissa tätä on kutsuttu “kutsumuskohtaloksi”, manifest destinyksi. Lopputuloksena on afroamerikkalaisten orjuutuksesta ja maan myöhäisestä etnisestä monimuotoistumisesta johtuen huomattavasti Eurooppaa kielellisesti yhtenäisempi valtio. Tähän assimilaatioon ja homogenisoitumiseen on suurissa määrin vaikuttanut yksinkertaisesti aika yhden valtiojärjestelmän alla.

Euroopan Unionin vaappuvan federaatiokehityksen aikajänne voidaan vetää parhaimmillaankin vain muutamiin vuosikymmeniin. Sitä vastoin Yhdysvallat on ollut ensin löyhempi ja lopulta tiukempi liittovaltio jo lähes kaksi ja puoli vuosisataa. Alkuaikoinansa myös nykyiset Yhdysvallat käsittävä alue oli kielellisesti ehdottomasti monimuotoisempi: oli ranskankielistä Louisianaa, espanjankielistä Floridaa ja havaijinkielistä Havaijia, puhumattakaan liikkuvammista natiiveista amerikkalaisheimoista uniikkeine kulttuureineen ja kielineen.

Kuluneina vuosisatoina Yhdysvallat on aivan viime aikoihin asti kehittynyt kohti tiukempaa yhtenäiskulttuuria niin kielellisesti kuin tapakulttuurillisesti. Näin ollen valtion mahdollisuudet yhteisen julkisuuden, julkisen tilan luomiseen ovat Eurooppaan nähden moninkertaiset. Ei siis ole ollenkaan sattumaa, että keskimääräinen suomalainen tuntee Nebraskan ja Mainen poikkeavan valitsijamiesjärjestelmän paremmin kuin Liettuan vaalijärjestelmän ja poliittiset kehityskulut.

”EU on kontekstina on monikielinen ja nuori, mutta siihen on tästä huolimatta alkanut ilmaantua yleiseurooppalaisia julkaisijoita kuten Euronews, Politico Europe, Europe Elects ja Euractiv. Julkaisijoiden fokus tai ensisijainen kohde ei ole enää ainoastaan tietty kansallisvaltio ja sen julkisuus, vaan koko Eurooppa eri poliittisine konteksteineen.”

EU:n ja sen jäsenvaltioiden etäisyys, byrokraattisuus ja sekavuus – vaikka myös osaltaan hyvin perusteltua ja oikeutettua – on muodostunut truismiksi, jolle ei katsota voitavan kerrassaan mitään. Kyse on kuitenkin myös tahdosta. EU on kontekstina on monikielinen ja nuori, mutta siihen on tästä huolimatta alkanut ilmaantua yleiseurooppalaisia julkaisijoita kuten Euronews, Politico Europe, Europe Elects ja Euractiv. Julkaisijoiden fokus tai ensisijainen kohde ei ole enää ainoastaan tietty kansallisvaltio ja sen julkisuus, vaan koko Eurooppa eri poliittisine konteksteineen. Julkisuuden ylläpito ja kattavuuden kasvattaminen vaatii resursseja, yhteistyötä ja laaja-alaista rekrytointia, erityisesti Euroopan kontekstissa, mutta tehtävissä se on jopa vapaaehtoispohjalta. Etenkin kielitaitoisuuden lisääntyessä globalisaation, teknisen kehityksen ja internetin myötä, on mahdollista ylittää kielimuuri ja luoda yhteinen julkisuus. Tämän myötä saavat suomalaisetkin ehkä lukea enemmän niistä poliittisista kehityskuluista, jotka vaikuttavat suoraan kotimaiseen politiikkaan.